Heinäkuun toisella viikolla kävimme pienen aarteemme kanssa Tarhalehdon eläinpihan lisäksi ihan ensimmäistä kertaa myös Harjulla ja katsellessamme edessämme avautuvaa maisemaa jylhiltä kiviportailta minä en voinut olla miettimättä, kuinka katselin sitä samaa maisemaa itse ensimmäistä kertaa sinä keväänä, kun muutin tähän kaupunkiin. Siitä hetkestä tähän hetkeen on kuljettu pitkä matka, mietin itsekseni hengittäessäni syvään pieni aarteemme sylissäni, hetkeä aiemmin oli satanut vettä ja ilma tuoksui raikkaalta, kuin silloin vuosia sitten.
Olen katsellut Harjun tornia työhuoneemme ikkunasta monta vuotta, mutta huolimatta siitä, että olen asunut tässä kaupungissa yhdeksän vuotta, minä en ollut koskaan astunut sen ovista sisään tai kiivennyt katselemaan maisemia sen korkeimmalta näköalatasanteelta. Sinä heinäkuisena astuimme tornin ovista sisään ja vierailimme ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevassa Jyväskylän yliopiston Luontomuseossa, se oli pienen aarteemme aivan ensimmäinen museovierailu ja minun sydämeni oli pakahtua rakkaudesta katsellessani, kuinka hän käveli vähän horjuvin askelin ihmettelemässä lasin takana olevia eläimiä. Ihmeellinen pieni ihminen, minä hymyilin itsekseni.
Museovierailun jälkeen me kiipesimme vielä tornin korkeimmalle näköalatasanteelle katselemaan tätä kaupunkia puiden latvojen yläpuolelta. Oli vuosia, kun enemmän kuin mitään minä tahdoin pois tästä kaupungista, mietin itsekseni katsellessani ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, enää ei tunnu samalta, kaikkien niiden vuosien jälkeen tämä kaupunki tuntuu kodilta. Maisema oli tuttu, vaikka en ollut koskaan katsellut sitä niin korkealta, keskustan kerrostalojen, tuttujen katujen ja Jyväsjärven lisäksi korkealta näki meidän kotitalomme, sen, mistä on vuosien mittaan tullut meille uskomattoman rakas. Niin on ehkä tullut vähän tästä kaupungistakin, sanoin kuin huomaamattani ääneen ajaessamme hetkeä myöhemmin takaisin kotiin, ehkä vähän tästä kaupungistakin.
Lähetä kommentti