JOULUKUU, HILJAISUUS JA RAKKAITA VALOKUVIA

KYMMENES VUOSIPÄIVÄ JA USKOMATON PISAMALAHDEN LINNAVUORI

IHMEELLISEN KAUNIS ILTA TÄHTITAIVAAN ALLA

 

Syksyllä, maiseman verhoutuessa kauneimpaan ruskaansa, minä kaipasin mökille enemmän kuin olin kaivannut aikoihin, kaipasin, vaikka tiesin, etten tule enää koskaan istumaan sen rakkaan mökin kuistilla kuuntelemassa hiljaisuutta. Kaipasin niin, että se tuntui kipuna jossain syvällä sielussani ja juuri siksi tuntui uskomattomalta katsella tuttujen maisemien vaihtuvan auton tuulilasin takana ajaessamme marraskuussa Sulkavalle viettämään kymmenettä vuosipäiväämme pienellä mökillä, jonka olimme vuokranneet viikonlopuksi.

 

Matkan aikana oli alkanut sataa lunta ja istuessamme myöhään sinä iltana paljussa tähtitaivaan alla maisema peittyi varovaiseen lumihuntuun. Oli ihmeellisen kaunis ilta, lukemattomat tähdet loistivat kirkkaina taivaalla ja pimeyden keskellä tuntui kuin kaikki olisi pienen hetken ollut siinä, hengitin syvään ja suljin hetkeksi silmäni, tuuli kuiskaili ympärillämme seisovien korkeiden puiden latvoissa. Kylmyys pisteli jalkapohjia noustessamme paljusta vielä hetkeksi nauttimaan puusaunan suloisen lempeästä lämmöstä ennen kuin kävelimme saunamökiltä pihapiirissä kulkevaa valaistua polkua lämpimään mökkiin viettämään rauhallista iltaa ilman kiirettä mihinkään.

 

 

Seuraavana aamuna maisema oli satukirjasta, yön aikana lumisade oli voimistunut ja kävellessäni koiran kanssa rantaan katselemaan järvelle hymyilin itsekseni, kuinka tavattoman onnellinen olin kaikesta, lumesta, rauhasta metsien keskellä ja siitä marraskuisesta viikonlopusta mökillä puolisoni ja koiramme kanssa. Valo kulki edelläni jättäen jälkeensä tassunjälkiä ja kääntyi aina hetkittäin katsomaan minua kuin tarkistaakseen minun kulkevan edelleen perässä, maailman paras koira, sanoin ja silitin pehmeää turkkia istuessani sen viereen laiturille.

 

      Ihmeellisen kaunis aamu ja ihmeellisen kaunis maisema, mietin ja

    hengitin jälleen syvään, rintalastan alla asui valtameren kokoinen rauha.

 

ELÄMÄNI ERITYISIMMÄT YHDEKSÄN KUUKAUTTA, MINÄ HUOKAISIN

 

Pieni aarteemme täyttää maaliskuussa yhdeksän kuukautta, mietin ääneen yhtenä iltapäivänä istuessani pienen aarteemme kanssa kahdestaan keittiön pöydän ääressä ja katsellessani, kuinka ikkunalasin takana iltapäivän viimeiset auringonsäteet loivat kauniin lempeitä varjoja vastapäisen kerrostalon seinään. Kerrostalojen välistä avautuva rakas maisema oli vielä luminen, jään ylitse kulkevalla polulla ihmiset olivat matkalla kohti satamaa ja maiseman yllä taivas alkoi vähitellen verhoutua vaaleanpunaiseen, tulisi kylmä yö. Tuulessa oli kuitenkin jo joinakin aamuina ollut häivähdys keväästä ja ennen kuin huomaisinkaan, jään ylitse ei pääsisi enää kävelemään satamaan ja meidän oman pienen aarteemme ensimmäinen talvi vaihtuisi kevääseen, hänen ensimmäiseensä.

Maaliskuussa siitä on tullut kuluneeksi yhdeksän kokonaista kuukautta, kun sain ensimmäistä kertaa pidellä sylissäni pientä aarrettamme, yhdeksän kokonaista kuukautta siitä kesäkuisesta hetkestä, kun minusta tuli äiti ja koko maailmani muuttui. Tuntuu uskomattomalta, että siitä on niin kauan, minä mietin katsellessani pienen aarteemme tarttuvan pienillä käsillään pöydälle asettelemiini valokuviin, jotka minä olin ottanut viime syksynä kävellessäni pienen aarteemme ja karvakuonomme kanssa pitkin ruskan väreihin verhoutuineita katuja. Sinä iltapäivänä taivaan verhoutuessa vaaleanpunaiseen kokosin niitä valokuvia albumiin ja kirjoitin viereen kauniita sanoja, voidakseni palata niihin erityisiin hetkiin vielä vuosikymmenten päästä ja mikä vielä tärkeämpää, jotta pieni aarteemme voisi joskus vuosien päästä katsella valokuvia ensimmäiseltä vuodeltaan, vauvavuodeltaan.

 

 

Näiden yhdeksän kuukauden aikana pienestä aarteestamme on kasvanut hurmaava ja ihmeellinen pieni ihminen, joka nukahtaa iltaisin viereeni ja nauraa aamuisin avatessani makuuhuoneen verhot, pieni ihminen, joka istui sinä iltapäivänä kanssani keittiön pöydän ääressä ja katseli tarkasti, kuinka minä liimasin valokuvia albumin mustille sivuille. Yhdeksän kuukautta, ihmettelin vielä ääneen pukiessani hetkeä myöhemmin pienen aarteemme lämpimästi ja sulkiessani oven takanamme lähtiessämme viemään pientä karvakuonoamme iltakävelylle, elämäni erityisimmät yhdeksän kuukautta, oman rakkaan pienen aarteemme elämän ensimmäiset yhdeksän kuukautta.

 

TÄMÄ VUOSI ON AIVAN UUSI SEIKKAILU

 

Vain hetki ennen kuin vuosi vaihtui, minä istuin olohuoneen sohvalla ja katselin, kuinka järven toisella puolella ilotulitukset valaisivat aina hetkittäin pimeyteen verhoutunutta maisemaa. Vuosi 2024 oli muuttanut elämääni enemmän kuin mikään vuosi aiemmin, olin saanut kasvattaa sisälläni uutta elämää ja pitää ensimmäistä kertaa sylissäni omaa pientä aarrettamme, minusta oli tullut äiti. Erityinen, niin äärettömän erityinen vuosi, ajattelin katsellessamme maailman rakkaimman kanssa yhdessä, kuinka vuosi vaihtui seuraavaan ja ikkunalasin takana ilotulitukset maalasivat taivaalle värikkäitä kuvioita. Ilotulitusten äänet kantautuivat vaimeina kotiimme vielä, kun suljin hetkeä myöhemmin silmäni ja nukahdin pienen aarteemme viereen miettien, kuinka minä en tiennyt tulevasta vuodesta tavallaan mitään ja kuinka se tuntui siinä hetkessä jotenkin kummallisen rauhoittavalta.

 

Tammikuu kulki ohitse kuin virtaava joki ja kun minä tammikuun viimeisenä tiistaina kävelin aamulla pienen aarteemme ja karvakuonomme kanssa tutuimpia katuja unohduin miettimään itsekseni, kuinka tuntui kuin vasta olisi ollut vuoden ensimmäinen aamu. Sen vuoden ensimmäisen aamun jälkeen olin jo kuitenkin ehtinyt kävellä lumisateessa nauttien talven taianomaisuudesta ja ihmetellä hetkittäin, kuinka auringonsäteiden loisteessa oli tuntunut aivan kuin tuulessa olisi ollut häivähdys keväästä, pieni aarteemme oli oppinut ryömimään ja vauhtia oli riittänyt aamusta iltaan, mutta silti tuntui kuin ihan vasta olisi ollut vuoden ensimmäinen aamu. Se, jolloin istuimme keittiössä yhdessä syömässä kaurapuuroa ja ihmettelemässä kirkkaita valonsäteitä, jotka maalasivat varjoja valkoisille seinille, niin, tammikuu oli kulkenut ohitse kuin virtaava joki tai ainakin siltä se tuntui.

 

 

Vuosi 2025 on aivan uusi seikkailu, ajattelin sinä tammikuun viimeisenä aamuna meidän palatessamme kotiin. Pieni aarteemme oli nukahtanut kotimatkalla ja tuhisi edelleen tyytyväisenä vaunuissaan, minä keitin itselleni teetä ja istuin hetkeksi keittiön pöydän ääreen, katselin, kuinka lumisade yltyi ikkunalasin takana. Aivan uusi seikkailu, minä hymyilin itsekseni ja kuuntelin olohuoneesta kantautuvaa kovin tyytyväistä tuhinaa, onnekseni saan kokea sen seikkailun juuri hänen kanssaan, hänen ja koko pienen perheemme, ihan valtavan suuri onni.