APULANTA YLITTI KAIKKI ODOTUKSENI HARTWALL AREENALLA

Apulanta on yhtye, jonka osuutta elämässäni on vaikea sivuuttaa sellaisissa hetkissä, kun kerron itsestäni ja suhteestani musiikkiin, sitä on vaikea sivuuttaa ylipäätään missään tilanteessa, jossa kerron itsestäni yhtään enempää kuin nimeni, tutkintoni tai työpaikkani. Apulanta on ollut äärettömän suuri osa elämääni vuodesta 2006 asti, aina siitä hetkestä, kun Helsingin pimenevässä illassa yhtye nousi värivaloihin Kaisaniemen puistossa osana The Voicen konserttia, se oli se ensimmäinen kerta, kun näin yhtyeen värivalojen loisteessa ja samalla myös ensimmäinen kerta, kun yhtyeen musiikki kosketti niin syvältä, ettei paluuta menneeseen enää ollut. Se oli ihmeellinen ilta, ympärilläni vieras kaupunki huusi vapauttaan ja musiikki tuntui jokaisessa solussani, kun seisoin keskellä yleisömerta äitini ja pikkusiskoni kanssa, eikä sen illan jälkeen ole enää ollut paluuta siihen elämään, johon Apulanta ei kuuluisi. Sen illan jälkeen ei ole ollut paluuta siihen elämään, jossa Apulanta ei merkinnyt minulle oikeastaan mitään, sen illan jälkeen Apulannasta tuli erottamaton osa elämääni ja minua, siitä tuli yksi niistä yhtyeistä, jotka kulkivat mukanani vuodesta ja elämäntilanteesta toiseen.

Samana syksynä minä kävelin Savonlinnan ainoaan levykauppaan Levymestaan, joka sijaitsi silloin vuosia sitten vielä suhteellisen voimissaan olevassa, nykyään valitettavasti jo varsin kuihtuneessa Kauppalinnassa, ja ostin sieltä samalla Apulannan singlet 1998-2003 kokoelman, se oli ensimmäinen omistamani yhtyeen levy ja soi minun stereoissani sinä syksynä paljon. Vierailin Levymestassa seuraavien vuosien aikana erityisen useasti, siellä oli ihan suhteellisen hyvä valikoima sekä uusia että vanhoja levyjä ja minä vietin siellä mielelläni aikaa käyden läpi levyjä, joiden seasta löytyi hetkittäin suuriakin aarteita. Suurin osa levyhyllyssäni olevasta Apulannan tuotannosta on ostettu sieltä ja on tavallaan äärettömän surullista, ettei kyseistä levykauppaa enää ole, se oli aikoinaan yksi turvapaikoistani, siellä musiikki oli jotenkin niin kovin lähellä. Sinä syksynä oikeastaan koko Apulannan tuotanto soi stereoissani huomattavan paljon ja kun seuraavana keväänä ilmestyi yhtyeen Eikä vielä ole edes ilta -albumi, pääsimme pikkusiskoni kanssa katsomaan yhtyeen keikkaa Savonlinnasaliin. Muistan, kuinka tunsin silloin ensimmäistä kertaa elämässäni sen, kuinka musiikki vie mukanaan ja hetkeen ei ole olemassa mitään muuta, muistan, kuinka järjettömän onnelliseksi musiikki teki minut värivalojen loisteessa ja kuinka vieressämme seisonut muutamaa vuotta vanhempi naapurin poika huusi sanoja aivan yhtä kovaa mukana kuin minäkin. Sekin oli valehtelematta aivan erityisen ihmeellinen ilta, sinä iltana minä ymmärsin, kuinka suunnattomasti rakastan musiikkia värivalojen loisteessa ja kuinka suunnattomasti rakastan sitä, kun musiikki hakkaa tajuntaan, ympärillä yleisömeri muuttuu aina hetkittäin liekkimereksi ja kirkkaat värivalot häikäisevät silmiä.

Jollain tavalla Apulanta näytti minulle sen, kuinka suunnattomasti minä rakastan musiikkiin hukkumista värivalojen loisteessa. Vuosien mittaan olen nähnyt yhtyeen luvattoman useasti värivaloissa, huutanut eturivissä ääneni käheäksi ja nostanut käteni ilmaan yleisömeren keskellä. Olen itkenyt matomontun eturivissä tammikuussa 2015, kun yhtye soitti ensimmäisen suuren jäähallikeikkansa Kosto Kaikista Vuosista Barona Areenalla ja hymyillyt itsekseni kävellessäni keikan jälkeen lumisateessa bussipysäkille, olen huokaissut rakkaudesta yleisömeren keskellä tammikuussa 2017 Helsingin jäähallissa yhtyeen Tuplapyssyt-jäähallikeikalla ja saanut todistaa konserttisalikeikkoja, jotka ovat saaneet minut sanattomaksi. Näistä ensimmäisenä mainittu, Barona Areenan keikka, on edelleen yksi hienoimmista keikoista, joita olen tähänastisen elämäni aikana päässyt todistamaan ja siksi matkustaessani Helsinkiin viime lauantaina tunsin jännityksen hiipivän rintalastani alle. Istuessani bussissa katselin maiseman vaihtuvan ikkunalasin takana miettiessäni viime kevättä ja sitä, kuinka yhtye tuntui silloin erityisen rakkaalta ja kuinka en miettinyt hetkeäkään, ostaisinko lipun yhtyeen tähänastisen uran suurimmalle keikalle, en miettinyt hetkeäkään, sillä minun ei yksinkertaisesti tarvinnut.

Olin odottanut kyseistä keikkaa viime keväästä asti, aina siitä hetkestä asti, kun yhtenä huhtikuisena iltana siivottuani pentulaatikon ja mitattuani kuuden koiranpennun painot ostin hetkeäkään miettimättä itselleni keikkalipun mielessäni vain se, että yhtyeellä on tapana ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen ja minun on ihan pakko päästä todistamaan sitä ihmettä jälleen kerran. Olin puolitoista kuukautta aiemmin istunut Savonlinnasalissa yhtyeen keikalla pikkusiskoni kanssa ja musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani ollut niin äärettömän onnellinen yhtyeestä ja musiikista, se oli yksi hienoimmista yhtyeen keikoista, joita olin päässyt siihenastisen elämäni aikana todistamaan. Sen illan jälkeen minusta tuntui, että minun olisi päästävä näkemään yhtye pian uudelleen, minun olisi vain yksinkertaisesti päästävä ja kun kuukautta myöhemmin yhtye julkaisi uutisen tulevasta Hartwall Areenan keikasta, en voinut kuin olla järjettömän onnellinen. Olin siitä onnellinen vielä saapuessani Helsinkiin ja kävellessäni Aleksanterinkatua pitkin Tuomiokirkon portaille katselemaan, kuinka auringonlasku maalasi taivaan kauniin vaaleanpunaiseksi, hetken tuntui aivan keväältä.

Vaikka olen nähnyt elämäni aikana monta sataa keikkaa, en kuitenkaan ollut koskaan käynyt Hartwall Areenalla, minä olen aina ollut enemmän pienien klubien kuin isojen areenojen ystävä, jollain tavalla saan enemmän irti pienistä keikoista, niistä sellaisista, kun yhtye on lähellä ja musiikki tuntuu äärettömältä loppuunmyydyn Tavastian huokuessa rakkauttaan. Sinä iltana minä kuitenkin matkustin U-junalla Hartwall Areenalle, turvatarkastuksen jälkeen jätin takkini ensimmäisenä vastaan tulleeseen narikkaan ja kävelin sitten ympäri areenaa yrittäen löytyy jälleen sen saman narikan, johon olin vain hetkeä aiemmin jättänyt takkini, yrittäen löytää, sillä tiesin, että minulla olisi keikan jälkeen kiire ehtiä Helsingin keskustasta lähtevään bussiin. Niin kiire, ettei minulla välttämättä olisi enää silloin aikaa etsiä nimenomaista narikkaa ihmismassan keskellä. Se on tavallaan aivan äärettömän stressaavaa, kiire ehtiä keikan jälkeen bussiin, mietin jonottaessani lopulta permannolle hetkittäin loputtomalta tuntuvassa jonossa, joka kuitenkin liikkui yllättävän nopeasti heti sen jälkeen, kun ovet permannolle avattiin tuntia ennen keikan alkamista. Hallia kiertävällä screenillä kiersi vihreä teksti, jossa I.S.S.A. kehotti kaikkia Maan asukkaita pysymään rauhallisina ja noudattamaan viranomaisten ohjeita.

Muutamia minuutteja ennen keikkaa yleisömeri tuntui levottomalta, katon rajassa sekuntikello laski sekunteja keikan alkamiseen ja tasan kahdeksalta lavan sivuilla olevat screenit heräsivät eloon, kun Arvi Lind kertoi yleisölle, kuinka jättimäinen mustekala lähestyy avaruudesta ja uhkaa planeettaamme. Jostain tuntemattomasta syystä rintalastani alla sydämeni muutti rytmiään ja kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, kun yhtye viimein laskeutui valtavan rakennelman kanssa värivalojen loisteeseen näyttävästi, mutta kuitenkin jollain tavalla niin hillitysti, että minusta tuntui, että tämä oli se yhtye, johon minä aikoinaan rakastuin. Sanojen ovelta ikkunaani / vintiltä kellariini / öytyy sun merkkejäsi juuri mistä etsittiinkin / mä häpeän niin tätä / koomista esitystä / jota me pidetään yllä koska ei ymmärretä / tosiasiaa, jonka idioottikin näkee kaikuessa loppuunmyydyssä hallissa huusin kuin en olisi koskaan huutanut, lavalla oli se sama yhtye, jonka keikalla ymmärsin ensimmäistä kertaa rakastavani musiikkia värivalojen loisteessa ja yleisömeren keskellä minusta tuntui kuin olisin se sama tyttö sieltä kahdentoista vuoden takaa. Siitä alkoi yli kaksi ja puoli tuntia kestänyt spektaakkeli, jonka aikana olin Atlantin valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, kyyneleet silmäkulmissa ja onnellisuus huulillani, spektaakkeli, jonka aikana kuultiin ja nähtiin paljon sellaista, mitä minä en osannut odottaa.



Keikan alkupuolella kuultiin itselleni henkilökohtaisesti uskomattoman rakkaita biisejä, niitä sellaisia, jotka ovat kulkeneet mukanani kauan, nähneet ne kaikista vaikeimmat ja kauneimmat hetkeni ja soineet vuosi toisensa jälkeen kuulokkeissani. Näitä biisejä olivat 007, Viivakoodit ja Koneeseen kadonnut, joista jokainen on ansainnut paikkansa niin elämässäni kuin illan settilistassakin, niin syvällä rintalastani alla ne tuntuivat kirkkaiden värivalojen häikäistessä silmiäni. Näiden biisien jälkeen Hartwall Areenalla kuultiin yhtyeen uusin biisi Elämänpelko, joka oli ainoa biisi, jota Toni Wirtasen tytär oli illan settilistaan toivonut ja joka kuulosti värivalojen loisteessa paremmalta kuin se oli koskaan kuulostanut kuulokkeissani, värivaloissa yleisömeren keskellä se sai minun elämässäni tavallaan uuden merkityksen ja minusta tuntuu, että ilman sitä hetkeä kyseinen biisi ei olisi koskaan saanut elämässäni sellaista paikkaa, jonka se siinä hetkessä sai. Siinä hetkessä sanat kateuden malli ja mekanismit / odotusarvot ja parasiitit / jonkinlaiseen verkkoon kietoo mielen / mustan aukon lailla sun valosi nielee tuntuivat jokaisessa hengenvedossani tavalla, jolla ne eivät olleet tuntuneet koskaan aiemmin, tavallaan vasta siinä hetkessä ne sanat iskivät suoraan tajuntaani, veivät minut mukanaan.

Seuraavaksi tätä Toni Wirtasen, Sipe Santapukin, Ville Mäkisen, Pauli Hauta-ahon ja Antti Pitkäjärven muodostamaa kokoonpanoa saapui vahvistamaan Dj Infektio, joka toi yhtyeen musiikkiin yllättävän lisäyksen, sellaisen, jota en olisi osannut odottaa, mutta joka kuulosti niin hyvältä, etten voinut kuin hymyillä yleisömeren keskellä. Dj Infektion kanssa yhtye soitti biisejä vuosien takaa, sellaisia aarteita, joita minä en ollut kuullut aikoihin värivalojen loisteessa ja ehkä juuri nimenomaan siksi Hippo, Kalamiehen toveri ja Kirveltäjät saivat koko kehoni antautumaan musiikille, käteni nousemaan ilmaan ja minut huutamaan väitätkö sä vielä olevasi yksilö / niinkuin rotat sinun ympärilläsi / älä unelmoi älä kuvittele / sinä et voi luottaa kehenkään. Tässä vaiheessa keikkaa kuultiin myös aarre melkein kahdenkymmenen vuoden takaa, biisi, jota ei todellakaan oltu kirjoitettu sen illan Hartwall Areenan keikkaa varten, kuultiin Vihollinen, joka on aiheuttanut minussa ihmetyksen lisäksi myös hilpeyttä vuosien varrella ja jonka Wirtanen räppäsi suhteellisen uskottavasti, se oli yksi keikan kohokohdista ihan jo pelkästään siksi, ettei sitä vain yksinkertaisesti osannut odottaa.

Vihollisen jälkeen kuultiin vielä yksi yhtyeen tunnetuimmista biiseistä Mato, jonka jälkeen Arvi Lind ilmestyi jälleen screenille kertomaan, kuinka asukkaiden tulisi pysyä rauhallisina ja noudattaa viranomaisten ohjeita. Samalla, aivan kuin tyhjästä, lavalle ilmestyi uskomaton Riku Niemi Orchestra Dj Infektion tilalle täydentämään aiemmin mainittua kokoonpanoa ja tunnelma loppuunmyydyssä hallissa muuttui jollain tavalla hauraammaksi. Tuntui kuin sydämenikin olisi muuttanut rytmiään sanojen mun kertakäyttöunelmat taas / muovikuoriin kääritään / ja kertakäyttöihmisetkin / voit monta kertaa kierrätää kaikuessa orkesterin säestämänä yleisömeren ylitse ja hetkeä aiemmin kiivaalta tuntunut hengitykseni muuttunut rauhallisemmaksi, koko sieluni seesteisemmäksi, tavallaan tuntui kuin minun olisi kuulunut olla juuri siinä, eikä missään muualla. Siinä hetkessä oli olemassa vain minä ja se aivan sanoinkuvaamattoman vahva musiikki, eikä maailmaani mahtunut mitään muuta seuraavienkaan biisien aikana, ei vain yksinkertaisesti mahtunut. Yksi itselleni henkilökohtaisesti ehdottomasti rakkaimmista biiseistä Odotus kuultiin myös Riku Niemi Orchestran säestämänä ja kuin huomaamattani kyyneleet tarttuivat jälleen silmäkulmiini, sanat on niin helppoo hautautua tyhjiin kasvoihin / stop-merkin kohdalla vain kiihdyttää lujemmin / hölmöistä hölmöin ei vieläkään kohdannut vertaistaan / taas voittajalle kruunu ojennetaan saivat sydämeni lyömään taas lujemmin ja koko maailman ympäriltäni katoamaan.

Orkesterin säestämänä kuultiin vielä muutama yhtyeen uskomattoman hieno biisi, joista viimeisenä Armo, sama biisi, joka sai minut pysähtymään elokuussa 2006 seistessäni yleisömeren keskellä Kaisaniemen puistossa. Eivätkä sanat pahat enteet hiljaisuuden / kaiken täyttää / niin tuskaisen läsnä / joka hetki vaikka pään pois kääntää jättäneet kyyneliä silmäkulmiin tälläkään kertaa, ne valuivat vuolaina poskipäilleni, samalla tavalla kuin aina, niissä sanoissa ja siinä biisissä on aina ollut jotain ihan äärettömän suurta ja niin siinä oli myös sinä iltana. Armon jälkeen kuultiin Toni Wirtasen Kaija Koolle kirjoittama Vapaa, jonka voisi helposti kuvitella olevan suoraan Apulannan omasta tuotannosta, niin uskomattoman hienolta se kuulosti Hartwall Areenalla sinä iltana, mutta niin kuulosti myös Viisaus ei asu meissä, joka on yksi niistä biiseistä, jotka kantoivat minut ylitse niistä vuosista, kun tuntui, ettei missään ole mitään järkeä ja siksi sanat tappaa ei ollut tarkoitukseni / vaan rampauttaa pysyvästi / niin että joka päivä muistaisit / joka päivä koko loppuelämäsi / missä teit sen minua koskevan virheen tuntuivat niin suurilta sinäkin iltana, niin suurilta ja vahvoilta.
 

Keikan viimeinen kolmannes aloitettiin kolmen miehen voimin ja kuultiin vanhempia ja sellaisia vähän harvemmin kuultuja biisejä, jotka saivat allekirjoittaneen riemuitsemaan itsekseen samantien, kun tämä viimeinen kolmannes alkoi täysin odottamatta vuonna 2011 julkaistulla biisillä Vääryyttä !!1!, jota minä en muistanut kuulleeni keikoilla aikoihin, mutta jonka ilmestymisen muistan kuin eilisen. Sanoja vääryyttä perkele ei tehty niin kuin tahdoin / itkettiin, raivottiin, tuomittiin kuolemaan / vääryyttä perkele minähän olen uhri tässä / anteeksi en antaa voi koskaan, enkä tahdokkaan seurasivat huomattavasti vanhemmat biisit Mitä kuuluu, Pöljä, Jyvät, Paska meininki (ässä hihassa), Hemi sekä Minä olen voittaja, biisit, jotka soitettiin Sipe Santapukin niin kuin ne soitettiin myös 90-luvulla. Jos minun täytyisi valita, mistä pidin keikassa kaikista eniten, minusta tuntuu, että se olisi aivan ehdottomasti se, että tuntui kuin yhtye olisi päättänyt mennä musiikki edellä, tarjoilla yleisölle jotain sellaista, mitä he eivät olleet vielä kokeneet ja niin, olihan se kieltämättä hienoa kuulla loppuunmyydyllä Hartwall Areenalla sanat hei postimies tuo mulle pommi niin mä otan sen ja varmasti sen aukaisen / hei postimies tuo mulle pommi niin mä otan sen ja varmasti sen laukaisen, ei sellaista vain tavallaan osannut odottaa, ei vain yksinkertaisesti osannut ja luulen, että nimenomaan siksi se oli niin kovin hienoa.

Seuraavien biisien aikana, jo aiemmin keikan aikana elonmerkkejä osoittanut Hartwall Areenan kattoon rakennettu mustekala alkoi heilutella lonkeroitaan ja puskea ilmaan punaista savua pahaenteisesti (kerrottakoon tässä, että olin aiemmin keikan aikana säikähtänyt mustekalan räjähdyksiä useaan otteeseen). Loppuunmyydyllä Hartwall Areenalla kuultiin Jumala ja Toinen Jumala, joiden jälkeen Toni Wirtanen kiipesi avaruusmoponsa selkään ja kävi lopulliseen taistoon jättimäistä, kosmista mustekalaa vastaan laulaen samalla yhtä yhtyeen suurimmista hiteistä Pahempi toistaan bänditovereidensa pysyessä lavalla taustatukena, on myönnettävä, että vaikka keikka etenikin vahvasti musiikki edellä, oli taistelu kosmista mustekalaa vastaan mielenkiintoinen punainen lanka keikalla, joka olisi toiminut loistavasti ihan pelkästään musiikin voimalla. Lopulta kosminen mustekala kuitenkin voitettiin ja yhtye poistui lavalta loputtomien suosionosoitusten saattelemana, mutta yleisömeri tahtoi kuitenkin lisää, loppuunmyyty halli vaati lisää ja pian yhtye palasi värivalojen loisteeseen vuonna 2015 ilmestyneen biisinsä Valot pimeyksien reunoilla kanssa, eivätkä kyyneleet jäänet taaskaan kiteiksi silmäkulmiini vaan valuivat poskipäilleni. Tiesin kellon olevan siinä vaiheessa kuitenkin niin paljon, että pian minulla tulisi kiire ehtiä Pasilasta keskustaan, joten valuin hiljalleen yleisömeren lävitse permannon takaosaan, josta koko lavarakennelma uskomattoman kauniine valoineen näytti vielä kauniimmalta ja hienommalta kuin siitä, missä olin seisonut koko keikan ajan. Viimeisen biisin Anna mulle piiskaa aikana poistuin permannolta hakemaan takkiani narikasta ja kävellessäni areenalta Pasilan asemalle mietin, kuinka onnellinen olin siitä, että olin sinä iltana ollut juuri siellä ja päässyt todistamaan keikkaa, jonka tulen muistamaan aivan varmasti loppuelämäni.

Vielä istuessani yön ensimmäisinä, väsymyksen täyttäminä tunteina bussissa matkalla takaisin Jyväskylään hymyilin itsekseni, kuinka uskomatonta keikkaa minä olin juuri päässyt todistamaan, hymyilin itsekseni katsellessani pimeyteen verhoutunutta maisemaa ikkunalasin takana. Se oli yksi hienoimmista keikoista, joita minä olen tämän elämäni aikana päässyt todistamaan, yksi niistä sellaisista keikoista, joista minä tulen kertomaan tarinoita vielä vuosien päästäkin, yksi niistä keikoista, joiden aikana Apulanta ylitti itsensä, toi lavalle jotain aivan uutta ja näytti allekirjoittaneelle jälleen kerran sen, kuinka suunnattomasti rakastan musiikkiin hukkumista värivalojen loisteessa, kuinka rakastan musiikkia.

KOIRANPENTUPROJEKTI KIRJAN KANSIEN VÄLIIN (+ALEKOODI)

 Kaupallinen yhteistyö Rajala Pro Shopin kanssa.

Vietin viime keväänä suurimman osan ajastani rakkaan pikkukaupungin rauhallisuudessa, Savonlinnassa, vanhempieni luona, sillä vanhin koiramme Ar'tfulfox's Black Amethyst, tuttavallisemmin Aada oli astutettu tammikuussa ja olin luvannut olla auttamassa pentujen kanssa, kun ne maaliskuun lopussa syntyisivät tähän maailmaan. Pennut syntyivät maaliskuun viimeisenä maanantaina, sinä samana päivänä, kun blogini täytti yhdeksän vuotta, oli kaunis pakkaspäivä ja olimme käyneet äitini ja Aadan kanssa juuri kävelemässä rauhallisen lenkin, kun ensimmäinen pentu päätti syntyä. Isäni oli juuri lähdössä töihin, mutta ehti kuitenkin auttaa tämän ensimmäisen pennun maailmaan ja hänen lähdettyään jäimme naisten kesken auttamaan Aadaa synnytyksessä. Se talvinen, kylmä maanantai oli ihmeellinen päivä, enkä tule varmasti koskaan unohtamaan sitä, kuinka kuusi pientä koiranpentua syntyivät tähän maailmaan sinä auringonsäteisiin verhoutuneena maaliskuun päivänä ja kuinka ne löysivät emonsa heti synnyttyään, en tule koskaan unohtamaan sitä, kuinka sinä iltana istuin pentulaatikon vieressä ihmettelemässä niitä kuutta pientä koiranpentua, jotka olivat vielä niin kovin viattomia, etten voinut kuin rauhoittua kuunnellessani niiden tuhinaa ja vartioidessani niiden rauhallista unta.

Seuraavat seitsemän viikkoa koiranpentujen kanssa olivat vähintään ihan yhtä ihmeelliset kuin se kaunis maaliskuinen päivä, ensimmäiset yöt äitini nukkui isäni rakentaman pentulaatikon vieressä varmistaakseen, että Aadalla ja pennuilla on kaikki hyvin ja päivät minä istuin pentulaatikon vieressä punaisessa nojatuolissa, vaihdoin pentulaatikon lakanoita niiden likaantuessa ja punnitsin hurjan nopeasti kasvavia pentuja, varmistin, että ne söivät tarpeeksi ja voivat hyvin. Niiden seitsemän viikon aikana sain todistaa, kuinka pentujen varovaiset askeleet alkoivat kantamaan päivä toisensa jälkeen aina vähän varmemmin ja tulen tuskin koskaan unohtamaan sitä huhtikuista aamua, kun näin koiranpennun avaavan ensimmäistä kertaa vähän silmiään, siinä ja ihan kaikessa, mitä sain niiden seitsemän viikon aikana kokea, oli jotain uskomattoman kaunista, jotain sellaista, jonka kokemisesta olen äärettömän kiitollinen. Sain olla vierellä, kun pennut saivat ensimmäistä kertaa kiinteää ruokaa ja kun pennut pääsivät ensimmäistä kertaa näkemään tämän kauniin maailman pentulaatikon ulkopuolella, sain olla vierellä, kun pennut näkivät kaikki ne ihmeelliset asiat, kuten viileän nurmikon kevätaamuna ja öisen sateen kasteleman mullan tassujen alla, koko vähitellen kevääseen heräävän luonnon.
 

Minä olin vierellä niin kauan, että siihen oli enää muutama päivä, että ensimmäinen pentu lähtisi maailmalle, uuteen kotiinsa ja istuessani niinä ihan viimeisinä päivinäni pikkukaupungissa katselin, kuinka ne kuusi maailman suloisinta koiranpentua juoksivat järjetöntä vauhtia toistensa perässä ja kaivoivat pihakeinun alle kuoppia pienillä tassuillaan, kiipeilivät vanhojen autonrenkaiden ylitse, pureskelivat kukkapenkeistä nousevia kasveja ja painivat niin, että välillä minua vähän hirvitti. Sen lisäksi, että tämä pentuprojekti oli tärkeä minulle, se oli vielä tärkeämpi äidilleni ja vaikka kaksi kuudesta koiranpennusta jäi lopulta vanhemmilleni, oli neljästä muusta luopuminen äidilleni todella raskasta ja tavallaan uskon, ettei hänen elämässään tule olemaan enää päivääkään, jolloin hän ei lähteneitä pentuja ajattelisi. Sen jälkeen, kun lähdin toukokuun puolivälissä takaisin Jyväskylään, olen aina hetkittäin miettinyt, kuinka tahtoisin jättää äidilleni jonkin muiston niistä neljästä muusta pienestä koiranpennusta ja niistä seitsemästä uskomattomasta viikosta, jotka vietimme niiden kanssa ja joiden aikana saimme kokea paljon sellaista, mitä me emme olisi tavallaan koskaan osanneet kuvitella kokevamme, paljon sellaista, mitä tulemme varmasti muistelemaan koko loppuelämämme ajan.

Rakas äitini täytti tammikuussa 50 vuotta ja koska en kiireideni takia päässyt juhlistamaan hänen syntymäpäiväänsä Savonlinnaan päätin, että tahdon antaa hänelle lahjan, josta hän tulisi aidosti onnelliseksi, jotain sellaista, minkä pariin hän tulisi varmasti palaamaan vielä kerta toisensa jälkeen. Otin viime keväänä Savonlinnassa niiden seitsemän viikon aikana, jotka vietin koiranpentujen kanssa, aivan luvattoman paljon valokuvia, mutta suurin osa niistä valokuvista on edelleen ainoastaan minun kovalevyilläni, varmassa piilossa muiden katseilta. Niin käy suurimmalle osalle ottamistani valokuvista, ne eivät koskaan päädy fyysisiksi valokuviksi vaan unohtuvat kovalevylleni ilman, että minä tai kukaan muukaan palaa niihin välttämättä enää koskaan. Tiedän, että viime keväänä ottamani valokuvat ovat äidilleni tärkeitä, hän kaivaa edelleen hetkittäin niiden seitsemän viikon aikaisia valokuvia puhelimensa muistista ja siksi tahdoin antaa hänelle syntympäivälahjaksi jotain sellaista, mikä sisältäisi viime keväältä ottamiani valokuvia niiden seitsemän viikon ajalta, jotka saimme viettää kuuden koiranpennun kanssa ja joiden aikana saimme kokea jotain kovin ainutlaatuista. Tämän rakkaan äitini syntymäpäivälahjan pääsin onnekseni toteuttamaan yhteistyössä Rajala Pro Shopin kanssa, jonka valikoimista löytyy todella monipuolisesti kaikkea valokuvaamiseen ja valokuviin liittyen.

Kuvakirja ja muki saatu Rajala Pro Shopista.

Rajala Pro Shop tarjoaa kameroiden, objektiivien sekä erilaisten kamera- ja studiovarusteiden lisäksi laajasti erilaisia kuvapalveluita, jotka olivat jääneet minulle vieraiksi, vaikka olen yrityksen muista tuotteista ollut erityisen tietoinen viimeisimmän kymmenen vuoden ajan, aina siitä asti, kun sain ensimmäisen järjestelmäkamerani. Olin positiivisesti yllättynyt käydessäni yhtenä tammikuisena iltana tarkemmin läpi Rajala Pro Shopin tarjoamia kuvapalveluita, joihin kuuluu esimerkiksi kuvatulosteita, suurennoksia, canvastauluja sekä valokuva-albumeita, ja minun oli tavallaan vaikea päättää, millä tavalla tahtoisin jättää äidilleni muiston niistä seitsemästä uskomattoman kauniista viikosta ja kahden vanhemmilleni pennun lisäksi niistä neljästä pennusta, jotka lähtivät toukokuussa maailmalle. Lopulta minä päädyin tekemään äidilleni mustakantisen, 40-sivuisen kuvakirjan, jonka kokoaminen oli yllättävän helppoa Rajala Pro Shopin ohjelmalla. Ohjelmassa oli mahdollista tallentaa keskeneräinen kuvakirja ja olin siitä kovin onnellinen, sillä kokosin kuvakirjaa viikon mittaan pienissä osissa käyden samalla läpi valokuvia seitsemän viikon ajalta, niitä kun oli lopulta enemmän kuin olin muistanut. Kuvakirjan lisäksi tilasin vanhemmilleni myös mukin koko meidän pienen koiralauman valokuvalla, sillä ensimmäisellä onnistuneella, jonka otimme äitini kanssa viettäessäni joululomaani Savonlinnassa ja josta äitini oli erityisen onnellinen nähdessään sen ensimmäisen kerran kamerani näytöltä, olimme todella onnistuneet.

Olin varautunut odottamaan tilaukseni saapumista parin viikon ajan, mutta iloiseksi yllätykseksi sain kuitenkin paketin saapumisilmoituksen jo seuraavalla viikolla ja avatessani pakettia sinä tammikuisena iltana hymyilin itsekseni, sillä pentuprojektista koostamani kuvakirja oli kauniimpi ja laadukkaampi kuin olisin koskaan osannut odottaa. Seuraavana maanantaina paketoin kuvakirjan ja mukin takaisin suureen pahvilaatikkoon ja lähetin sen Savonlinnaan äidilleni, jolta sain seuraavana iltana sydämillä täytetyn viestin. Äitini oli kuvakirjasta ja mukista vielä onnellisempi kuin mitä olisin osannut odottaa ja se teki minut myös kovin onnelliseksi, se, että olin onnistunut ilahduttamaan rakasta äitiäni jollain sellaisella, mikä merkitsi hänelle oikeasti paljon ja mikä saa hänet onnelliseksi vielä monta kertaa hänen elämänsä aikana. Mikäli myös te tahdotte ilahduttaa lähimmäistänne valokuvilla esimerkiksi yhteisistä muistoistanne tai jostain hänelle rakkaasta, olen onnellinen saadessani jakaa teille alennuskoodin, jolla saatte juuri nyt 20% alennusta Rajala Pro Shopin kuvapalveluiden tuotteista. Alennuskoodi on 8XVZL ja se on voimassa toistaiseksi, joten mikäli tahdotte esimerkiksi toteuttaa samanlaisen kuvakirjan kuin minä toteutin äidilleni, voitte käyttää siihen aikaa ja tehdä siitä juuri sellaisen kuin haluatte, ilman mitään kiirettä. Toivon, että teidän lähimmäisenne tulevat lahjoistanne yhtä onnellisiksi kuin äitini saamastaan kuvakirjasta ja mukista, onnellisuutta ei voi koskaan olla liikaa, eikä varmasti valokuviakaan.

IDA PAUL & KALLE LINDROTH JA TAIANOMAINEN ILTA LUTAKOSSA

Ida Paul & Kalle Lindroth oli minulle todella kauan sellainen duo, jota en tavallaan osannut kuvitella kuuntelevani, en vain yksinkertaisesti osannut, vaikka luin sosiaalisesta mediasta jatkuvasti ylistäviä kommentteja duon musiikista ja live-esiintymisistä. En osannut, vaikka pidin heidän musiikkiaan erityisen kauniina ja herkkänä, en osannut kuvitella kuuntelevani ja niin minä en koskaan tietoisesti valinnut Spotifyn soittolistoilta heidän musiikkiaan. Vuosi sitten tämä tilanne kuitenkin muuttui istuessani yhtenä helmikuisena iltana pienessä yksiössäni, olin vain hetkeä aiemmin saanut kutsun työhaastatteluun ja elämä tuntui hetken tavallista kevyemmältä, kun sattumalta päädyin kuuntelemaan yhtyeen musiikkia, valitsemaan joltakin satunnaiselta soittolistalta yhtyeen biisin ja lopettamaan kirjoittamisen kuunnellakseni. Siinä hetkessä sydämeni valtasi aivan ääretön onnellisuus ja en voinut kuin pysähtyä miettimään, kuinka minun olisi pitänyt pysähtyä kuuntelemaan jo kauan sitten, niin käsittämättömän onnelliseksi musiikki minut siinä hetkessä teki.

Helmikuun ensimmäisen päivän iltana pukeuduin mustaan mekkoon, ripustin korviini vähän näyttävämmät korvakorut ja kävelin Lutakkoon vuoden ensimmäiselle keikalle, Ida Paulin & Kalle Lindrtohin keikalle, jolle olin ostanut lipun vain muutamaa päivää aiemmin, vaikka olin jo kauan tiennyt tahtovani nähdä kyseisen keikan. Saavuin paikalle juuri oikeaan aikaan, sillä hetkeä myöhemmin paikalle alkoi vaeltaa laumoittain ihmisiä, jotka muodostivat nopeasti pitkän jonon. Paljonko kello on, ovella seissyt järjestysmies kysyi minulta, ihan vain miettiäkseen, kuinka kauan menisi, että se ihmismäärä saataisiin sisälle. Kauan, mietin seistessäni yleisömeren keskellä viisi minuuttia ennen keikan alkamista ja katsoessani, kuinka yleisöä nousi jatkuvasti portaita pitkin saliin. En ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka saapuvat keikkapaikalle juuri ennen keikan alkamista, en ymmärrä ainakaan silloin, kun keikan tiedetään olevan loppuunmyyty, mutta sinä iltana en jaksanut välittää, minulla ei ollut kiire mihinkään ja yleisömeren keskellä tuntui tavallaan kuin olisin ollut kotona, se tunne oli sama kuin vuosia sitten Tavastialla, tavallaan kovin tuttu ja turvallinen.

Lopulta, noin viisitoista minuuttia yli kymmenen, Ida Paul ja Kalle Lindroth kuitenkin nousivat lavalle uuden biisinsä Hiekkalaatikolla kanssa ja minä en voinut kuin huokaista itsekseni, niin ihastuttava tämä duo oli jo ensimmäisen biisin perusteella. Tämän uuden biisin jälkeen kaksikko kertoi soittavansa seuraavaksi lähes kaikki Nää kaikki kertoo susta -albumin biisit, jotka olivat viimeisimmän vuoden aikana soineet kuulokkeissani huomattavan paljon, vaikka minä en kyseisestä albumista ole koskaan kirjoittanutkaan. Kaksikko kertoi halunneensa soittaa biisit niin puhtaasti sellaisina, kuin millaisina he olivat ne kirjoittaneet ja siksi sinä iltana lavalla nähtiin vain tämä kaksikko akustisine kitaroineen, eikä ainakaan allekirjoittanut olisi siinä hetkessä yleisömeren keskellä voinut toivoa yhtään enemmän. Ei olisi, sillä sen lisäksi, että rakastan akustista ja jollain tavalla pelkistettyä musiikkia, minä rakastan sitä, että musiikki esitetään alkuperäisessä muodossaan, juuri sellaisena kuin se on syntynyt, siinä vain on yksinkertaisesti aina jotain taianomaista, jotain äärettömän herkkää ja kaunista, jotain sellaista, mikä on niin helppo saada katoamaan värivalojen loisteessa.

Värivalojen häikäistessä hetkittäin silmiäni tuntui kuin musiikki olisi lävistänyt minut biisi ja hetki toisensa jälkeen, tuntui kuin musiikki olisi iskenyt suoraan rintalastani alle vuoden aikana tärkeiksi muodostuneiden sanojen tuntuessa jokaisessa hengenvedossani. Sinä iltana loppuunmyydyssä salissa yleisömeren keskellä rintalastani alla tuntui keikan ensimmäisestä biisistä viimeiseen asti suunnaton, valtamerta suurempi rakkaus, sellainen, joka tuntui yhdistävän koko yleisömerta akustisen kitaroiden ja kaksikon jotenkin aivan taianomaisesti yhteensopivien äänien kertoessa tarinoitaan, joihin yleisömeri ei vain yksinkertaisesti voinut olla lähtemättä mukaan. Yleisömeren muuttuessa valtavaksi kuoroksi silmäkulmani täyttyivät kyynelistä pelkästään siitä loputtomasta onnellisuudesta, joka täytti sydämeni vielä silloin, kun kävelin yhdentoista jälkeen Lutakosta keskustaan. Ida Paul & Kalle Lindroth oli jotain sellaista, mikä saa hauraan sydämeni edelleen täyttymään onnellisuudesta kirjoittaessani tätä, musiikki oli sinä iltana niin äärettömän voimakasta ja samanaikaisesti niin herkkää, että tunsin pakahtuvani siihen tunteeseen, musiikki oli niin kovin kaunista, että olen kiitollinen siitä, etten jättänyt menemättä keikalle, vaikka sellaista vaihtoehtoa ehdin ennen keikkaa harkitsemaankin.

OLEN TUNTENUT OLEVANI MYÖHÄSSÄ ELÄMÄSTÄNI

let it go

let it leave

let it happen

nothing

in this world

was promised or

belonged to you anyway

- all you own is yourself

(Rupi Kaur, 2017)

Sen lisäksi, että elämä on tehnyt minut alkuvuonna niin kovin onnelliseksi ja musiikki sydämeni muutamaan rytmiään rintalastani alla, tämä elämä on hetkittäin tuntunut myös samalta kuin eilen kasvojani piiskannut lumisade, kun seisoin bussipysäkillä odottamassa myöhässä olevaa bussia. Myöhässä minäkin olen tuntenut olevani, aivan jatkuvasti, vaikka siihen ei välttämättä olisi ollut mitään syytäkään, on vain ollut sellainen tunne, että minä olen tavallaan jäljessä jostain aikataulusta, luultavasti elämästäni. En tiedä, ehkä minun on jollain tavalla kai kuulunutkin olla myöhässä tai ainakin hidastaa vauhtia, sillä koko viime syksyn eri tavoin oireillut silmäni päätti yhtenä aamuna, että tällä kertaa vuorossa on iriitti ja muutaman viikon mittainen antibioottikuuri. Vietettyäni diagnoosin saamisen jälkeen kokonaisen vuorokauden sängyn pohjalla ymmärsin nimittäin, että luultavasti se oli kehoni tapa kertoa minulle, että nyt on hidastettava vauhtia, päästettävä irti stressistä ja elettävä niin kuin minulla on aina tapana kirjoittaa, elää hetkessä ja nauttia niistä sellaisista aamuista, kun auringonsäteet murtautuvat sisään sälekaihtimien lävitse ja tee maistuu niin hyvältä, että hymyilyttää. 

Onneksi niitä kauniita aamuja on silti ollut huomattavasti enemmän kuin niitä sellaisia, kun lumisade piiskaa kasvojani kävellessäni töihin hämärän vaihtuessa vähitellen harmauteen. Niitä kauniita aamuja, kun Rupi Kaurin tekstit jättävät jälkeensä kauniin hiljaisuuden ja tee ehtii jäähtyä ennen kuin olen ehtinyt juomaan sitä, ihan vain siksi, että olen jäänyt kiinni teksteihin, yksittäisiin sanoihin. Lauseisiin, jotka jäävät kaikumaan valkoisille seinille harjatessani hiuksia peilin edessä ja pukeutuessani pehmeän, puhtaan valkoiseen neuletakkiin kylmyyden saadessa auringonsäteet murtautumaan pilviverhon lävitse, lauseisiin, jotka kaikuvat mielessäni vielä istuessani työpöytäni ääreen kirjoittamaan. Niin, onneksi sellaisia aamuja on ollut enemmän ja kaikki ne aamut, jolloin herääminen on ollut hankalaa ja lumisade on piiskannut kasvojani armottomasti, ne kaikki vaikeat aamut ovat unohtuneet nopeasti, eivätkä jääneet mieleeni kummittelemaan.

TOIVOISIN OLEVANI ENEMMÄN VIRTAAVAN JOEN KALTAINEN

Tavallaan tämä alkuvuosi on ollut kaunis, olen viettänyt rauhallisia iltoja pienessä asunnossani kynttilöiden luodessa lempeää valoa ympärilleni ja herännyt sitten valoisaan aamuun, joogannut ensimmäistä kertaa aikoihin ja juonut sitten lämmintä teetä, aivan kaikessa rauhassa istunut sänkyni laidalla katsellen vastapäisten kerrostalojen takana seisovia lumisia puita. Olen kuunnellut vanhaa, uskomattoman rakasta musiikkia istuessani bussissa matkalla töihin, hymyillyt itsekseni hississä juuri ennen kolmatta kerrosta ja unohtunut kerta toisensa jälkeen miettimään, kuinka olin tavallaan unohtanut kaipaavani musiikkia niin suunnattomasti. Olin unohtanut, vaikka tämän alkuvuoden aikana olen kuunnellut musiikkia enemmän kuin aikoihin, olen kuunnellut matkalla tallille ja hyräillyt päässäni vuosien takaa tuttua melodiaa hakiessani ratsuani tarhasta juuri ennen hämärää, laulanut itsekseni palatessani kotiin, puhdistaessani kylpyhuoneessa kenkiäni ja chapsejani. Musiikki on pitkästä aikaa tuntunut jossain syvällä rintalastani alla ja se on tehnyt minut aivan tavattoman onnelliseksi, mutta niin on tehnyt myös se, että elämä on tuntunut kaiken stressin keskellä kovin kauniilta.

Minä luulen, että se on johtunut valon lisääntyneestä määrästä ja siitä, että auringonsäteet ovat murtautuneet harmaan pilviverhon lävitse useammin kuin loppuvuodesta, se, että musiikki ja elämä ovat tehneet minut niin kovin onnelliseksi ja tuntuneet rintalastani alla. Se, että kaikesta tämän alkuvuoden stressistä ja negatiivisista asioista huolimatta on ollut paljon kauniita hetkiä, kun sydämeni on täyttynyt suunnattomasta onnellisuudesta ja musiikki on kerta toisensa jälkeen saanut minut saanut laulamaan pienessä asunnossani, tarttumaan iltaisin akustiseen kitaraan ja tanssittamaan kalpeita sormiani mustilta koskettimilta valkoisille. Se, että olen ensimmäistä kertaa aivan luvattoman pitkään aikaan aloittanut lauantaiaamuni rauhoittavalla joogalla, juonut aamuteeni kaikessa rauhassa stressaamatta hetkeen mistään ja nauttinut suunnattomasti luonnon äärettömästä kauneudesta, siitä, että aamuisin kävellessäni töihin, juuri ennen kuin valonsäteet ovat voittaneet hämärän, on ollut niin taianomaisen kaunista, että olen hetkittäin tuntenut pakahtuvani siihen kaikkeen.

Olen katsellut Tourujokea aamuisin kävellessäni töihin ja koko tämän alkuvuoden edessäni avautuva maisema on ollut äärettömän kaunis. Niin äärettömän kaunis, että olen työmatkoillani pysähtynyt vain katselemaan, hetkeksi nauttimaan siitä maisemasta, joka on verhoutunut lumihuntuun virtaavan joen jatkaessa matkaansa sen kylmyyden keskellä. Siinä, missä luonto muuten pysähtyy talvisin hetkeksi, joki ei pysähdy, se jatkaa matkaansa ja se on jotain sellaista, mitä olen pysähtynyt aamuisin töihin kävellessäni hetkittäin miettimään. Vuodenajasta toiseen jatkuvasti virtaavaa jokea ja sitä, kuinka tavallaan minä tahtoisin olla enemmän joen kaltainen, kulkea eteenpäin huolimatta siitä, että kaikki ympärilläni pysähtyy, kulkea eteenpäin, vaikka hetkittäin tuntuisi kuin hautautuisin jään alle, kulkea eteenpäin niin kovin vahvana ja voimakkaana, ettei jää ehtisi koskaan pysähtymään. Toivoisin olevani enemmän virtaavan joen kaltainen, mutta vain hetkittäin, sillä minun on myös osattava pysähtyä, antaa jään pysäyttää minut niinä sellaisina hetkinä, kun minä olen jatkanut matkaani aivan liian kauan, mutta silti toivoisin olevani enemmän virtaavan joen kaltainen, edes hetkittäin.

Sen lisäksi, että olen miettinyt virtaavaa jokea, minä olen miettinyt alkuvuoden kylminä aamuina myös, kuinka minun täytyisi jonain päivänä kulkea joella kameran kanssa, pysähtyä ikuistamaan se ihan suunnaton kauneus niin, että voisin muistaa sen vielä vuosien päästäkin, sitten, kun en enää asu tässä kaupungissa. Sitten, kun elämä on vienyt mukanaan eteenpäin kuin se lumihuntuun ja uskomattomaan kylmyyteen verhoutuneen maiseman keskellä virtaava joki. Siksi me kävelimme yhtenä sunnuntaina auringonsäteiden häikäistessä silmiämme Tourujoelle, kävelimme, vaikka oli vähintään kaksikymmentäviisi astetta pakkasta ja kylmyys pisteli armottomasti poskipäitämme. Se oli ihan uskomattoman kaunis aamu, edessämme avautuva maisema oli kuin jostain lapsuuteni kauneimmasta satukirjasta, aivan kuin jostain toisesta maailmasta ja kävellessämme joen vartta pitkin olin tavattoman onnellinen siitä, että tämä kuluva talvi on ollut kuin lapsuuteni talvet. Yhtä kaunis ja taianomainen, mietin jäädessäni sinä aamuna lopulta vielä hetkeksi yksin kulkemaan joelle kamerani kanssa ja istuessani joen varrella lumihangessa valokuvaamassa rauhallisena virtaavaa jokea hymyilin itsekseni, siinä hetkessä minua ei haitannut sormenpäitäni pistelevä kylmyys eikä se, että jokaisessa solussani tuntuva kylmyys sai silmäni vuotamaan ja kyyneleet jäätymään kiinni silmäripsiini, siinä hetkessä minua ei haitannut mikään.