ELÄMÄNI ERITYISIMMÄT YHDEKSÄN KUUKAUTTA, MINÄ HUOKAISIN

 

Pieni aarteemme täyttää maaliskuussa yhdeksän kuukautta, mietin ääneen yhtenä iltapäivänä istuessani pienen aarteemme kanssa kahdestaan keittiön pöydän ääressä ja katsellessani, kuinka ikkunalasin takana iltapäivän viimeiset auringonsäteet loivat kauniin lempeitä varjoja vastapäisen kerrostalon seinään. Kerrostalojen välistä avautuva rakas maisema oli vielä luminen, jään ylitse kulkevalla polulla ihmiset olivat matkalla kohti satamaa ja maiseman yllä taivas alkoi vähitellen verhoutua vaaleanpunaiseen, tulisi kylmä yö. Tuulessa oli kuitenkin jo joinakin aamuina ollut häivähdys keväästä ja ennen kuin huomaisinkaan, jään ylitse ei pääsisi enää kävelemään satamaan ja meidän oman pienen aarteemme ensimmäinen talvi vaihtuisi kevääseen, hänen ensimmäiseensä.

Maaliskuussa siitä on tullut kuluneeksi yhdeksän kokonaista kuukautta, kun sain ensimmäistä kertaa pidellä sylissäni pientä aarrettamme, yhdeksän kokonaista kuukautta siitä kesäkuisesta hetkestä, kun minusta tuli äiti ja koko maailmani muuttui. Tuntuu uskomattomalta, että siitä on niin kauan, minä mietin katsellessani pienen aarteemme tarttuvan pienillä käsillään pöydälle asettelemiini valokuviin, jotka minä olin ottanut viime syksynä kävellessäni pienen aarteemme ja karvakuonomme kanssa pitkin ruskan väreihin verhoutuineita katuja. Sinä iltapäivänä taivaan verhoutuessa vaaleanpunaiseen kokosin niitä valokuvia albumiin ja kirjoitin viereen kauniita sanoja, voidakseni palata niihin erityisiin hetkiin vielä vuosikymmenten päästä ja mikä vielä tärkeämpää, jotta pieni aarteemme voisi joskus vuosien päästä katsella valokuvia ensimmäiseltä vuodeltaan, vauvavuodeltaan.

 

 

Näiden yhdeksän kuukauden aikana pienestä aarteestamme on kasvanut hurmaava ja ihmeellinen pieni ihminen, joka nukahtaa iltaisin viereeni ja nauraa aamuisin avatessani makuuhuoneen verhot, pieni ihminen, joka istui sinä iltapäivänä kanssani keittiön pöydän ääressä ja katseli tarkasti, kuinka minä liimasin valokuvia albumin mustille sivuille. Yhdeksän kuukautta, ihmettelin vielä ääneen pukiessani hetkeä myöhemmin pienen aarteemme lämpimästi ja sulkiessani oven takanamme lähtiessämme viemään pientä karvakuonoamme iltakävelylle, elämäni erityisimmät yhdeksän kuukautta, oman rakkaan pienen aarteemme elämän ensimmäiset yhdeksän kuukautta.

 

TÄMÄ VUOSI ON AIVAN UUSI SEIKKAILU

 

Vain hetki ennen kuin vuosi vaihtui, minä istuin olohuoneen sohvalla ja katselin, kuinka järven toisella puolella ilotulitukset valaisivat aina hetkittäin pimeyteen verhoutunutta maisemaa. Vuosi 2024 oli muuttanut elämääni enemmän kuin mikään vuosi aiemmin, olin saanut kasvattaa sisälläni uutta elämää ja pitää ensimmäistä kertaa sylissäni omaa pientä aarrettamme, minusta oli tullut äiti. Erityinen, niin äärettömän erityinen vuosi, ajattelin katsellessamme maailman rakkaimman kanssa yhdessä, kuinka vuosi vaihtui seuraavaan ja ikkunalasin takana ilotulitukset maalasivat taivaalle värikkäitä kuvioita. Ilotulitusten äänet kantautuivat vaimeina kotiimme vielä, kun suljin hetkeä myöhemmin silmäni ja nukahdin pienen aarteemme viereen miettien, kuinka minä en tiennyt tulevasta vuodesta tavallaan mitään ja kuinka se tuntui siinä hetkessä jotenkin kummallisen rauhoittavalta.

 

Tammikuu kulki ohitse kuin virtaava joki ja kun minä tammikuun viimeisenä tiistaina kävelin aamulla pienen aarteemme ja karvakuonomme kanssa tutuimpia katuja unohduin miettimään itsekseni, kuinka tuntui kuin vasta olisi ollut vuoden ensimmäinen aamu. Sen vuoden ensimmäisen aamun jälkeen olin jo kuitenkin ehtinyt kävellä lumisateessa nauttien talven taianomaisuudesta ja ihmetellä hetkittäin, kuinka auringonsäteiden loisteessa oli tuntunut aivan kuin tuulessa olisi ollut häivähdys keväästä, pieni aarteemme oli oppinut ryömimään ja vauhtia oli riittänyt aamusta iltaan, mutta silti tuntui kuin ihan vasta olisi ollut vuoden ensimmäinen aamu. Se, jolloin istuimme keittiössä yhdessä syömässä kaurapuuroa ja ihmettelemässä kirkkaita valonsäteitä, jotka maalasivat varjoja valkoisille seinille, niin, tammikuu oli kulkenut ohitse kuin virtaava joki tai ainakin siltä se tuntui.

 

 

Vuosi 2025 on aivan uusi seikkailu, ajattelin sinä tammikuun viimeisenä aamuna meidän palatessamme kotiin. Pieni aarteemme oli nukahtanut kotimatkalla ja tuhisi edelleen tyytyväisenä vaunuissaan, minä keitin itselleni teetä ja istuin hetkeksi keittiön pöydän ääreen, katselin, kuinka lumisade yltyi ikkunalasin takana. Aivan uusi seikkailu, minä hymyilin itsekseni ja kuuntelin olohuoneesta kantautuvaa kovin tyytyväistä tuhinaa, onnekseni saan kokea sen seikkailun juuri hänen kanssaan, hänen ja koko pienen perheemme, ihan valtavan suuri onni.

 

PIENEN AARTEEMME ENSIMMÄINEN JOULUAATTO

 

Jouluaattoaamuna heräsin suloiseen tuhinaan, kun pieni aarteemme oli herännyt ennen minua ja kömpinyt ihan minun viereeni, siinä hän katseli minua syvälle silmiin ja hymyili, meidän ikioma aarteemme. Oli ensimmäinen jouluaatto, jonka me vietimme rakkaassa kodissamme, ensimmäinen jouluaatto, jonka vietimme jossain muualla kuin pikkukaupungin rauhassa, mutta ennen kaikkea oli pienen aarteemme ensimmäinen jouluaatto. Ikkunalasin takana oli vielä pimeää, kun ihmettelimme yhdessä jouluaattoaamun rauhallisuutta keittiössä, riisipuuro kiehui liedellä ja taustalla soi kaikista rakkaimpia joululauluja, niitä, jotka tahtoisin myös pienen aartemme muistavan lapsuusvuosiltaan. Muistavan niin, että ne toisivat aina mukanaan sen lämpimän lapsuuden joulujen tunteen.

Myöhemmin samana aamuna istuimme olohuoneessa, television ruudulla joulupukki vastasi lasten puheluihin ja mietin itsekseni, kuinka äärettömän erityinen aamu se oli minulle, aamu, josta olin haaveillut vuosia, haaveillut saavani viettää jouluaaton oman pienen aarteemme kanssa. Tuntui epätodelliselta, että se oli viimeinkin totta, mietin katsellessani pienen aarteemme ihmettelevän joulupukin sijaan jouluvaloja samalla, kun söin riisipuuroa, joka maistui ihan lapsuusvuosieni jouluilta. Ikkunalasin takana pimeys oli vaihtunut valonsäteisiin ja kun omiin jouluperinteisiini jo vuosien ajan kuulunut Lumiukko päättyi televisiossa, lähdin hetkeksi pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme nauttimaan lumisista maisemista, hengittämään keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa.

 

 

Iltapäivällä söimme yhdessä sen maailman rakkaimman kanssa ja auringonlaskun jälkeen kävimme koko pienen perheemme voimin kävelemässä pitkin lumisia katuja, kaikkialla oli aivan hiljaista ja tuntui kuin koko kaupunki olisi hiljentynyt jouluaaton viettoon. Pieni aarteemme nukkui vaunuissaan ja heräsi vasta myöhemmin kotona, jonka turvallisessa hämärässä vietimme jouluaattoiltamme, sen meidän kaikkien ensimmäisen yhteisen. Pienen aarteemme ihmetellessä joululahjojaan olohuoneen matolla ja joulumusiikin täyttäessä tämän rakkaan kotimme nurkkia mietin hetken itsekseni, kuinka ihmeellistä on alkaa luoda oman perheemme jouluperinteitä, niitä, jotka ovat ihan kokonaan meidän omiamme. Ensimmäinen yhteinen jouluaattoomme, pienen aarteemme ensimmäinen jouluaatto, hymyilin nukahtaessani aattoillan päätteeksi pienen aarteemme viereen ja kuunnellessani, kuinka aivan hetkeä myöhemmin pieni karvakuono ja se maailman rakkain ihminen tulivat viereemme nukkumaan.

 

YHTENÄ AAMUNA JOULUUN OLI ENÄÄ KAKSI YÖTÄ

 

Siitä vuodesta saakka, kun muutimme meidän ensimmäiseen yhteiseen kotiimme, minulla on ollut tapana kaivaa joulukoristeet alakerran häkkivarastosta marraskuun ensimmäisenä päivänä. Niin kaivoin myös tällä kertaa ja marraskuun ensimmäisenä päivänä ihmettelimme yhdessä pienen aarteemme kanssa joulukoristeita olohuoneen lattialla, kultaisia nauhoja ja kimaltavia palloja, tonttuja ja olkipukkeja, niitä loputtomia kirkkaita jouluvaloja. Sinä päivänä kotimme verhoutui joulun taianomaisuuteen, ripustin joulukoristeita ympäri rakasta kotiamme ja koristelin joulukuusen pienen aarteemme ihmetellessä näkemäänsä olohuoneen pehmeällä matolla, siitä päivästä lähtien meidän kodissamme odotettiin joulua, joka alkoi vähitellen tuntua minun jokaisessa hengenvedossani.

 

Marraskuun kylminä iltoina ja joulukuun lumisina aamuina joulun odottaminen tuntui jotenkin aivan erityiseltä. Oli ihmeellistä saada odottaa joulua ensimmäistä kertaa pienen aarteemme kanssa, hänen ensimmäistä jouluaan, minä pysähdyin hetkittäin hymyilemään itsekseni koristellessani piparkakkuja ja hyräillessäni lapsuusvuosiltani rakkaita joululauluja, mutta varsinkin kirjoittaessani joulukortteihin ensimmäistä kertaa myös hänen nimensä. Joulukortteihin, joita koristi kaksi valokuvaa, joissa pieni aarteemme istui joulukuusen valojen loisteessa vähän liian suuri tonttulakki päässään, joulun odotus oli täynnä sellaisia pieniä, mutta samalla niin ihania asioita.

 

 

Yhtenä aamuna herätessäni pienen aarteemme vierestä makuuhuoneen hämärässä minä havahduin miettimään, kuinka jouluaattoon oli enää kaksi yötä, meidän oman pienen aarteemme ensimmäiseen jouluaattoon, jonka me viettäisimme perheen kesken rakkaassa kodissamme täällä Jyväskylässä. Meidän ensimmäinen joulumme täällä, hymyilin itsekseni katsellessani myöhemmin samana aamuna lumista maisemaa olohuoneen ikkunalasin takana, enää kaksi yötä jouluaattoon, minä sanoin pienelle aarteellemme ja laskin hänet sylistäni olohuoneen pehmeälle matolle ihmettelemään kirkkaita jouluvaloja. Kaksi yötä, enää kaksi yötä vuoden taianomaisimpaan päivään.

 

IHMEELLINEN PIENI IHMINEN, MINÄ HYMYILIN ITSEKSENI

 

Yhtenä aamuna herätessäni kotimme hämärässä minä hymyilin itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä, että olen saanut herätä joulukuun jokaisena aamuna pienen aarteemme vierestä, jäädä siihen vielä hetkeksi ja katsella sitä pientä ihmistä silmiin. Niinä hetkinä olen pysähtynyt miettimään sitä kesäkuista aamua, kun sain herätä hänen vierestään aivan ensimmäistä kertaa, siitä aamusta on tullut kuluneeksi jo puoli vuotta ja minusta tuntuu edelleen yhtä ihmeelliseltä, että saan olla hänen äitinsä ja herätä jokaisena aamuna hänen vierestään.

 

Ikkunalasin takana luminen maisema verhoutui vielä yön pimeyteen minun avatessani makuuhuoneen verhot ja sytyttäessäni parvekkeelle valot, palatessani vielä ihan hetkeksi pienen aarteemme viereen lämpimään sänkyyn, katselemaan silmiin ja nauttimaan siitä joulukuisen aamun loputtomasta rauhasta. Myöhemmin samana aamuna istuin olohuoneessa koristelemassa pipareita, jotka olin leiponut edellisenä iltana, ikkunalasin takana pimeys oli jo vaihtunut kirkkaisiin valonsäteisiin ja pieni aarteemme ihmetteli ihmetteli jouluvaloja olohuoneen pehmeällä matolla, taustalla soi kaikista rakkainta joulumusiikkia. Ihmeellinen pieni ihminen, hymyilin itsekseni ja lauloin mukana joululaulua, joka oli minulle rakas jo lapsuusvuosinani, ehkä se on hänellekin joskus rakas, ehkä hänkin tulee muistamaan sen lapsuusvuosiltaan, muistamaan siihen lauluun vuosien mittaan kietoutuneet muistot.

 

 

Ennen puoltapäivää lumisade piiskasi kasvojani kävellessäni pitkin lumisia katuja pienen karvakuonon kanssa, pieni aarteemme oli nukahtanut vaunuihinsa jo ennen kuin olimme ehtineet kävellä kotikatuamme pidemmälle ja tuhisi tyytyväisenä unissaan pysähtyessäni pienen karvakuonon kanssa ihmettelemään lumista maisemaa. Mikä onni, että olen saanut heidät elämääni, hymyilin ja silitin pienen karvakuonon pehmeää turkkia, valtava onni.