Tämä syksy on ollut monella tavalla kovin erityinen, se on ollut erityinen siksi, että se on ensimmäinen, jonka vietän tässä uudessa kodissamme, mutta myös siksi, että tänä syksynä mikään ei tunnu olevan samalla tavalla kuin muina syksyinä. Kun koronakaaos sai minut kevään ensimmäisinä päivinä ahdistumaan minun pienessä yksiössäni tuijottaessani kevään kirkkaiden auringonsäteiden maalaamia varjoja valkoisella seinällä ja käymään kaupassa mahdollisimman hiljaisina aikoina, minä tahdoin uskoa, että kaikki palaa ennalleen syksyyn mennessä ja että syksyllä minä uskallan viimein taas elää samalla tavalla kuin aina ennenkin. Mikään ei kuitenkaan tunnu olevan vieläkään ennallaan, tuskin tulee olemaan vielä aikoihin, ja tänä syksynä olen istunut kotona lähes yhtä paljon kuin niinä kevätauringon valaisemina päivinä, mutta tässä uudessa kodissamme se on kuitenkin tuntunut hyvältä, on tuntunut hyvältä istua iltaisin työpöydän ääressä kirjoittamassa ja rakentaa palapeliä olohuoneessa kaupungin verhoutuessa pimeyteen ikkunalasin takana ja syysmyrskyn tarttuessa korkeiden puiden latvoihin.
Tänä syksynä on tuntunut jotenkin erityisen hyvältä kulkea metsäpolkuja pitkin kameran kanssa, istua iltaisin parvekkeella katselemassa kaupungin valoja järven toisella puolella ja unohtua lukemaan Tove Janssonia, mutta aina hetkittäin olen kuitenkin kuin huomaamattani kaivannut elämääni niitä asioita, jotka koronakaaos minulta silloin keväällä vei. Olen kaivannut vapaasti matkustamista, sitä, että voin milloin tahansa matkustaa maailman rakkaimpaan pikkukaupunkiin hengittämään rauhallisuutta ja kulkemaan pitkin kaikista tutuimpia kadunkulmia neljän ihan äärettömän rakkaan karvakuonon kanssa, olen kaivannut hetkiä täyden elokuvateatterin hämärässä, bussissa istumista iltapäivän ruuhkassa ja sitä tietynlaista huolettomuutta, joka katosi elämästäni keväällä koronakaaoksen saadessa minun maailmani pysähtymään. Enemmän kuin mitään minä olen kuitenkin kaivannut livemusiikkia, sitä, kuinka seistessäni yleisömeren keskellä musiikki saa minut rikkoutumaan tuhansiin palasiin ja ottaa sitten turvalliseen syliinsä, pitää kädestä kiinni kyynelten virratessa poskipäilleni. Olen kaivannut sitä tunnetta, kun huutaa äänensä käheäksi uskomattoman rakkaista sanoista ja nostaa kätensä ilmaan valtameren kokoisten tunteiden vyöryessä ylitse, olen kaivannut sitä, mitä livemusiikki saa minussa aikaan värivaloissa.
Olen kaivannut sitä tunnetta aivan suunnattomasti ja unohtunut hetkittäin miettimään niitä syksyjä, kun asuin vielä Helsingissä ja hukuin ihan luvattoman usein musiikkiin eturivissä tai yleisömeren keskellä. Niinä syksyinä en varmasti olisi uskonut, jos joku olisi kertonut, että tulee vielä syksy, jolloin suurin osa keikoista perutaan ja ihan oman turvallisuuteni vuoksi päätän olla menemättä niille ainoille keikoille, jotka päätetään olla perumatta, en vain yksinkertaisesti olisi uskonut. Toisaalta en varmasti olisi silloin vuosia sitten uskonut, että maailman tilanne voisi ylipäätään olla tällainen kuin se tänä vuonna on ollut, en olisi uskonut, olen unohtunut miettimään kerta toisensa jälkeen ja samalla kuitenkin hymyillyt itsekseni, kuinka kaikesta huolimatta tämä syksy on ollut minulle hyvä. Tämä syksy on ollut hyvä huolimatta siitä, etten minä ole päässyt käymään kertaakaan rakkaassa pikkukaupungissa tai seisonut kertaakaan yleisömeren keskellä musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani, tämä syksy on ollut hyvä ja erityinen kaikesta huolimatta, se on ollut syksy, jonka tulen varmasti muistamaan.
Lähetä kommentti