27. syyskuuta 2020

KAIKKI ON TÄNÄÄN KUITENKIN IHAN HYVIN

IMG_3993IMG_4115IMG_4076

 

Ostimme viikko sitten tuhannen palan palapelin ja tällä viikolla olemme istuneet iltaisin sen äärellä kasaamassa tuhannesta pienestä palasta kokonaista kuvaa, jotain sellaista, mikä kertoisi kokonaisen tarinan. Ikkunalasin takana syyskuinen vesisade on piiskannut mustaa asfalttia ja järven toisella puolella lukemattomiin kirkkaisiin valoihin verhoutunut kaupunki on uinunut tummansinisen taivaan alla miettiessäni sen keskeneräisen palapelin äärellä, kuinka elämä tuntuu aina hetkittäin jollain tavalla samalta, tuhannen palan palapeliltä, jonka palasista on kovin vaikeaa muodostaa kokonainen tarina. Armoton tuuli on yltynyt ikkunalasin takana minun etsiessäni harmaita palasia voidakseni muodostaa niistä pienen osan valmiista kuvasta, vastapäisen kerrostalon ikkunoista valot ovat sammuneet ja minä olen sytyttänyt lisää valoja nähdäkseni paremmin, kynttilän valo ei ole tarpeeksi.


Tällä viikolla olen kuin huomaamattani unohtunut miettimään sitä usein, sitä, kuinka yhden palasen kadotessa tuntuu kuin kuvasta ei saisi mitenkään kokonaista, ei saisi, vaikka kuinka yrittäisi ja istuisi olohuoneen matolla keskeneräisen palapelin äärellä niin kauan, että viimeinenkin valo sammuisi vastapäisen kerrostalon ikkunoista. Siltä elämäkin on tällä viikolla aina hetkittäin tuntunut, siitä on kadonnut yksi palanen, jota ilman kuvasta on vaikeaa saada kokonaista ja vastaavan palasen löytyessä kuvasta tulee jotain muuta kuin mitä sen alunperin piti olla, jotain sellaista, mistä en tiedä vielä tänään mitään ja mistä aion ottaa selvää vasta sitten, kun tuntuu siltä. Nyt kaikki on kuitenkin vielä ihan hyvin ja uskon, että jonain kauniina syyspäivänä istun olohuoneessa valmiin palapelin äärellä ja muistelen sitä hetkeä, kun kadotin yhden palasen maton alle vain löytääkseni sen muutama päivä myöhemmin, kaikki on kuitenkin vielä ihan hyvin ja se riittää minulle, huomenna on taas kaunis päivä.


IMG_4232IMG_4093

24. syyskuuta 2020

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI SYYSKUUSSA?

IMG_4189IMG_4128 

Syyskuussa on tuntunut tavallaan kuin minä olisin herännyt uudelleen, avannut silmäni aivan uudella tavalla ja löytänyt itsestäni jotain sellaista, mitä olin huomaamattani kaivannut luvattoman kauan, olen istunut pianon ääressä tanssittamassa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille ja kävellyt iltapäivisin katselemassa, kuinka maisema verhoutuu vähitellen uskomattoman kauniiseen ruskaan. Olen sytyttänyt illan hämärtyessä kynttilöitä valaisemaan kotiamme, katsonut lapsuusvuosieni rakkaimpia elokuvia ja leiponut sämpylöitä iltapalaksi, ollut äärettömän onnellinen viileistä aamuista ja hymyillyt itsekseni avatessani ennen auringonnousua ikkunaverhot, katsellut kaupungin vähitellen heräilevän uuteen aamuun. Niin, tämän kauniin syyskuun aikana olen ollut aina hetkittäin aivan käsittämättömän onnellinen ja siksi tahdon kertoa teille muutamasta asiasta, jotka ovat tehneet minut syyskuussa erityisen onnelliseksi, muutamasta, vaikka oikeasti niitä asioita olisi vaikka kuinka paljon.





x Vähitellen ruskaan verhoutuva maailma. Minä olen rakastanut syksyä aivan suunnattomasti niin kauan kuin muistan, olen rakastanut sitä, että aina syksyisin tavallaan herään uudelleen ja tunnen olevani elossa jokaisella hengenvedollani, mutta olen rakastanut myös sitä, kuinka syksyisin maailma on aina kauneimmillaan. Siinä on mielestäni aina ollut jotain ihmeellistä, siinä, kuinka luonnon valmistautuessa talveen ja lehtipuiden pudottaessa vähitellen lehtensä maailma on hetken kauneimmillaan ja se, että tämä kaupunki on alkanut verhoutua ruskaan, on tehnyt minut kovin onnelliseksi syyskuussa. Niin onnelliseksi, että kävellessäni tänään kaatosateessa pitkin rantaraittia minä en osannut kuin hymyillä itsekseni katsellessani keltaisen, oranssin ja punaisen lukemattomiin sävyihin verhoutunutta maisemaa harmaan taivaan alla, juuri niin kovin onnelliseksi ruska on minut tehnyt.


x Musiikki, joka on palannut luokseni kuin vanha ystävä. Syyskuussa ihmeellisen kauniina päivinä musiikki on palannut minun luokseni kuin vanha ystävä, istunut kanssani kynttilöiden valaisemassa huoneessa pimeyden laskeuduttua ja pysähtynyt kanssani aamuisin hetkeksi katselemaan järvelle, tarttunut minua aivan varovaisesti kädestä ja kuljettanut mukanaan kylmien väreiden juostessa minun ihollani. Niin tapahtuu jokaisena syksynä, mutta tänä syksynä se on tehnyt minut jotenkin erityisen onnelliseksi ja olen rakastanut niitä hetkiä, jotka olen saanut viettää musiikin kanssa, minä olen rakastanut niin, että on tuntunut kuin pakahtuisin siihen tunteeseen.

 

IMG_4156

 

x Mustille ja valkoisille koskettimille unohtuminen. Vuosia sitten minä en rakastanut mitään niin äärettömästi kuin soittamista, en rakastanut mitään niin kuin rakastin sormien tanssittimista pianon mustilta koskettimilta valkoisille ja syyskuussa minusta on tuntunut taas samalta, olen rakastanut aivan suunnattomasti. Syyskuussa olen istunut pianon ääressä, tehnyt merkintöjä nuottipapereihin ja tanssittanut sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, enkä muista milloin viimeksi se olisi tehnyt minut näin onnelliseksi kuin se on syyskuussa tehnyt.

 

x Disney+ ja rauhalliset illat kotona. Minä olen viettänyt lapsuusvuoteni Disneyn animaatioelokuvien parissa ja palaan edelleen hetkittäin niiden kaikista rakkaimpien elokuvien pariin. Niillä tulee epäilemättä aina olemaan erityinen paikka sydämessäni ja siksi minut on syyskuussa tehnyt ihan erityisen onnelliseksi Disney+ ja ne rauhalliset illat kotona, kun on ollut aikaa katsoa niitä rakkaita elokuvia, joita en ollut nähnyt vuosiin. Luulen, että tänä syksynä iltojen pimentyessä päivä toisensa jälkeen aikaisemmin tulen viettämään tavallista enemmän aikaa elokuvien parissa ja katsoa monta ihan äärettömän rakasta elokuvaa, kuten Leijonakuningas, Kaunotar ja Kulkuri, Mulan, 101 dalmatialaista, Liisa Ihmemaassa, Aristokatit, Pieni merenneito ja Prinsessa Ruusunen.


x Armoton sade ja tuuli, joka on saanut korkeat puut kumartamaan. Syyskuussa minut on tehnyt tavattoman onnelliseksi sade, joka on piiskannut ikkunalasia minun katsellessani aamulla järvelle ja tuuli, joka on ulvonut ikkunalasin takana kävellessäni villasukat jalassa keittiöön keittämään teetä. Ne ovat tehneet minut onnelliseksi istuessani parvekkeella juomassa teetä, kävellessäni rantaan jatkuvasti voimistuvan tuulen tarttuessa takkuisiin hiuksiini ja seistessäni laiturilla katselemassa vastarannalla tuulessa keinuvia laivoja, tavattoman onnelliseksi.


IMG_4278IMG_4391IMG_4197

18. syyskuuta 2020

HAVUNNEULASISTA MUISTIN LAPSUUTENI SYKSYT

IMG_3822IMG_3961

 

Viime sunnuntaina heräsin aamuyöllä kuuntelemaan kaatosadetta, katselin loputtomien sadepisaroiden putoavan msutaan asfalttiin ikkunalasin takana ja piilouduin vielä hetkeksi peiton alle näkemään unta, jota en kuitenkaan enää muutamaa tuntia myöhemmin herätessäni muistanut. Vietin aamupäivän pitkästä aikaa koiranäyttelyssä ja hymyilin itsekseni tuulen tarttuessa takkini helmaan, aamuyöllä asfalttia piiskannut sade oli aamuun mennessä vaihtunut kovin navakkaan tuuleen, joka sai korkeat puut kumartamaan ja minut sulkemaan hetkittäin silmäni raviradan keskellä. Uskomattoman rakas Hertta oli sinä tuulisena sunnuntaina rotunsa paras, enkä minä olisi voinut olla yksinkertaisesti yhtään ylpeämpi siitä vähitellen äitinsä kokoiseksi kasvaneesta tytöstä, joka tarttui terävillä hampaillaan varpaisiini ja mekkoni helmaan elämänsä ensimmäisinä viikkoina kaksi vuotta sitten.


Iltapäivällä navakka tuuli vaihtui viimein auringonsäteisiin, jotka häikäisivät vihreitä silmiäni kävellessämme pitkin tuntemattomia metsäpolkuja ja valitessamme polkujen risteyskohdissa suuntamme sen perusteella, kumpi polku näytti mielenkiintoisemmalta. Kävellessämme korkeiden mäntyjen alla minä unohduin miettimään, kuinka havunneulasten peittämä polku tuoksui aivan lapsuuteni syksyiltä ja niiltä tavattoman kauniilta päiviltä, jolloin vietimme välitunnit hyppien narua ja leikkien hippaa. Vanhan kouluni pihalla kasvoi monta aivan uskomattoman korkeaa mäntyä ja syksyisin maa täyttyi havunneulasista, olin tavallaan unohtanut ne siihen tuoksuun liittyvät muistot ja kävellessämme sinä iltapäivänä korkeiden mäntyjen alla en olisi voinut olla onnellisempi siitä, kuinka se tuoksu vei minut mukanaan lapsuusvuosieni syksyihin, välitunteihin, jolloin hypittiin narua koulun pihassa.

 

IMG_3948

 

Neljä vuotta sitten vanha kouluni viimein purettiin ja muistan edelleen, kuinka minä kävelin sen raunioilla vain viikko ennen kuin sen viimeisetkin seinät lopulta purettiin, se tuntui ihan valtavan musertavalta, mutta minulle oli silti tärkeää päästä hyvästelemään. Koulusta oli silloin jäljellä enää ulkoseinien ja katon lisäksi muutamia seiniä liitutauluineen ja vesipisteineen, mutta tiesin tarkalleen, missä kohdassa oli ensimmäinen luokkahuoneeni ja mistä kävelimme ruokalaan, minä muistin aivan tarkalleen, mihin jätin takkini ensimmäisinä kouluvuosinani ja missä luokassa minä opettelin aikaisina aamuina saksaa. Nyt neljä vuotta myöhemmin jäljellä ei ole enää edes niitä korkeita mäntyjä, mutta kävellessämme sinä iltapäivänä pitkin metsäpolkua olin onnellinen siitä, että minulla on ja tulee aina olemaan aivan valtavasti muistoja niistä ensimmäisistä kouluvuosistani siinä koulussa.


Kävelimme Kuokkalan vesitornin juurelle, minä en ollut koskaan aiemmin kävellyt sinne saakka ja katsoessani vesitornin juurelta kohti pilvetöntä taivasta en voinut olla ihmettelemättä itsekseni, kuinka olin katsellut samaa vesitornia lukuisia kertoja Harjun portailta ymmärtämättä kuitenkaan, että se on niin valtava. Edes korkeimmat männyt eivät olleet yhtä korkeita kuin se vuosikausia aloillaan seisonut vesitorni ja jatkaessamme matkaamme kauniin metsätien ja tuttujen kadunkulmien kautta kotiin hymyilin itsekseni, kuinka en olisi silloin vuosia sitten hyppiessäni narua koulun pihassa uskonut, että jonain päivänä muuttaisin kaupunkiin ja ihmettelisin vesitornin korkeutta jonain kauniina aurinkoisena sunnuntaina. Ehkä muistot näistäkin hetkistä tulvivat mieleeni vuosien päästä samalla tavalla kuin ne muistot ensimmäisistä kouluvuosistani ja siitä rakkaasta koulusta, mietin illalla sulkiessani parvekkeen oven ja piiloutuessani peiton alle näkemään unta, jota en enää aamulla muistanut.

 

IMG_3769IMG_3884

16. syyskuuta 2020

SINÄ AAMUNA TUULI ULVOI IKKUNALASIN TAKANA

IMG_2466IMG_2542IMG_2580

 

Yhtenä harmaaseen verhoutuneena aamuna lattia tuntui kylmältä jalkojeni alla, syksyn kylmyys on kai viimein saapunut jäädäkseen, mietin pukeutuessani pehmeään neuletakkiini ja katselin sitten, kuinka ikkunalasin takana voimistuva tuuli tarttui puiden latvoihin. Ei ole tuullut aikoihin näin voimakkaasti, mietin itsekseni syttyäessäni kynttilöitä valaisemaan hämärää kotiamme ja istuin työpöytäni ääreen tekemään töitä kuunnellessani jatkuvasti voimistuvan tuulen ulvovan niin kovaa, että se tuntui kaikuvan kotimme jokaisessa nurkassa. Muistelin vuosien takaista syksyistä iltaa vanhassa mummolassa, sinä iltana tuuli ulvoi niin uskomattoman kovaa, että se kuulosti aavemaiselta katsellessani ikkunasta rantasaunalla palavaa valoa ja pimeyttä, joka näytti jatkuvan loputtomiin. 

 

Sinä iltana minä tunsin itseni aivan äärettömän pieneksi nukahtaessani keskikamarin lämpöön ja kuunnellessani tuulen riuhtovan korkeiden puiden latvoja ikkunalasin takana, vanha talo kertoi tarinoitansa yön hiljaisuudessa, korkeat puut kumarsivat armottomassa tuulessa ja minä nukuin paremmin kuin aikoihin. Se oli ihmeellinen ilta, hymyilin itsekseni ja kuuntelin, kuinka sade voimistui aina hetkittäin ikkunalasin takana, se oli tahtonut leikkiä tuulen kanssa sinä harmaaseen verhoutuneena aamuna ja sai minut rauhoittumaan katsellessani sadepisaroiden luovan juovia ikkunalaseihin. Parvekkeen avonaisesta ovesta tulvi sisään viileää syysilmaa, join lämmintä teetä kynttilöiden luodessa lempeällä valollaan pehmeitä varjoja valkoisiksi maalatuille seinille ja hengitin syvään, oli jotenkin erityisen rauhallinen ja kaunis syksyinen aamu, sellainen, josta tietää jo varmuudella, että on syksy.


IMG_2721

 

Myöhemmin samana päivänä minusta tuntui, että tahdoin tuntea tuulen jokaisessa solussani ja hengittää sateen jälkeistä raitista ilmaa keuhkojeni täydeltä, tahdoin tuntea sen kaiken kylminä väreinä minun kalpealla ihollani. Kävellessämme rantaraittia harmaaseen verhoutuneen taivaan alla tuntui tavallaan kuin tuuli olisi voimistunut entisestään, se tarttui hiuksiini armottomasti kuin hyökyaalto ja sulki voimakkaaseen syliinsä pysähtyessämme laiturille katselemaan, kuinka laineet löivät rantaan. Laineet keinuttivat vanhaa laituria katsellessamme järven toisella puolella siintävää kaupunkia, hengitin keuhkojeni täydeltä sitä sateen jälkeistä raitista ilmaa ja annoin tuulen tarttua hameeni helmaan, se tuntui samaan aikaan rauhoittavalta ja puhdistavalta. Tuntui kuin tuuli olisi vienyt mukanaan kaiken sen, mikä oli saanut sydämeni lyömään rauhattomasti, ihmeellinen päivä, minä mietin kävellessämme takaisin kotiin, melkein yhtä ihmeellinen kuin se vuosien takainen ilta vanhassa mummolassa.

 

IMG_2444IMG_2519

13. syyskuuta 2020

MUSIIKKI ON PALANNUT LUOKSENI KUIN VANHA YSTÄVÄ

IMG_1870IMG_1938

 

Syyskuun ensimmäisinä päivinä musiikki on palannut luokseni kuin vanha ystävä, istunut kanssani kynttilöiden valaisemassa huoneessa pimeyden laskeuduttua ja pysähtynyt kanssani aamuisin hetkeksi katselemaan järvelle, tarttunut minua aivan varovaisesti kädestä ja kuljettanut mukanaan kuin hyökyaalto kylmien väreiden juostessa pitkin selkärankaani. Niin tapahtuu aina syksyisin, musiikki palaa luokseni ja löytää sydämestäni sen erityisen paikan, jota mikään muu ei ole onnistunut koskaan täyttämään, niin tapahtuu aina syksyisin ja olen siitä aivan uskomattoman onnellinen. Olen onnellinen siitä, että Death Cab for Cutien kuiskaillessa iltaisin korvaani "but I know your heart belongs to someone you've yet to meet, someday you will be loved" minun hauras sydämeni on muuttanut rytmiään ja kylmät väreet ovat juosseet kalpealla ihollani, aivan kuten jokaisena syksynä niin kauan kuin muistan, olen ollut siitä niin käsittämättömän onnellinen, että se on saanut minut hymyilemään tyhmästi.

 

Näinä syyskuun ensimmäisinä päivinä minun kuulokkeissani on soinut Death Cab for Cutien lisäksi esimerkiksi Bring Me The Horizon, Ólafur Arnalds ja The Fray, kuulokkeissani on soinut muistoja jostain vuosien takaa ja sanoja, jotka ovat vuosi toisensa jälkeen saaneet hauraan sydämeni muuttamaan rytmiään. Kuulokkeissani on soinut The Cinematic Orchestra, Damien Rice, Sufjan Stevens ja Coldplay, joista jokainen palaa minun luokseni aina syksyisin kuin vanha ystävä, istumaan kanssani iltaisin hämärään kynttilöiden valaisemaan huoneeseen ja kulkemaan aamuisin kanssani pitkin ruskaan verhoutuneiden lehtien peittämiä kadunkulmia, kietomaan kätensä ympärilleni viileän tuulen tarttuessa hiuksiini. Näinä syyskuun ensimmäisinä päivinä olen koonnut soittolistan niistä rakkaista lauluista, jotka palaavat luokseni aina syksyisin ja lisännyt listalle myös ne laulut, jotka ovat soineet kuulokkeissani ensimmäistä kertaa tänä syksynä, laulut, jotka palaavat luokseni varmasti myös tulevina syksyinä, olen koonnut niistä rakkaista lauluista soittolistan ja haluan nyt jakaa sen myös teidän kanssanne.



IMG_1906

12. syyskuuta 2020

TÄNÄ SYKSYNÄ TAHDON TANSSITTAA SORMIANI KOSKETTIMILLA

IMG_2253IMG_2219

 

Vuosia sitten en rakastanut mitään niin suunnattomasti kuin soittamista, en rakastanut mitään samalla tavalla kuin sitä, että sain iltaisin istua pianon ääreen ja tanssittaa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, minä en rakastanut mitään yhtä palavasti. Minä muistan sen edelleen kuin eilisen, sen, kuinka kuusitoista vuotta sitten syksyllä hetken mielijohteesta päätin alkaa soittamaan pianoa, kävelin maanantai-iltaisin soittotunneille sinisen nuottikansioni kanssa ja istuin iltaisin pikkusiskoni kanssa vuorotellen sinä syksynä saamamme pianon ääressä opettelemassa sormien tanssittamista koskettimilla. Se sama piano on kulkenut mukanani siitä syksystä lähtien, se on näiden kuudentoista vuoden aikana nähnyt minun viisi eri kotiani ja seisonut aina rauhallisena aloillaan odottamassa niitä hetkiä, että minusta on tuntunut, etten tahdo tehdä mitään muuta kuin vain istua sen ääreen tanssittamaan sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, rakastaa yhtä paljon kuin minä rakastin vuosia sitten.


Niin minä olen aina hetkittäin rakastanutkin, rakastanut niin suunnattomasti, ettei sille tunteelle ole löytynyt tarpeeksi vahvoja sanoja, mutta on ollut myös niitä luvattoman pitkiä aikakausia, kun piano on saanut pölyttyä rauhassa. Näinä syyskuun ensimmäisinä päivinä olen kuitenkin taas istunut pianon ääressä, tehnyt merkintöjä nuotteihin ja tanssittanut sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, näinä syyskuun ensimmäisinä päivinä olen päättänyt istua tänä syksynä pianon ääreen iltaisin vesisateen piiskatessa armottomasti ikkunalasia ja opetella soittamaan jotain uutta, olen päättänyt kaivaa nuottipinosta ne kappaleet, jotka ovat vuosien saatossa jääneet jostain tuntemattomasta syystä opettelematta. Olen päättänyt ja on tuntunut aivan uskomattoman hyvältä istua aina hetkittäin pianon ääreen, sen saman, jonka ääreen olen istunut lukemattomia kertoja näiden kuudentoista vuoden aikana ja josta en pystyisi koskaan luopumaan, vaikka joskus tulevaisuudessa ostaisin viimein uuden, en pystyisi luopumaan, sillä mikään muu omistamani asia ei merkitse minulle yhtä äärettömästi. Ei mikään muu ja siksi nimenomaan sen ääreen istuminen on tuntunut näinä syyskuun ensimmäiseinä päivinä niin erityiseltä, sen pianon kanssa minä tulen tänä syksynä ja seuraavien kuudentoista vuoden aikana oppimaan vielä paljon uutta.


IMG_2354IMG_2218IMG_2277

9. syyskuuta 2020

SYYSKUUN ENSIMMÄISINÄ HETKINÄ MINUSSA ASUI RAUHA


IMG_2066IMG_2199

 

Syyskuun ensimmäisinä päivinä auringonsäteet häikäisivät silmiäni kävellessäni pitkin ruskaan verhoutuneiden lehtien täyttämiä kadunkulmia, pysähtyessäni aina hetkittäin katselemaan auringonsäteissä uinuvaa äärettömän kaunista järvimaisemaa ja tuntiessani syksyn lempeiden tuulenhenkäysten tarttuvan minun takkuisiin hiuksiini kävellessäni kotiin. Ensimmäiset lehtipuut olivat alkaneet vähitellen verhoutua ruskaan ja ilmassa tuoksui enää häivähdys kesästä, mutta auringonsäteet lämmittivät edelleen selkääni kuin kesästä ei olisi kulunut hetkeäkään, kuin syksy ei olisi vielä täällä, kuin se olisi edelleen vain kaukainen häivähdys jossain kaukana tulevaisuudessa. Syksy on kuitenkin kaikesta huolimatta täällä, huomasin hymyileväni itsekseni hetkeä myöhemmin sulkiessani kotioven ja ripustaessani takkini eteisen naulakkoon auringonsäteiden luodessa varjojaan olohuoneen seinälle.


Syksy on kaikesta huolimatta täällä, hymyilin myöhemmin katsellessani lämpimään neuletakkiini kietoutuneena, kuinka vesisade maalasi kuvioita parvekelaseihin ja armoton tuuli tarttui puiden latvoihin, syksy on täällä ja se tekee minut onnellisemmaksi kuin mikään on tehnyt pitkään aikaan, minä mietin istuessani työpöytäni ääressä musiikin täyttäessä makuuhuoneen nurkkia harmoniallaan. Aivan kuin jokaisena syksynä, musiikki on alkanut tuntua taas aivan erityiseltä ja syyskuun ensimmäisinä päivinä tuntui uskomattoman hyvältä istua kynttilöiden valaisemassa huoneessa Death Cab for Cutien ja Damien Ricen kaikuessa makuuhuoneen nurkissa kynttilöiden lempeän valon luodessa valojuovia valkoiselle seinälle, tuntui hyvältä istua aloillaan ja antaa musiikin kuljettaa mukanaan, kuiskata ilmaan tavattoman rakkaita sanoja jostain vuosien takaa ja hymyillä tyhmästi itsekseni.


IMG_2152

 

Syyskuun ensimmäisinä päivinä musiikki sai minut huokaisemaan itsekseni, kuinka syksyisin musiikista tulee aina erityistä, se löytää aina syksyisin sen erityisen paikan sydämestäni ja saa kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaa aivan uskomattoman rakkaiden sanojen "if there's no one beside you, when your soul embarks, then I'll follow you into the dark" kaikuessa hämärässä huoneessa. Syksyisin musiikista tulee vuosi toisensa jälkeen samalla tavalla erityistä kuin se oli minulle kymmenen vuotta sitten, mietin kävellessäni yhtenä päivänä sateen jälkeen vanhan hirsitalon ohitse ja hengittäessäni sateen jälkeistä ilmaa keuhkojeni täydeltä, koivujen ruskaan verhoutuneet lehdet reunustivat hiekkatietä, varovainen tuuli tarttui hetkittäin puiden latvoihin ja minussa asui valtameren kokoinen rauha, se sama, joka löytää tiensä minun luokseni aina kesän vaihtuessa lopulta syksyyn.

 

IMG_2025IMG_2226IMG_2093

6. syyskuuta 2020

VIIMEAIKOINA OLEN OLLUT ITSELLENI ARMOTON

IMG_1408IMG_1556

 

Olen ollut itselleni viimeaikoina tarpeettoman armoton, mietin itsekseni kävellessäni yhtenä elokuisena iltana pitkin Kuokkalan siltaa illan viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa vähitellen tummansiniseen samettiin, olen ollut itselleni armoton ja vaatinut itseltäni liikaa huomaamattani sitä. Olen vaatinut itseltäni viimeaikoina aivan suunnattomasti ja unohtanut pysähtyä nauttimaan tästä äärettömän kauniista alkusyksystä, huokaisin itsekseni pysähtyessäni katselemaan sataman valoja ja hengittämään keuhkojeni täydeltä viileää syysilmaa, olen vaatinut ja unohtanut, vaikka minä en missään tapauksessa tahtoisikaan olla sellainen. En tahtoisi vaatia itseltäni liikaa tai unohtaa pysähtyä nauttimaan hetkestä, tästä kauniista alkusyksystä, minä en tahtoisi iltaisin nukahtaessani miettiä itsekseni, kuinka olisin voinut olla vähän parempi ja jaksaa enemmän. En vain yksinkertaisesti tahtoisi, huokaisin itsekseni jättäessäni taakseni Kuokkalan sillan ja järven toisella puolella loistavat kaupungin kirkkaat valot, ne, joita minulla on ollut viimeaikoina tapana katsella parvekkeeltamme ennen kuin menen nukkumaan.


En tahtoisi olla itselleni niin armoton kuin olen viimeaikoina ollut, mietin ohittaessani vanhan hirsitalon, jonka ikkunasta kajasti lempeä valo ja jatkaessani matkaani heinäseiväsaidan reunustamaa hiekkatietä kohti kotia, en tahtoisi olla ja siksi minun on pysähdyttävä. Minun on viimein pysähdyttävä, otettava aina hetkittäin aikaa ihan vain itselleni ja annettava itseni nauttia tästä aivan uskomattoman kauniista alkusyksystä, viileistä aamuista ja hämärtyvistä illoista, minun on huolehdittava itsestäni vähän paremmin ja muistettava levätä sellaisina hetkinä, kun tuntuu, että voimat ovat vähissä. Aina ei tarvitse olla parempi tai jaksaa enemmän, sanoin itselleni ääneen istuessani myöhemmin yksin parvekkeella katselemassa järven toisella puolella loistavia kaupungin valoja, aina ei tarvitse olla itselleen armoton ja siksi istuessani sinä iltana lyhdyn valaisemalla parvekkeella päätin, että nyt on aika pitää itsestään parempaa huolta, keittää rauhoittavaa teetä ja sulkea hetkeksi silmät saunan lämmössä.


             On aika olla itselleen armollisempi.               

 

IMG_1548IMG_1592IMG_1411

2. syyskuuta 2020

NE KAUNIIT HETKET EIVÄT OLE ENÄÄ KAUKANA

IMG_1664IMG_1774IMG_1653

 

Elokuun viimeisinä päivinä havahduin siihen, kuinka aamuisin kodissamme alkoi vähitellen olla niin viileää, että oli puettava ylleen lämmin villatakki pysyäkseen lämpimänä noustessaan sängystä heti auringonnousun jälkeen ja kuinka pimeys alkoi saavuttaa illan viimeiset auringonsäteet ilta toisensa jälkeen aina yhä aikaisemmin. Minä havahduin siihen, että auringonlasku maalasi taivaan pastellinsävyin kuunnellessani iltaisin Harjun iltasoittoa parvekkeella ja ettei ehtinyt kulua tuntiakaan siihen, että pimeys alkoi saavuttaa illan viimeiset auringonsäteet. Istuessani illan viimeisten auringonsäteiden jälkeen meidän makuuhuoneessamme kirjoittamassa keskeneräiksi jääneitä lauseita mietin usein itsekseni, kuinka en tavallaan voisi olla siitä yhtään onnellisempi, siitä, että päivä alkaa vähitellen lyhenemään ja ei mene enää kauaa, kun aamuisin on vielä pimeää avatessani olohuoneen verhot ja pysähtyessäni kesken aamulenkin katselemaan järvelle, hengittäessäni keukojeni täydeltä kylmää syysilmaa ja sytyttäessäni kynttilöitä valaisemaan makuuhuonettamme aloittaessani työt vähän ennen auringonnousua.

 

En voisi olla yhtään onnellisempi, olen hymyillyt istuessani iltaisin makuuhuoneessamme kirjoittamassa niitä keskeneräisiksi jääneitä lauseita Ólafur Arnaldsin täyttäessä huonetta uskomattoman kauniilla harmonialla, For Now I Am Winter soi elokuun viimeisinä päivinä enemmän kuin se oli soinut vuosiin. Minusta tuntuu, että se tulee soimaan tänä syksynä monena äärettömän kauniina pimeyteen verhoutuneena iltana istuessani työpöytäni ääressä kirjoittamassa ja niinä aamun hitaina hetkinä, kun aamun ensimmäiset auringonsäteet luovat varjojaan valkoisille seinille. Elokuun viimeisinä päivinä minusta tuntui, etteivät ne hetket ole enää kovin kaukana ja sulkiessani aina hetkittäin silmäni musiikin kaikuessa lempeästi valaistussa makuuhuoneessamme se ajatus sai minut rauhoittumaan, se sai minut hengittämään syvään ja katselemaan vielä ennen nukahtamista parvekkeelta järven toisella puolella loistavia kaupungin kirkkaita valoja ja laivaa, joka lähti satamasta pimeyden keskellä. 

                 

IMG_1701

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.