28. lokakuuta 2020

TÄMÄ SYKSY ON OLLUT ÄÄRETTÖMÄN KAUNIS

IMG_6329IMG_6558

 

Viime viikolla en kirjoittanut sanaakaan, en kirjoittanut ensimmäistäkään lopulta aina keskeneräiseksi jäävää lausetta ja se tuntui samanaikaisesti sekä uskomattoman hyvältä että raastavalta, ristiriitaiselta vähän samalla tavalla kuin se, kun ensilumen verhotessa tämän kaupungin kevyeen lumihuntuun ruskaan verhoutuneet lehdet tarttuivat kenkieni pohjiin kuin muistuttaakseen siitä, että vuoden kaunein aika on pian vain kaukainen muisto. Tämä syksy on ollut niin äärettömän kaunis, että siitä on ollut hetkittäin vaikea kirjoittaa, mitkään sanat eivät ole tuntuneet olevan tarpeeksi kertomaan niistä hetkistä, kun minä olen juuri ennen auringonnousua kävellyt omenatarhan läpi ja tuntenut lähestyvän talven jokaisessa hengenvedossani, niistä hetkistä, kun olen sytyttänyt kynttilöitä valaisemaan hämärää kotiamme ja katsellut auringonnousun jälkeen järvelle, juonut kuumaa glögiä kylmyyden tuntuessa jokaisessa solussani. Niistä hetkistä, niistä pienistä hetkistä, jotka ovat saaneet sydämeni pakahtumaan onnesta, on ollut vaikea kirjoittaa, niin vaikea, etten viime viikolla osannut kirjoittaa sanaakaan.


Mitkään sanat eivät vain yksinkertaisesti ole tuntuneet olevan tarpeeksi kertomaan niistä hetkistä, kun olemme kävelleet iltapäivän valonsäteissä pitkin tuntemattomia metsäpolkuja, istuneet pehmeän sammaleen peittämälle kivelle katselemaan ruskaan verhoutunutta metsää ja tunteneet varovaisen tuulen kasvoillamme. Mitkään sanat eivät ole tuntuneet olevan tarpeeksi kertomaan niistä hetkistä, kun ruskaan verhoutuneet lehdet ovat pudonneet tuulen mukana olkapäillemme ja rauha on tuntunut jokaisessa hengenvedossani, ne ovat olleet tämän syksyn kauneimpia hetkiä ja vaikka syksy alkaa aivan väistämättä vähitellen kääntyä talveksi, ne hetket lämmittävät muistoina jossain syvällä rintalastani alla kylmyyden tunkeutuessa tähän rakkaaseen kotiimme ikkunanpielistä. Ne hetket lämmittävät mieltäni räntäsateen piiskatessa kasvojani ratsastaessani pimeyden keskellä marraskuun kylmyydessä, vaikka niistä on ollut vaikea kirjoittaa ja vaikka talven lähestyminen tuntuu samanaikaisesti sekä äärettömän hyvältä että raastavalta, ristiriitaiselta aivan kuten se, etten viime viikolla kirjoittanut sanaakaan.

 

IMG_6386

 

Vaikka tästä vuoden kauneimmasta ajasta kirjoittaminen on tuntunut hetkittäin aivan uskomattoman vaikealta, tahdon kuitenkin vielä kirjoittaa teille siitä, kuinka suunnattoman onnellinen olin istuessani yhtenä iltapäivänä Kanavuorella katselemassa edessäni avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa ja siitä, kuinka yhtenä aamuna maisema verhoutui sankkaan sumuun kävellessämme satamaan. Tahdon kirjoittaa, mutta juuri nyt minä aion kuitenkin juoda glögini loppuun ja käydä sitten saunassa, kuunnella Tove Janssonin aivan tavattoman kauniita tarinoita ja nukahtaa sitten näkemään unta lumisista metsistä, takkatulen lämmöstä jossain kovin kaukana ja joulusta, siitä, jota minä olen alkanut odottaa jotenkin aivan eri tavalla kuin olen odottanut koskaan aiemmin.

 

IMG_6368IMG_6575IMG_6534

16. lokakuuta 2020

TÄSSÄ KAUPUNGISSA PIMEYS EI TUNNU ENÄÄ TURVATTOMALTA

IMG_5875IMG_5843IMG_5894

 

Olen tavallaan aina rakastanut pimeyttä, olen rakastanut pimeitä syysiltoja kävellessäni tummansinisen taivaan alla pikkukaupungin kaduilla ja niitä hetkiä, kun ikkunalasin takana maailma verhoutuu vielä hetken pimeyteen herätessäni uuteen aamuun. Minä olen aina rakastanut pimeyttä, mutta Helsingissä rakastin sitä enemmän kuin olen rakastanut sitä missään muualla. Rakastin kaupungin kirkkaita valoja ja mainostauluja pimeyden keskellä kävellessäni Tavastialle hengittämään rakasta musiikkia keuhkojeni täydeltä, katsellessani ohikiitäviä maisemia kotimatkalla bussin ikkunasta keskiyön jälkeen ja istuessani pienen soluasuntoni parvekkeella hiljaisina iltoina, rakastin, eikä pimeys oikeastaan koskaan tuntunut turvattomalta, ei tuntunut, vaikka hetkittäin siihen olisi ihan varmasti syytä ollutkin. Aina hetkittäin huomaan kaipaavani edelleen Helsinkiä ja pimeyttä sen lukemattomilla kaduilla katsellessani pimeyteen verhoutunutta kaupunkia seistessäni villasukat jalassa parvekkeella, huomaan kaipaavani niin, että se saa sydämeni särkymään tuhansiin palasiin rintalastani alla, niinä hetkinä se tuntuu maailman suurimmalta vääryydeltä, se, etten tule varmaan enää koskaan kutsumaan sitä kaupunkia kodikseni.

 

Vähitellen olen alkanut kuitenkin rakastaa pimeyttä myös tässä kaupungissa ja jollain tavalla pimeys on alkanut tuntua turvalliselta samalla tavalla kuin se tuntui vuosia sitten Helsingissä, mietin kävellessämme yhtenä iltana pitkin Kuokkalan siltaa juuri ennen keskiyötä. Hetkeä aiemmin me olimme katselleet varovaisten sadepisaroiden piirtävän kuvioita olohuoneen ikkunaan, mutta siinä hetkessä varovainen sade oli kuitenkin lakannut ja ilmassa tuoksui häivähdys vähitellen lähestyvästä talvesta pysähtyessämme hetkeksi katselemaan järvelle. Nojatessani sillan kylmään kaiteeseen mietin itsekseni, kuinka minä olen katsellut samalle järvelle parvekkeeltamme syksyn jokaisena iltana ja silti se saa minut sanattomaksi kerta toisensa jälkeen, siinä on jotain aivan uskomattoman rauhoittavaa, hymyilin jatkaessamme matkaamme ohikiitävien autojen valokeiloissa kohti satamaa. Sinä iltana järvi oli erityisen tyyni, varovainen tuuli kuiskaili salaisuuksia puiden latvoissa ja ruskaan verhoutuneet lehdet putosivat yksi kerrallaan asfalttiin, taivaalla loisti täysikuu hengittäessäni keuhkojeni täydeltä kylmää ilmaa.

 

IMG_5904

 

Satamassa istuimme hetkeksi aloillemme, katuvalot loivat varjojaan mustaan asfalttiin ja kauempana laivojen valot loistivat kirkkaina pimeyden keskellä, oli niin äärettömän kaunista, etten osannut sanoa mitään. Missään ei näkynyt ketään, mutta kaiken sen yöllisen hiljaisuuden keskellä jossain veneessä soi Apulanta ja sanojen "on niin helppoo hautautua tyhjiin kasvoihin, stop-merkin kohdalla vain kiihdyttää lujemmin" kaikuessa pimeydessä unohduin miettimään itsekseni, kuinka ne sanat ovat soineet kuulokkeissani lukemattomia kertoja kävellessäni pimeyteen verhoutuneita katuja. Ne ovat soineet kuulokkeissani asuessani rakkaassa pikkukaupungissa, saaneet kyyneleet silmäkulmiini kävellessäni pitkin Helsingin katuja keskiyön jälkeen ja tuoneet mukanaan turvaa, kun muutin tähän kaupunkiin ja kuljin yksin pimeyteen verhoutuneita katuja tuntemattomassa kaupungissa yrittäen löytää tieni kotiin. Se on epäilemättä yksi yhtyeen hienoimmista biiseistä ja istuessamme sinä iltana satamassa niiden sanojen kaikuessa vaimeina syysillassa kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani, tuntui jotenkin niin uskomattomalta istua siinä niin, ettei kaupunki enää tuntunut vieraalta. Niin, että kaiken sen pimeyden keskellä tunsin olevani enemmän kuin turvassa ja sydämessäni tuntui valtameren kokoinen rauha, uskomattomalta, minä mietin itsekseni katsellessani laivojen kirkkaiden valojen heijastuvan peilityynen järven pinnasta. 

 

Ikuisuus on helppo saada hetkeen mahtumaan, sanat kaikuivat vielä mielessäni kävellessämme satamasta kotiin ja pysähtyessämme hetkeksi katselemaan Kuokkalan siltaa, joka on pimeyden keskellä käsittämättömän kaunis vuodesta toiseen. Sitä siltaa ja kaupungin valoja olen katsellut tänä syksynä aina hetkittäin, kävellyt itsekseni katuvalojen valaisemia katuja ja hymyillyt itsekseni, kuinka olen alkanut rakastaa pimeyttä tässä kaupungissa melkein yhtä paljon kuin rakastin sitä rakkaassa Helsingissä. Minä olen hymyillyt itsekseni, koska vietin tässä kaupungissa kokonaiset neljä vuotta ennen kuin uskalasin luottaa pimeyteen näillä kaduilla ja nauttia jokaisesta hetkestä katsellessani kaupungin kirkkaita valoja vastarannalla. Se on tuntunut jotenkin kovin erityiseltä, se, että olen alkanut rakastaa ja luottaa, huokaisin päästessämme kotiin kahdelta yöllä ja piiloutuessani peiton alle kylmyyden tuntuessa edelleen jokaisessa solussani, kylmyydestä huolimatta se oli ollut äärettömän kaunis ilta.

 

IMG_5985IMG_5991

12. lokakuuta 2020

SINÄ ILTANA TOVE OLI KAUNIS JA IHMEELLINEN

IMG_6626IMG_6700

 

Lokakuun alku on ollut täynnä kauniita päiviä, sellaisia, jolloin minä olen kävellyt iltapäivän auringonsäteiden loisteessa pitkin ruskaan verhoutuneita katuja ja uskomattoman kauniita metsäpolkuja ja istunut iltaisin pianon ääressä pimeyden laskeutuessa aivan kuin varoittamatta kaupungin ylle ikkunalasin takana. Yhtenä iltana istuin kuitenkin ensimmäistä kertaa heinäkuun jälkeen elokuvateatterin hämärässä, kietouduin vihreään neuletakkiini ja tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat minun silmäkulmiini aina hetkittäin, valkokankaalla nainen joi punaviiniä ateljeessaan ja tanssi kuin kukaan ei olisi näkemässä, se oli jotenkin aivan erityisen kaunista ja ihmeellistä. Zaida Bergrothin ohjaama ja Eeva Putron käsikirjoittama Tove oli äärettömän kaunis, koskettava ja inspiroiva elokuva, rakastin sitä ensimmäisestä sekunnista viimeiseen ja kävellessäni myöhemmin ulos elokuvateatterista ulkona pimeys oli laskeutunut kaupungin ylle aivan yhtä varoittamatta kuin kaikkina iltoina, tihkusade kasteli hiukseni varovaisen tuulen tarttuessa niihin ja katuvalot heijastuivat sateen kastelemalta katukivetykseltä kuin taideteos. Sinä iltana se kaikki kuitenkin tuntui jotenkin erityiseltä ja hymyillessäni itsekseni pimeyden keskellä pysähdyin katselemaan, kuinka sadepisarat putoisivat kevyesti mustaan asfalttiin, ihmeellistä, minä ajattelin.

 

Kävellessäni tihkusateessa kotiin minä katselin korkeita kerrostaloja ja mietin, kuinka tavallaan rakastan asua kaupungissa, minä rakastan korkeita kerrostaloja ja keltaisten katuvalojen verhoamia kadunkulmia, rakastan, hymyilin itsekseni pysähtyessäni satamassa katselemaan järvelle. Samalle järvelle minulla on hetkittäin tapana katsella kotimme parvekkeelta, mutta satamasta se näyttää jotenkin aivan erilaiselta ja sinä iltana maailman verhoutuessa pimeyteen se näytti jatkuvan loputtomiin, siinä oli jotain mystistä ja se kiehtoi minua jatkaessani matkaani sillan ylitse kotiin. Sade yltyi entisestään, autojen valokeiloissa tunsin olevani enemmän elossa kuin minä olin aikoihin tuntenut olevani ja käänsin katseeni kohti mustaa taivasta antaakseni sadepisaroiden pudota kasvoilleni, tuuli tarttui hetkittäin mekkoni helmaan ja en osannut ajatella kuin sitä valtavaa onnellisuutta, joka tuntui syvällä rintalastani alla. Kylmyys tuntui hetkittäin minun jokaisessa hengenvedossani ja tunsin, kuinka sadepisarat juoksivat kalpeilla kasvoillani, mutta edes kaiken sen keskellä minä en osannut ajatella muuta kuin sitä valtavaa onnellisuutta, sitä valtameren kokoista onnellisuutta, joka sai sydämeni muuttamaan rytmiään.

 

IMG_6928

 

Sitä aivan valtavaa onnellisuutta, johon minä tunsin pakahtuvani katsellessani sinä iltana vielä hetken järvelle kotimme parvekkeelta, sitä valtavaa onnellisuutta, joka tuntui niin ihmeelliseltä, että minun oli kirjoitettava se muistiin ennen kuin unohtaisin sen. Siinä elokuvassa oli jotain ihmeellistä, jotain niin äärettömän kaunista, että se oli saanut minut hengittämään onnellisuutta jokaisella hengenvedollani ja kirjoittamaan ensimmäistä kertaa aikoihin niin, että minusta tuntui, että minun on saatava kirjoittaa tai pakahtuisin. Jos minä suosittelisin tänä syksynä katsomaan yhden elokuvan, se olisi ehdottomasti Tove, se on ihmeellinen ja kaunis ja vaeltelee edelleen mielessäni aina hetkittäin. Se saa minut yhä edelleen pysähtymään iltaisin katselemaan kaupungin valoja järven toisella puolella ja unohtumaan ajatuksiini, kirjoittamaan niin, että se tuntuu hetkittäin jokaisessa solussani.

 

IMG_6807IMG_6720IMG_6755

11. lokakuuta 2020

TÄMÄ ON JOTAIN MISTÄ EN TAHTOISI KOSKAAN LUOPUA

IMG_7365IMG_8144

 

Minä olen kirjoittanut ratsastuksesta ja hevosten kanssa viettämistäni hetkistä viimeksi viime syksynä, silloin, kun olin alkanut käydä tallilla vähintään kahdesti viikossa ja ne tallilla hevosten kanssa viettämäni hetket olivat minulle uskomattoman tärkeitä, silloin, kun rakastin jokaista hevosten kanssa vietämääni hetkeä enemmän kuin mitään. Viime syksyn jälkeen en ole jostain syystä kirjoittanut kertaakaan ratsastuksesta tai niistä hevosten kanssa viettämistäni hetkistä, mutta kaikesta hiljaisuudestani huolimatta rakastin kuitenkin jokaista hevosten kanssa viettämääni hetkeä myös niinä kovin kylminä ja pimeinä iltoina, kun matkustin työpäivän jälkeen tallille varustamaan ratsuni ennen ratsastustuntiani, minä rakastin ilman satulaa ratsastamista kylmyyden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani ja hevosen rauhallista hengitystä taluttaessani sen tunnin jälkeen takaisin tarhaan. Ratsastin maaliskuun puoliväliin asti kahdesti viikossa, mutta sitten koronakaaos sai minun elämäni kuitenkin pysähtymään, jäin pieneen yksiööni tekemään töitä ja peruin tulevat ratsastustuntini, koska en tahtonut ottaa riskiä ja matkustaa tallille iltapäivän ruuhkabusseilla. Silloin maaliskuun puolivälissä uskoin pääseväni ratsaille viimeistään huhtikuun lopussa, jostain syystä uskoin, ettei se koronakaaoksen aiheuttama tilanne voisi lopulta kestää kauan ja ennen kuin huomaisinkaan, se olisi ohitse ja pääsisin takaisin ratsaille ja jatkamaan siitä, mihin maaliskuussa jäin oman osaamiseni kanssa, viettämään aikaa hevosten kanssa kuten minulla oli ennen tapana.

 

Huhtikuun lopussa minä kuitenkin matkustin rakkaaseen pikkukaupunkiin ja lopulta se taukoni kesti kauemmin kuin olisin osannut koskaan kuvitellakaan, kauemmin kuin olisin tahtonut uskoa ja kun sitten elokuussa viimein palasin ratsaille viiden kuukauden mittaisen taukoni jälkeen tuntui kuin se olisi ollut parasta, mitä minulle on tänä vuonna tapahtunut. Sinä elokuisena päivänä, kun nousin ratsaille ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen, tuntui epätodelliselta harjata rauhallisin liikkein rakasta suomenhevostammaa auringonsäteiden loisteessa ja kuunnella sen rauhallista hengitystä puhdistaessani kavioita, tuntui epätodelliselta nousta hetkeä myöhemmin satulaan ja tuntea hevosen liikkeet jokaisessa solussani. Se oli jotain, mitä olin kaivannut maaliskuusta asti niin suunnattomasti, että se tuntui hetkittäin kipuna jossain todella syvällä rintalastani alla, se oli jotain, mikä sai kyyneleet tarttumaan kiteiksi silmäkulmiini. Sen ratsastustunnin jälkeen olen käynyt viikoittain ratsastamassa, viettänyt aikaa rakkaiden hevosten kanssa ja nauttinut jokaisesta hetkestä samalla tavalla kuin keväällä ennen tätä koronakaaosta, eikä mikään saisi minua enää jättämään niitä viikoittaisia hetkiä tallilla välistä. Mikään ei saisi minua enää luopumaan hetkistä hevosten kanssa, juuri niin suunnattomasti minä olen nauttinut jokaisesta tallilla viettämästäni hetkestä ja siitä ihan uskomattomasta tunteesta, kun ratsailla tuntuu kuin yhtään missään muualla ei olisi luonnollisempaa olla, kuin minä en siinä hetkessä yksinkertaisesti tahtoisi ollamissään muualla.

 

IMG_7850IMG_7166IMG_7823

 

Tänä syksynä tätä ihan tavattoman rakasta harrastusta ja niitä hevosten kanssa viettämiäni hetkiä on kuitenkin varjostanut väistämätön tieto siitä, ettei oikeastaan mikään tämän harrastuksen suhteen tule minun kohdallani jatkumaan ennallaan enää vuodenvaihteen jälkeen ja ettei minulla ole tavallaan pienintäkään tietoa siitä, kuinka ylipäätään tulen jatkamaan enää tätä harrastusta. Tällä hetkellä ainoa asia, jonka tiedän varmaksi on se, etten minä voi lopettaa, minä en tahdo elää enää ilman niitä hevosten kanssa viettämiäni hetkiä, minä en tahdo, koska tämä harrastus on yksi tärkeimmistä asioista elämässäni ja se tekee minut aivan äärettömän onnelliseksi viikko toisensa jälkeen. Tämä harrastus on aivan ehdottomasti yksi niistä asioista, joista minä viimeisenä suostuisin elämässäni luopumaan, mietin editoidessani näitä valokuvia ja katsellessani ratsastustunnin päätyttyä otettua valokuvaa, jossa nauran kävellessämme loppukäyntejä ja kasvoilleni on piirtynyt niin valtava onnellisuus, että sitä on tavattoman vaikea pukea sanoiksi, se valokuva on minulle kovin erityinen ja niin on tämä harrastuskin.


IMG_8088IMG_7663

8. lokakuuta 2020

TÄNÄ SYKSYNÄ OLEN KAIVANNUT SUUNNATTOMASTI

IMG_5716IMG_5829

 

Tämä syksy on ollut monella tavalla kovin erityinen, se on ollut erityinen siksi, että se on ensimmäinen, jonka vietän tässä uudessa kodissamme, mutta myös siksi, että tänä syksynä mikään ei tunnu olevan samalla tavalla kuin muina syksyinä. Kun koronakaaos sai minut kevään ensimmäisinä päivinä ahdistumaan minun pienessä yksiössäni tuijottaessani kevään kirkkaiden auringonsäteiden maalaamia varjoja valkoisella seinällä ja käymään kaupassa mahdollisimman hiljaisina aikoina, minä tahdoin uskoa, että kaikki palaa ennalleen syksyyn mennessä ja että syksyllä minä uskallan viimein taas elää samalla tavalla kuin aina ennenkin. Mikään ei kuitenkaan tunnu olevan vieläkään ennallaan, tuskin tulee olemaan vielä aikoihin, ja tänä syksynä olen istunut kotona lähes yhtä paljon kuin niinä kevätauringon valaisemina päivinä, mutta tässä uudessa kodissamme se on kuitenkin tuntunut hyvältä, on tuntunut hyvältä istua iltaisin työpöydän ääressä kirjoittamassa ja rakentaa palapeliä olohuoneessa kaupungin verhoutuessa pimeyteen ikkunalasin takana ja syysmyrskyn tarttuessa korkeiden puiden latvoihin.

 

Tänä syksynä on tuntunut jotenkin erityisen hyvältä kulkea metsäpolkuja pitkin kameran kanssa, istua iltaisin parvekkeella katselemassa kaupungin valoja järven toisella puolella ja unohtua lukemaan Tove Janssonia, mutta aina hetkittäin olen kuitenkin kuin huomaamattani kaivannut elämääni niitä asioita, jotka koronakaaos minulta silloin keväällä vei. Olen kaivannut vapaasti matkustamista, sitä, että voin milloin tahansa matkustaa maailman rakkaimpaan pikkukaupunkiin hengittämään rauhallisuutta ja kulkemaan pitkin kaikista tutuimpia kadunkulmia neljän ihan äärettömän rakkaan karvakuonon kanssa, olen kaivannut hetkiä täyden elokuvateatterin hämärässä, bussissa istumista iltapäivän ruuhkassa ja sitä tietynlaista huolettomuutta, joka katosi elämästäni keväällä koronakaaoksen saadessa minun maailmani pysähtymään. Enemmän kuin mitään minä olen kuitenkin kaivannut livemusiikkia, sitä, kuinka seistessäni yleisömeren keskellä musiikki saa minut rikkoutumaan tuhansiin palasiin ja ottaa sitten turvalliseen syliinsä, pitää kädestä kiinni kyynelten virratessa poskipäilleni. Olen kaivannut sitä tunnetta, kun huutaa äänensä käheäksi uskomattoman rakkaista sanoista ja nostaa kätensä ilmaan valtameren kokoisten tunteiden vyöryessä ylitse, olen kaivannut sitä, mitä livemusiikki saa minussa aikaan värivaloissa.

 

IMG_5677

 

Olen kaivannut sitä tunnetta aivan suunnattomasti ja unohtunut hetkittäin miettimään niitä syksyjä, kun asuin vielä Helsingissä ja hukuin ihan luvattoman usein musiikkiin eturivissä tai yleisömeren keskellä. Niinä syksyinä en varmasti olisi uskonut, jos joku olisi kertonut, että tulee vielä syksy, jolloin suurin osa keikoista perutaan ja ihan oman turvallisuuteni vuoksi päätän olla menemättä niille ainoille keikoille, jotka päätetään olla perumatta, en vain yksinkertaisesti olisi uskonut. Toisaalta en varmasti olisi silloin vuosia sitten uskonut, että maailman tilanne voisi ylipäätään olla tällainen kuin se tänä vuonna on ollut, en olisi uskonut, olen unohtunut miettimään kerta toisensa jälkeen ja samalla kuitenkin hymyillyt itsekseni, kuinka kaikesta huolimatta tämä syksy on ollut minulle hyvä. Tämä syksy on ollut hyvä huolimatta siitä, etten minä ole päässyt käymään kertaakaan rakkaassa pikkukaupungissa tai seisonut kertaakaan yleisömeren keskellä musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani, tämä syksy on ollut hyvä ja erityinen kaikesta huolimatta, se on ollut syksy, jonka tulen varmasti muistamaan.

 

IMG_5787IMG_5764

4. lokakuuta 2020

TÄLLÄ VIIKOLLA MINÄ PYSÄHDYIN

IMG_4944IMG_5080IMG_4922


Tällä viikolla minä pysähdyin, harmaan lukemattomiin sävyihin verhoutuneen taivaan alla pyöräillessäni tallilta kotiin hetki ennen hämärän ensimmäistä häivähdystä pysäytin polkupyöräni keskelle keltaisten ja oranssien vaahteranlehtien täyttämää katua ja pysähdyin miettimään, miksi minulla on niin uskomaton kiire kotiin. Miksi olin pyöräillyt käsittämätöntä vauhtia monta kilometriä muistamatta matkasta mitään vain päästäkseni nopeasti kotiin tekemään asioita, joita minun ei olisi edes oikeasti tarvinnut tehdä enää sinä iltana, miksi minulla oli niin uskomaton kiire? Miksi minä olin kulkenut koko viikon silmät kiinni näkemättä ympärilleni, mietin taluttaessani polkupyörääni suojatien ylitse ja jatkaessani matkaani sataman kautta kotiin, mihin minulla oli jatkuvasti niin uskomaton kiire, huokaisin vielä itsekseni puhdistaessani ratsastussaappaitani kylpyhuoneessa päästyäni kotiin.


Siitä on ihan tavattoman helppoa kirjoittaa, siitä, kuinka täytyisi aina hetkittäin pysähtyä nauttimaan hetkestä ja antaa itselleen aikaa levätä, antaa itselleen aikaa ihan vain olla, on niin kovin helppoa kirjoittaa siitä, kuinka juoksemalla ei välttämättä pääse yhtään nopeammin perille. Tavattoman helppo kirjoittaa, mietin sytyttäessäni kynttilöitä valaisemaan hämärää kotiamme puhdistettuani ratsastussaappaani, käytyäni kaupassa, siivottuani kotimme ja ripustettuani puhtaat pyykit kuivumaan, niin tavattoman helppo kirjoittaa, naurahdin ja päätin, että sinä iltana annan itseni levätä. Istuin kaamosvalojen valaisemalla parvekkeella, katselin vastarannalla siintävän kaupungin kirkkaita valoja ja suljin hetkeksi silmäni, hengitin, hengitin niin, ettei ollut olemassa mitään muuta kuin se hetki ja tasaisesti kulkevat hengenvedot ja se tuntui paremmalta kuin mikään on tuntunut aikoihin, ihan vain hengittäminen. Siinä hetkessä minä pysähdyin ja avatessani myöhemmin silmäni tunsin, kuinka sydämeni rytmi oli muuttunut, katselin järvelle hiljaisuuden kuiskaillessa korvaani rauhallisuuttaan ja huokaisin syvään, ensimmäistä kertaa aikoihin sydämeni oli rauhallinen ja se tuntui niin ihmeelliseltä, että hymyilin itsekseni.

 

IMG_4929IMG_5053

1. lokakuuta 2020

SYYSKUUN VIIMEISENÄ SUNNUNTAINA MINUSSA ASUI RAUHA

IMG_5420IMG_5366IMG_5198

 

Viime sunnuntaina heräsin kovin lempeisiin auringonsäteisiin, jotka murtautuivat sisälle sälekaihtimien lävitse ja piirsivät varovaisia juovia heinäkuussa maalatuille seinille, niille, jotka maalasin kahteen kertaan saadakseni niistä kauniin valkoiset. Se heinäkuinen viikonloppu oli ensimmäinen viikonloppu, jonka vietimme tässä kodissa, mietin itsekseni avatessani olohuoneen sälekaihtimia päästääkseni valon tulvimaan sisään ja leipoessani hetkeä myöhemmin sämpylöitä aamiaiseksi. Siitä viikonlopusta on kohta kolme kuukautta ja tuntuu kuin se olisi ollut viime viikolla, havahduin ajatuksistani kuullessani rappukäytävästä ääniä, minä en ole vieläkään täysin tottunut niihin, en ole, vaikka olemme asuneet tässä kauniissa kodissa heinäkuun puolivälistä asti. Sinä aamuna ne äänet tuntuivat kuitenkin turvallisilta, istuin aamiaisen jälkeen pianon ääreen tanssittamaan sormiani koskettimilla aivan kuin vuosia sitten ja mietin itsekseni, kuinka rakastan tätä kotia ja niitä kauniita sunnuntaiaamuja viikko toisensa jälkeen enemmän, rakastan sitä, kuinka jossain syvällä rintalastan alla kuiskailee suunnaton rauha.


Iltapäivällä kävelimme pitkin oranssin, keltaisen ja punaisen sävyihin verhoutuneita katuja ja auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni minä mietin itsekseni, kuinka se oli varmasti yksi syksyn kauneimmista päivistä, yksi niistä syksyisistä päivistä, joita muistelisin marraskuussa maailman verhoutuessa harmaaseen ja räntäsateen piiskatessa kasvojani. Onneksi ennen harmaaseen verhoutunutta marraskuuta on varmasti vielä monta kaunista viikkoa, hymyilin itsekseni ohittaessamme siirtolapuutarhan ja suunnatessamme pitkospuita piktin Pitkäruohon lintutornille. Olimme käyneet lintutornilla viimeksi huhtikuussa, sinä huhtikuisena päivänä järvi oli vielä jäässä ja maisema oli verhoutunut aivan kevyeen lumihuntuun, mutta kevät tuoksui jo ilmassa. Sen huhtikuisen päivän jälkeen lintutorni oli nähnyt kevään vaihtuvan uskomattoman kauniiseen kesään ja lopulta syksyyn, siihen, joka tuoksui ilmassa sinä syyskuisena iltapäivänä niin vahvasti, että se sai minut hymyilemään kävellessäni keltaisen ja oranssin sävyihin verhounutta metsäpolkua pitkospuita pitkin lintutornille, josta avautuisi maisema järvelle.

 

IMG_5307

 

Päästessämme lintutornille katselimme hetken järvelle, järven toisella puolella korkeat puut olivat pukeutuneet ruskaan ja huokaisin itsekseni, kuinka maailma on tällä hetkellä kauneimmillaan. Kevyt tuuli tarttui hiuksiini, jotka iltapäivän auringonsäteet maalasivat hetkittäin punaisiksi, kuuntelimme hiljaisuuden kuiskailevan puiden oksissa ja hengitimme keuhkojemme täydeltä syyspäivän kauneutta. Se oli tavallaan aivan täydellinen sunnuntai ja sen päätteeksi minä istuin saunan lämmössä nauttimassa siitä suunnattomasta rauhasta, joka tuntui jossain syvällä rintalastani alla, suljin hetkeksi silmäni ja annoin kaiken ihan vain olla, siinä hetkessä kaikki oli hyvin.

 

IMG_5433IMG_5630IMG_5460

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.