27. joulukuuta 2018

PITKÄSTÄ AIKAA ISLANNINHEVOSEN SELÄSSÄ

IMG_20181223_141707

Kun silloin vuosia sitten kyllästyimme äitini ja pikkusiskoni kanssa kaviouran kiertämiseen ja niihin tunnista toiseen toistuviin samoihin tehtäviin, päätimme puhtaasta mielenkiinnosta suunnata Paunolanmäen tallille kokeilemaan, miltä tuntuisi vaeltaa metsässä islanninhevosten kanssa. Kuten arvata saattaa, sen ensimmäisen metsässä islanninhevosten kanssa viettämämme tunnin jälkeen emme palanneet kiertämään kaviouraa kuin aivan satunnaisesti, juuri niin vahvasti islanninhevoset ja metsissä vaeltaminen veivät silloin meidän sydämemme. Kävimme Paunolanmäen tallilla vuosien ajan, välillä aktiivisemmin ja välillä vähän harvemmin, mutta kertaakaan niiden vuosien aikana mikään ei voittanut niitä hetkiä islanninhevosten kanssa metsän keskellä, mikään ei voittanut niitä äärettömän kauniita maisemia hevosen selästä katsottuna eikä sitä tunnetta, minkä vain maastossa laukkaaminen sai aikaiseksi. Muutettuani Helsinkiin kuusi vuotta sitten ratsastus jäi kuitenkin väistämättä taka-alalle elämässäni ja tallin aivan viimeisten toimintavuosien aikana kävimme ratsastamassa vain muutaman kerran, aina silloin, kun minulla oli tarpeeksi aikaa käydessäni Savonlinnassa.

Sen jälkeen kun Paunolanmäen talli lopetti toimintansa, me emme käyneet äitini kanssa vuosikausiin yhtään missään ratsastamassa ja vaikka vuosien ajan haaveilin aloittavani harrastuksen uudelleen, nousin ratsaille kunnolla vasta viime syksynä. Elokuusta lähtien olen ratsastanut kerran viikossa Jyväskylässä Kortepohjan ratsutallilla, mutta koko tämän ajan olen haaveillut kuitenkin myös vähän siitä, että pääsisin vielä jonain päivänä ratsastamaan myös islanninhevosilla ja kulkemaan metsässä hiljaisuuden keskellä. Päivää ennen jouluaattoa haaveeni lopulta toteutui ja nousin ensimmäistä kertaa vuosikausiin islanninhevosen selkään, enkä todellakaan aivan minkä tahansa islanninhevosen selkää vaan yhden niistä, joilla minä ratsastin myös Paunolanmäen tallilla aikoinaan. Kävin ratsastamassa lumihuntuun verhoutuneessa metsässä äitini kaverin kanssa, joka miehensä kanssa osti kaksi Paunolanmäen tallin islanninhevosta tallin lopettaessa toimintansa joitakin vuosia sitten, ja päästessämme pihasta metsäpolulle minä en voinut enää kuin hymyillä itsekseni.

48397405_2388131507924843_3510087289948602368_n

Metsä ympärillämme oli pukeutunut uskomattoman kauniiseen lumihuntuun ja kapealla metsäpolulla ratsastaessamme kuuset pudottivat päälleni lunta, mutta kaiken sen hiljaisuuden keskellä minä olin aivan äärettömän onnellinen. Kaikki se, mihin aikoinaan islanninhevosissa ja metsissä vaeltamisessa rakastuin, palasi mieleeni kulkiessamme pitkin lumisia metsäpolkuja ja laukatessamme pitkiä matkoja lumen pöllytessä allamme, istuessani sen minulle vuosien takaa tutun islanninhevosen selässä minä tunsin rakastuvani uudelleen kaikkeen siihen ja tällä kertaa vielä vahvemmin kuin vuosia sitten. Tunsin rakastuvani uudelleen tuntiessani hevosen ihanan pehmeän töltin jokaisessa solussani ja katsellessani myöhemmin samana päivänä turvallisena ratsunani toimineen hevosen piehtaroivan tarhassaan minä hymyilin jälleen, lupasin itselleni, ettei se jäänyt viimeiseksi kerraksi, kun nousen islanninhevosen selkään, juuri niin paljon minä sitä kaikkea rakastin ja juuri niin onnelliseksi minut teki se valtameren kokoinen vapaus, jonka hevosen selässä tunsin.

IMG_20181223_141659

25. joulukuuta 2018

JOULUKUUSI OMASTA LUMISESTA METSÄSTÄ

IMG_5764IMG_5761

Joulukuusi ja sen uskomaton tuoksu ovat olleet minulle aina tärkeitä asioita joulussa, enkä muista, että elämässäni olisi ollut vielä yhtäkään sellaista joulua, että meillä olisi ollut kotona muovikuusi sen aidon joulukuusen sijaan. Niin kauan kuin muistan, meillä on ollut tapana hakea joulukuusi omasta metsästämme, eikä tämäkään vuosi tehnyt siihen onneksi poikkeusta vaan jouluaattoa edeltävänä perjantaina pakkasimme kaikki neljä koiraamme autoon ja ajoimme peräkärri perässämme tutun metsätien päähän, josta jatkoimme matkaamme kävellen. Jäätävän kylmä viima piiskasi kasvojani katsellessani koirien juoksevan uskomatonta vauhtia pehmeässä hangessa pitkin metsätien viereistä peltoa lumisateen saadessa hetken tuntumaan vielä vähän taianomaiselta, lumi kimmelsi kuin pienet timantit lentäessään koiriemme alta.

Hetken käveltyämme me olimme perillä, poikkesimme metsätieltä kuusimetsään, jonka vanhempani istuttivat joitakin vuosia sitten, ja lumisten kuusten keskellä minä en voinut kuin nauraa koirille, jotka juoksivat riemuissaan ympäriinsä. Lumihuntuun verhoutuneet kuuset pudottivat päälleni taianomaisen kevyttä lunta kävellessäni lumen peittämää polkua syvemmälle metsään ja katsellessani vanhempieni kanssa heidän istuttamiaan kuusia miettien, mikä olisi juuri se tänä vuonna olohuonettamme koristava joulukuusi. Tavallaan olisimme voineet valita minkä tahansa kuusen, mutta lopulta päädyimme valitsemaan kauniin kuusen, joka olisi päätynyt kaadettavaksi todennäköisesti lähivuosina, kun isäni tulee harventamaan metsää, se olisi päätynyt kaadettavaksi ja siksi se ansaitsi päästä vielä tekemään joulustamme kauniin.

IMG_5793IMG_5769IMG_5779

Kävellessämme autolle lumisade yltyi entisestään, mutta se ei haitannut meitä vähääkään, lumisateen tarttuessa letille sitomiin hiuksiini otin vielä hetken vanhemmistani ja koiristamme valokuvia lumihuntuun verhoutuneella kylätiellä, siinä samassa paikassa, jossa otin pikkusiskoni ylioppilaskuvat kolme vuotta sitten. Kovin lumisten valokuvien jälkeen pakkasimme koirat jälleen autoon ja ajoimme joulukuusemme kanssa takaisin kotiin, joulua edeltävänä sunnuntaina kannoimme joulukuusen olohuoneeseen ja ripustimme sen oksille ne kynttilät, jotka ovat koristaneet joulukuusiamme niin kauan kuin muistan, olohuoneen nurkassa se oli aivan äärettömän kaunis ja toi mukanaan joulun tuoksun. Saman tuoksun, josta olen tunnistanut joulun aivan lapsuusvuosistani asti, saman tuoksun, joka aina saa minut rauhoittumaan.

IMG_5800

23. joulukuuta 2018

KAIKISTA RAKKAIMMAT JOULULAULUT

PC200218
PC200184

Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka alkavat kuuntelemaan joululauluja vuosi toisensa jälkeen viimeistään elokuussa ja samalla kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä ei ole yhtään kummallista kuunnella joululauluja vaikka toukokuussa. Minusta tuntuu, että olen aina rakastanut joululauluja, mutta on myönnettävä, että näiden viimeisimpien viiden vuoden aikana joululaulut ovat kuitenkin olleet minulle tavallaan aivan erityisen rakkaita, näiden viiden vuoden aikana ne ovat saaneet minut rauhoittumaan kerta toisensa jälkeen myös sellaisina hetkinä, kun mikään muu ei ole saanut sydäntäni lyömään tasaisesti. Joululauluissa on näiden vuosien aikana ollut jotain äärettömän taianomaista, jotain sellaista, mikä saa minut hymyilemään aina kerta toisensa jälkeen ja laulamaan kynttilöiden valaisemassa asunnossani, tanssittamaan kalpeita sormiani pianon mustilla ja valkoisilla koskettimilla, vaikka en olisi kuukausiin muuten pianoon koskenut.

Jostain syystä suomenkieliset joululaulut ovat aina olleet minulle erityisiä ja vaikka esimerkiksi Enyan albumi And Winter Came on monta vuotta ollut yksi suosikkialbumeistani joulun aikaan, ovat suomenkieliset joululaulut minulle kuitenkin jollain tavalla rakkaampia. Kaikista rakkaimpia albumeita minulle joulun aikaan ovat jo vuosien ajan olleet Johanna Kurkelan Joulun lauluja, Club For Fiven Jouluna ja Juha Tapion Joululauluja sekä Antti Tuiskun molemmat joulualbumit, kun taas itselleni rakkaimpiin yksittäisiin joululauluihin kuuluvat tällä hetkellä Ellinooran Maa on niin kaunis (Toivioretkellä) ja Iltan Taivas sylissäni. Nämä ja kovin monta muuta rakasta joululaulua minä olen koonnut muutaman vuoden aikana soittolistalle, jonka tahdon nyt jakaa teille ja toivon, että jos rakastat joululauluja yhtä paljon kuin minä, saat soittolistani lauluista hyvää mieltä näin joulun aikaan. Nyt tahdon kuitenkin toivottaa jokaiselle teistä rauhallista ja taianomaista joulunaikaa, viettäkää aikaa rakkaidenne kanssa, kuunnelkaa musiikkia ja olkaa onnellisia.


https://open.spotify.com/user/jenna-anette/playlist/2ZcMYgrbQth1w0h6t50mQ7?si=Ap5uTHARQMisd7oXl8SijA
PC200030

21. joulukuuta 2018

MATKUSTIN JOULUKSI KOTIIN JA OLIN ONNELLINEN

PC200039PC200233

Keskiviikkona Jyväskylässä satoi kauniisti lunta, kun katsoin bussin ikkunasta sitä tuttua maisemaa viimeisen kerran tänä vuonna ja matkustin loppuvuodeksi tänne kovin rakkaaseen pikkukaupunkiin. Maiseman verhoutuessa vähitellen pimeyteen ikkunalasin takana mietin itsekseni, kuinka tuntui tavallaan aivan uskomattoman rauhoittavalta matkustaa jouluksi kotiin, missään muualla joulu tuskin tuntuisi samalta kuin tässä rakkaassa pikkukaupungissa, missään muualla tuskin osaisin rauhoittua viettämään joulua samalla tavalla kuin osaan tässä kaupngissa. Neljän tunnin matkustamisen jälkeen ajoimme isäni kanssa jouluvaloihin pukeutuneen keskustan läpi hakemaan äitini töistä ja päästessämme lopulta lapsuudenkotini pihaan naurahdin nähdessäni kolmet karvaiset korvat huoneeni ikkunassa, toinen aikuisen kokoisiksi kasvaneista pennuistamme oli oppinut, että huoneeni ikkunasta voi nähdä, kuka on tulossa kotiin tai sen, että milloin postiauto tuo postin (sinä iltana se tapahtui vasta kuuden jälkeen). Ne olivat oppineet kieltämättä paljon muutakin ja en olisi voinut olla yhtään onnellisempi istuessani niiden kanssa sohvalla sinä iltana tai kävellessäni tuttuja pimeyteen verhoutuneita katuja pakkasen pistellessä poskipäitäni, minä en olisi voinut olla enää yhtään onnellisempi, sillä koirien riemu tuntui myös minun jokaisessa hengenvedossani, sitä järjetöntä riemua ei vain yksinkertaisesti voinut vastustaa.

Sinä iltana minä nukahdin rauhallisuuteen vanhassa huoneessani, nukuin paremmin kuin kertaakaan joulukuun aikana ja seuraavana aamuna kävelin ensimmäisten auringonsäteiden valossa kahden vanhemman koiramme kanssa metsään, siihen samaan takapihaltamme avautuvaan metsään, jossa olen viettänyt luvattoman paljon aikaa näiden viimeisimmän kolmentoista vuoden aikana. Lumihuntuun verhoutunut metsä oli aivan uskomattoman kaunis kävellessämme tuttuja polkuja syvemmälle metsään ja jäädessämme hetkittäin katselemaan ympärillemme, kuuntelemaan jostain kauempaa kuuluvaa koiran haukkumista ja sitä äärettömän rauhoittavaa puiden huminaa ympärillämme. Tavallaan tämä metsä on kauneimmillaan aina näin lumihuntuun verhoutuneena, hymyilin itsekseni poiketessani polulta ihmettelemään metsän kauneutta ja seistessäni lumisten kuusten keskellä taivaalta alkoi hiljalleen sataa varovaisia lumihiutaleita, niin kevyitä ja kauniita, että nekin saivat minut hymyilemään. Suunnatessamme lopulta takaisin kotiin kylmyys pisteli poskipäitäni katsellessani koirien kulkevan vapaana edelläni, enkä voinut olla miettimättä, kuinka onnelliseksi minut tekee se, että koirat osaavat kulkea kanssani metsässä ihan vapaina, pysähtyä kanssani hetkittäin vain katselemaan ja kuuntelemaan.

PC200110

Minulla on tänä vuonna melkein kolmen viikon mittainen joululoma ja aion olla lomani loppuun asti tässä rakkaassa pikkukaupungissa, kävellä aivan luvattoman paljon lumisessa metsässä koiriemme kanssa, kuunnella puiden huminaa ympärilläni ja rauhoittua niin, ettei minussa ole häivähdystäkään syksyn stressistä. Stressin värittämän syksyn jälkeen tämä joululoma tuntuu aivan erityisen hyvältä, näiden kolmen viikon aikana aion metsässä kävelemisen lisäksi viettää paljon aikaa perheeni kanssa, nauttia rauhallisesti joulusta ja nähdä sukulaisia, joita en ole nähnyt aikoihin, mutta aion myös nukkua hyvin, lukea kirjan ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ja nauttia valokuvaamisesta, viimeaikoina olen unohtanut senkin, minulla kun ei vain yksinkertaisesti ole ollut aikaa tai jaksamista siihenkään, vaikka sitä niin kovasti rakastan. Niin, tämän joululoman aikana aion tehdä paljon asioita, joita rakastan ja viettää aikaa rakastamieni ihmisten kanssa, olla onnellinen jokaisella hengenvedollani ja pussailla uskomattoman rakasta belgianpaimenkoiraa, joka tökkii minua kuonollaan kirjoittaessani tätä. Nyt taidan antaa huomioni kokonaan sille, viettäkää tekin onnellinen joululoma!

PC200204PC200187PC200219

19. joulukuuta 2018

DISCO ENSEMBLEN TARINA PÄÄTTYI HILJAISUUTEEN

PC080516PC080502


Vuoden alussa Disco Ensemble ilmoitti soittavansa viimeisen keikkansa Tavastialla joulukuussa ja lukiessani uutisen puhelimeni näytöltä yhtenä aamuna minusta tuntui kuin jokin sisälläni olisi särkynyt, tuntui kuin jokin aikakausi olisi taas päättymässä. Luettuani uutisen tiesin kuitenkin, että minun olisi ehdottomasti päästävä todistamaan sitä viimeistä keikkaa, tiesin sen olevan minulle äärettömän tärkeää, joten muutamaa päivää myöhemmin ostin keikkalipun tärisevin käsin ja joulukuun kahdeksantena päivänä matkustin Helsinkiin katsomaan kyseistä keikkaa. Saapuessani perille sinä sateisena iltana minä kävelin jouluvaloihin verhottua Aleksanterinkatua pitkin Senaatintorille, kiipesin Tuomiokirkon portaat ylös asti ja jäätävän sateen piiskatessa kasvojani katselin edessäni avautuvaa valoihin verhoutunutta maisemaa. Merituulen tarttuessa hiuksiini tunsin, kuinka ihan loputon rauha valtasi sydämeni ja kävellessäni myöhemmin samana iltana Urho Kekkosen kadulla sijaitsevalle Tavastialle tuntui kuin olisin ollut menossa mille tahansa keikalle, tavallaan ei tuntunut millään tavalla erityiseltä, mutta silti tuntui kuin jokin olisi muuttumassa, kuin jokin olisi huomenna toisin.

Istuessani Tavastialla odottamassa keikan alkamista minä katselin, kuinka ihmiset kävivät ostamassa viimeisiä Disco Ensemblen fanituotteita ja unohduin miettimään, kuinka onnellinen olin siitä, että yhtye oli päättänyt soittaa viimeisen keikkansa juuri siellä. Tavallaan tämä ansaitusti suuren fanikunnan vuosien aikana kerännyt yhtye olisi voinut soittaa viimeisen keikkansa missä tahansa, yhtye olisi voinut soittaa viimeisen keikkansa jossain suuressa jäähallissa vähän kuin tehdäkseen viimeisestä keikastaan erityisen, mutta siitä huolimatta yhtye päätti soittaa tämän viimeisen keikkansa juuri Tavastialla, vaikka suurin osa yhtyeen faneista ei klubille silloin viimeisenä iltana mahtunutkaan. Ensimmäisenä ilmoitetut viimeiset kaksi keikkaa myytiin hetkessä loppuun, joten lopulta Disco Ensemble soitti Tavastialla yhdeksän keikkaa uransa päätteeksi ja olin kiitollinen, että sain istua siinä odottamassa keikkaa juuri sinä viimeisenä iltana, olin kiitollinen siitä, että saisin parin tunnin kuluttua todistaa Disco Ensemblen aivan viimeisen keikan. Kiitollinen, mutta samalla sydämessäni tuntui haikeus, häivähdys surusta, kovin kaukainen kuitenkin, ihan vain kaukainen häivähdys.

PC080525

Ennen keikkaa olin päättänyt, ettei minun tarvinnut nähdä viimeistä keikkaa eturivistä ja samalla olin päättänyt, että jättäydyn suosiolla vähän kauemmas lavasta, etten edes vahingossa joutuisi pittiin, mutta seistessäni puoli tuntia ennen keikan alkamista yleisömeren keskellä minä olin vähän yllättynyt siitä, kuinka ahdasta salissa oli. Minä olen todistanut Tavastialla useita loppuunmyytyjä keikkoja, mutta seistessäni siinä yleisömeren keskellä olin varma, ettei salissa ollut millään aiemmin todistamallani keikalla ollut niin ahdasta ja on myönnettävä, että hetken tuntui, ettei minun ollut hyvä olla siinä, jostain syystä minusta tuntuu nykyään ahdistavalta seisoa loppuunmyydyn salin yleisömeren keskellä aivan vieressä olevien ihmisten ihossa kiinni. Minä en kuitenkaan luovuttanut, seisoin siinä yleisömeren keskellä vieressäni olevien ihmisten ihossa kiinni, vaikka hetkittäin ahdisti aivan suunnattomasti, sillä minä todella tahdoin nähdä yhtyeen viimeisen keikan, tahdoin nähdä yhtyeen viimeisen kerran, päättää sen aikakauden sinä iltana värivalojen loisteessa ja nostaa käteni ilmaan kuin kiitokseksi niistä kymmenestä vuodesta. Siinä minä siis olin, edelleen kiitollisena siitä, että sain olla siinä juuri sinä viimeisenä iltana, ja viimeiset kymmenen minuuttia ennen keikkaa sydämeni löi epätasaisesti.

Lopulta, pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen, salin valot sammuivat ja värivalojen loisteessa soi intro, joka kuitenkin vaihtui hetkessä yhteen yhtyeen suurimmista hiteistä Drop Dead, Casanova ja sanojen but maybe you'll come and put me out of my misery / one graceful day, you'll set me free kaikuessa loppuunmyydyn salin nurkissa yleisömeri muuttui välittömästi liekkimereksi, sellaiseksi, jollaisia olen nähnyt vain Disco Ensemblen keikoilla. Seuraavana settilistalla oli Magic Recoveries, biisi, joka on ollut viimeisimmän kymmenen vuoden ajan minulle tavallaan äärettömän tärkeä biisi ja kertonut minulle sellaisista muistoista, jotka saavat minut edelleen hymyilemään itsekseni. Magic Recoveries sai aikaiseksi viimeisen keikan ensimmäisen pitin salin etuosaan ja yleisön tiivistymään salin takaosassa yhä tiukemmaksi yleisömassaksi, nostin käteni ilmaan ja huusin, sillä minusta tuntui, että minun on pakko tehdä niin, viimeisen kerran, viimeisen kerran huudettava ilmaan sanat i know you can see me / but i'm not here / it seems like i'm breathing / but i'm not here. Olin taas, kuten varmaan jokaisella todistamallani yhtyeen keikalla, uskomattoman vahvasti elossa, musiikki tuntui jokaisessa hengenvedossani ja selkärankani jokaisessa nikamassa, sydämeni löi musiikin kanssa samaan tahtiin.

PC080717PC080705PC080721

Settilista oli täynnä kovin rakkaita biisejä, sellaisia, jotka ovat kulkeneet mukanani vuosien ajan ja joihin liittyy aivan suunnattomasti muistoja, rakkaita biisejä, joilla on ollut jossain kohdassa elämääni erityinen merkitys itselleni, kuten esimerkiksi kolmantena kuultu biisi Second Soul. Sanojen you will find a second soul / someone who vows you'll never be alone kaikuessa yleisömeren ylitse kyyneleet tuntuivat lämpiminä silmäkulmissani, mutta eivät kuitenkaan valuneet poskipäilleni, minä en ollut surullinen, olin todella liikuttunut ja täynnä valtameren kokoisia tunteita, jotka tuntuivat vyöryvän ylitseni. Oikeastaan minä en ollut surullinen missään vaiheessa keikan aikana, settilistan edetessä Tavastialla kuultiin Das Boot, Eartha Kitt, Bad Luck Charm ja Too Much Feeling, yksi niistä biiseistä, joilla on ollut erityinen merkitys elämässäni ja jotka ovat saaneet minut huutamaan ääntäni käheäksi luvattoman useasti värivalojen loisteessa. Eikä tämä viimeinen keikka ollut poikkeus, you had too much feeling in your heart / feeling in your heart / and i just couldn't bare it all minä huusin yleisömeren keskellä ja tunsin jokaisessa hengenvedossani sen aivan käsittämättömän energian, jonka yhtye sai yhdessä yleisömeren kanssa aikaan, energian, johon aikoinaan yhtyeen keikoilla rakastuin.

Yksi yhtyeen suurimmista hittibiiseistä Black Euro sai yleisömeressä aikaan ihan uskomattoman yhteenkuuluvuuden tunteen, siinä hetkessä oli jotain todella suurta, siihen hetkeen päättyi jotain todella ainutlaatuista, jotain sellaista, mikä oli ollut kymmenen vuoden ajan minulle korvaamatonta. Tavallaan ihan kaikki tuntui hetken kiteytyvän siihen biisiin, kuin siihen biisiin olisi hetken aikaa mahtunut kaikki ne vuodet, jotka yhtye on kulkenut mukana elämässäni, sanojen i didn't recognize you with your mask off / oh, take your mask off kaikuessa yleisömeren ylitse Tavastia oli liekeissä, kaikki se energia oli käsin kosketeltavaa. Settilistassa kuultiin illan aikana kuitenkin vielä esimerkiksi Threat Letter Typewriter, Afterlife, Headphones ja Fight Forever, mutta missään vaiheessa ilmassa ei oikeastaan ollut sellaista lopun tuntua, keikka ei missään vaiheessa tuntunut ihan kunnolla yhtyeen viimeiseltä keikalta, ei ollut mitään itkuntäyteisiä kiitospuheita tai muutakaan erityistä, oli vain uskomattoman kova yhtye, joka kuulosti varmaan paremmalta kuin se on koskaan kuulostanut. Oli uskomattoman kova yhtye ja yleisömeri, joka osoitti rakkauttaan jokaisella hengenvedollaan, oli aivan sanoinkuvaamaton yhteenkuuluvuuden tunne ja ajatus siitä, ettei mikään tulisi koskaan korvaamaan yhtyettä.

Yhtyeen ensimmäiseltä studioalbumilta Viper Ethics kuultiin ainoastaan biisi In Neon, joka päättyi pimeyteen, aivan uskomattomiin suosionosoituksiin ja siihen, että viimeisen kerran hauras sydämeni huusi we want more. Yleisö tahtoi lisää viimeisen kerran ja yhtyeen palattua lavalle suosionosoitusten saattelemana encoressa kuultiin ensimmäisenä yksi yhtyeen suurimmista hiteistä ja samalla yksi itselleni rakkaimmista biiseistä This Is My Head Exploding ja tunnelma yleisömeren keskellä tuntui vain tiivistyvän entisestään. Jossain syvällä rintalastani alla se paria tuntia aiemmin kovin kaukaiselta tuntunut haikeus nosti hieman päätään viimeistään toiseksi viimeisen biisin We Might Fall Apart kaikuessa loppuunmyydyssä salissa, siinä vaiheessa tuntui hetken siltä, että se todella oli viimeinen keikka, mutta ei kuitenkaan niin vahvasti, että kyyneleet olisivat valuneet poskipäilleni. Viimeisen illan päätti Stun Gun ja vain hetkeä myöhemmin yhtye lähti vähin sanoin lavalta yleisön loputtomien suosionosoitusten saattelemana, siihen päättyi Disco Ensemblen tarina ja kävellessäni keikan jälkeen kaukoliikenteen terminaaliin kaikkialla tuntui olevan aivan hiljaista, minäkin olin hiljainen ja olo oli yksinkertaisesti tyhjä, ihan kamalan tyhjä ja samanaikaisesti kuitenkin kiitollinen, niin kiitollinen.




PC080787PC080763

17. joulukuuta 2018

TUOMAAN MARKKINAT JA TAVATTOMAN KAUNIS HELSINKI

PC080138PC080101

Kun asuin viimeistä talveani Helsingissä, kävelin pitkin kaunista jouluvaloihin verhottua Aleksanterinkatua muutamaa päivää ennen kuin lähdin viettämään joulua rakkaaseen pikkukaupunkiin perheeni luokse. Aleksanterinkatu oli silloin yksi itselleni rakkaimmista kaduista Helsingissä, mutta sinä päivänä minä olin tullut ihastelemaan jotain muuta kuin sitä tavattoman kaunista katua vaan jatkoin matkaani ihan Senaatintorille asti ja kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Tuomaan markkinoilla. Kierreltyäni markkinoilla hetken kiipesin Tuomiokirkon portaat ylös asti ja jäin katselemaan edessäni avautuvaa maisemaa, joka oli yksinkertaisesti niin uskomattoman kaunis, että tummansinisen taivaan alla olin valtameren kokoista hiljaisuutta, siinä hetkessä tiesin, että minun tulee aivan ääretön ikävä Helsinkiä, kun minä jonain päivänä olen kaukana siitä maisemasta, kaukana kaikesta siitä, mikä oli minulle silloin rakasta. Ääretön ikävä minulla on ollutkin niin usein, etten uskalla edes myöntää ja kerta toisensa jälkeen olen palannut siihen hetkeen, kun seisoin Tuomiokirkon portailla katselemassa sitä edessäni avautuvaa maisemaa, olen palannut siihen tunteeseen, johon tunsin pakahtuvani silloin neljä vuotta sitten Helsingin uinuessa tummansinisen taivaan alla ja joulun tuntuessa sydämessäni.

Nyt neljä vuotta myöhemmin minä kiipesin jälleen Tuomiokirkon portaat ylös ja jäin katselemaan edessäni avautuvaa maisemaa, jäätävä sade piiskasi kasvojani ja kylmä merituuli tarttui sateen kastelemiin hiuksiini, mutta kaikesta siitä huolimatta olin tavattoman onnellinen. Olin onnellinen, vaikka jäätävän sateen piiskatessa kasvojani minulla oli kylmä ja merituuli sai kylmyyden tuntumaan entistä jäätävämmältä, olin onnellinen, sillä se oli ensimmäinen kerta sen neljän vuoden takaisen hetken jälkeen, kun seisoin siinä katselemassa edessäni avautuvaa maisemaa. Näiden neljän vuoden aikana olen käynyt useasti Helsingissä näin joulukuussa, mutta jostain aivan tuntemattomasta syystä en ole kertaakaan katsellut sitä valoihin verhoutunutta maisemaa, joten tuntui aivan erityiseltä seisoa siinä, hengittää keuhkojeni täydeltä sitä tunnetta ja olla vain, katsella edessäni avautuvaa maisemaa. Hetkeä myöhemmin laskeuduin portaat alas ja kiersin Tuomaan Markkinoita joulutunnelman tuntuessa sydämessäni sateesta huolimatta, katselin pienten lasten onnellisuutta karusellin pyöriessä rauhallisesti ympäri ja kävelin sitten jouluvaloihin verhoutunutta Aleksanterinkatua suunnattoman kaunis onnellisuus rintalastani alla, katsellessan Stockmannin jouluikkunaa hymyilin, kuinka minun oli niin hyvä olla.

PC080104PC080110PC080142PC080086PC080166

15. joulukuuta 2018

YHDESSÄ YÖSSÄ MARRASKUU VAIHTUI JOULUKUUHUN

IMG_5549IMG_5563IMG_5553

Marraskuu vierähti ohitseni niin nopeasti, että tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, mutta kaikesta tapahtuneesta päätelleen se kuitenkin oli, tuo harmaa, mutta silti kovin kaunis marraskuu. Vietin viikon rakkaassa pikkukaupungissa ja palasin sitten takaisin Jyväskylään järjestämään joulumarkkinoita, jotka olivat vieneet suurimman osan työajastani elokuusta asti ja saivat minut hetkittäin stressaantumaan niin, että heräsin aamuöisin saamatta enää unta. Vaikka stressi olikin marraskuussa hetkittäin valtameren kokoista ja meinasi jossain vaiheessa viedä minut mukanaan, marraskuussa tapahtui myös paljon kaikkea sellaista, mihin ei liittynyt stressiä ja siitä kaikesta muusta marraskuussa tapahtuneesta tahdon teille tänään kertoa, sillä ne asiat merkitsivät marraskuussa minulle suunnattomasti enemmän kuin ne stressin täyttämät hetket. Ne asiat tekivät harmaasta marraskuustani kauniin, vaikka se vierähtikin ohitseni niin nopeasti, että tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan ja kuin marraskuu olisi vaihtunut joulukuuhun huomaamattani, nyt minä aion kertoa teille kaikesta siitä, kovin harmaasta marraskuusta ja siitä, kuinka yhtenä aamuna se oli vaihtunut joulukuuhun.

Marraskuussa näin kaksi uskomattoman hienoa keikkaa, toisen Helsingissä ja toisen täällä Jyväskylässä, kaksi sellaista keikkaa, jotka saavat minut edelleen sanattomaksi kirjoittaessani tätä, juuri niin uskomattomia ja pysäyttäviä ne olivat, Paperi T ja Disco Ensemble. Sanattomaksi minut sai kieltämättä myös se, että sama mies, jonka minä pyysin luokseni kuuntelemaan Lapkoa kolme vuotta sitten marraskuisena yönä, on pysynyt vieressäni siitä marraskuisesta yöstä asti ja kaksi päivää ennen syntymäpäivääni vietimme meidän kolmatta vuosipäiväämme, teimme hyvää ruokaa ja oikeastaan vain olimme, kaupungin uinuessa pimeydessä ikkunalasin takana nautimme toistemme olemassaolosta. Nämä kolme meidän yhteistä vuottamme ovat olleet ihmeelliset ja kaiken onnellisuutemme keskellä me olemme kohdanneet myös monia vastoinkäymisiä, pieniä ja sitten niitä vähän suurempia, mutta lopulta olemme aina selvinneet kaikesta yhdessä, menneet eteenpäin entistä vahvempina ja kasvaneet samalla kiinni toisiimme, vastoinkäymiset ovat aina tuoneet meitä lopulta lähemmäs toisiamme. Siinä, missä olemme kohdanneet näiden vuosien aikana vastoinkäymisiä, olemme myös kohdanneet uskomatonta onnellisuutta ja rakastaneet aivan suunnattomasti, aivan kuin esimerkiksi sinä marraskuisena iltana, kun minä täytin 26 vuotta ja istuimme elokuvateatterin hämärässä katsellen kesken elokuvan välillä toisiamme.

IMG_5556

Sitten saapui jo joulukuu, yhdessä yössä harmaan sävyihin verhoutunut marraskuu oli jäänyt taaksemme ja istuessani seitsemältä aamulla bussissa matkalla Hipposhallille saattaamaan loppuun joulumarkkinat, joita olin järjestänyt koko syksyn, minä katselin, kuinka puhelimeni näytössä päivämäärä oli vaihtunut joulukuuhun. Joulukuun ensimmäinen oli kaunis pakkaspäivä ja auringonsäteet murtautuivat pilviverhon takaa ensimmäistä kertaa sillä viikolla, mikä tuntui sinä talvisena päivänä tavallaan merkittävältä, aivan kuin valtava kivenlohkare olisi murtunut pieniksi palasiksi rintalastani alla saaden auringonsäteet vihdoin taivaalle. Tuntui kuin siihen auringonsäteiden verhoamaan päivään olisi päättynyt jotain ja tavallaan siihen päättyikin, kävellessäni illalla sen rakkaimman luokse olin käsittämättömän väsynyt, jalkani olivat kymmenen tunnin seisomisesta kipeät ja tuntui kuin olisin voinut nukahtaa hetkenä minä hyvänsä, mutta ennen kaikkea minä kuitenkin olin onnellinen, onnellinen siitä, että se kaikki oli viimein ohitse. Sinä iltana annoin itseni vain olla, istuin lämpimässä saunassa rauhan tuntuessa sydämessäni ja nukahtaessani viimein vuorokauden vaihteessa näin unta, jota en enää seuraavana aamuna muistanut tarkasti, eikä minun tarvinnutkaan muistaa, ei se ollut niin tärkeää.

Joulukuun ensimmäisen päivän jälkeen koko tämän syksyn rauhattomasti lyönyt sydämeni on vähitellen rauhoittunut, minä olen uskaltanut päästää irti stressistä ja olla vain, istua iltaisin pienessä ja kovin rakkaassa asunnossani katsellen kynttilöiden luomaa valoa. Joulukuu on tänä vuonna alkanut kauniisti, olen viettänyt aikaa sen maailman rakkaimman kanssa, nauttinut rauhasta rintalastani alla ja nukkunut hyvin, heräämättä aamuöisin stressaamaan mistään, mutta olen myös matkustanut Helsinkiin, kävellyt jouluvaloihin verhottuja katuja vesisateessa ja seisonut Tuomiokirkon portailla katsomassa edessäni loistavia valoja, olen seisonut yleisömeren keskellä Disco Ensemblen poistuessa lavalta viimeisen kerran ja öisellä kotimatkalla katsellut pimeydessä uinuvaa maisemaa. Sitten on ollut niitä iltoja, kun olen vain istunut tässä pienessä, niin kovin rakkaassa asunnossani katselemassa niiden kynttilöiden luomaa valoa ja jostain syystä niissä illoissa on ollut minulle jotain erityistä, niinä iltoina sydämeni on osannut rauhoittua lyömään tasaisesti ja rauhallisesti, niinä iltoina rauha on tuntunut jokaisessa hengenvedossani ja jos jostain, niin siitä olen ollut tavattoman onnellinen.

IMG_5551IMG_5561

12. joulukuuta 2018

DISCO ENSEMBLE – TARINOITA, JOTKA EIVÄT UNOHDU

PB160684PB160719

Disco Ensemble. Pelkästään yhtyeen nimen mainitseminen saa aina aikaan lämpimän tunteen rintalastani alla, onhan kyseinen yhtye kuulunut elämääni jo kymmenen vuoden ajan ja ollut niistä sieltä kymmenen vuoden takaisista hetkistä aina tähän päivään asti yksi itselleni henkilökohtaisesti rakkaimmista yhtyeistä. Näiden kymmenen vuoden aikana olen viettänyt yhtyeen musiikin seurassa lukemattomia tunteja, hukkunut värivalojen loisteeseen useammin kuin muistan ja hymyillyt keikkojen jälkeen kävellessäni kotiin, mutta ennen kaikkea minä olen tuntenut niin vahvasti, että se tuntuu selkärankani jokaisessa nikamassa, tuntenut niin äärettömän vahvasti, ettei siinä ole lopulta ollut mitään järkeä. Näihin kymmeneen vuoteen mahtuu suunnattomasti muistoja, niitä sellaisia, jotka eivät varmasti tule koskaan unohtumaan ja muistan edelleen esimerkiksi sen hetken, kun näin yhtyeen ensimmäistä kertaa värivaloissa. Oli Jurassic Rock 2010, ne aivan ensimmäiset festarit, joille lähdin ystävieni kanssa tarkoituksenani leiriytyä leirintäalueella koko festareiden ajan, festarit, joiden aikaan ystäväni ei ollut täyttänyt vielä sitä leirintäalueelle pääsyyn vaadittavaa 16 vuotta ja jonka puolesta kaverimme oli luvannut tarpeen vaatiessa valehdella, esittää puhelimessa olevansa hänen isänsä, mikäli joku tahtoisi puhua hänen vanhempiensa kanssa tarkastaakseen hänen ikänsä, eihän hänellä mitään henkilöllisyyspapereita ollut. Kukaan ei kuitenkaan koskaan kyseenalaistanut hänen ikäänsä ja niin me pystytimme telttamme leirintäalueelle Mikkelin Visulahteen, kaikki oli silloin vielä niin kovin uutta ja hienoa, olihan se ensimmäinen kerta leirintäalueella. 

Disco Ensemble esiintyi festareiden ensimmäisenä iltana ja olin nähnyt aiemmin samana päivänä myös sen hetkisen suosikkiyhtyeeni Lapkon ensimmäistä kertaa livenä, joten on varmaan sanomattakin selvää, että olin onnellisuudesta aivan sekaisin. Disco Ensemblen noustessa lavalle sinä kahdeksan vuoden takaisena iltana minä olin sanaton, yhtye oli yksinkertaisesti aivan uskomaton ja siinä energiassa oli jotain sellaista, mitä en ollut kokenut minkään yhtyeen keikalla koskaan aiemmin. Yhtyeen lavaenergia tuntui jokaisessa hengenvedossani, jokaisessa solussani ja sitä samaa energiaa minä olen ihmetellyt sen illan jälkeen vuosi ja keikka toisensa jälkeen, sillä kertaakaan Disco Ensemble ei ole jättänyt minua keikallaan kylmäksi. Festareiden toisena iltana minulla puolestaan oli kylmä, jotenkin aivan järjettömän kylmä seistessäni vesisateessa katselemassa keikkoja ja päätin lähteä pikkusiskoni kummin luokse festareiden toiseksi yöksi, olinhan tullut edellisenä iltana kipeäksi ja teltassa nukkuminen ei houkutellut, sillä kaiken lisäksi olin päättänyt olla festareiden ajan täysin selvinpäin (tähän on varmaan hyvä kertoa, että olin juonut itseni ensimmäistä kertaa humalaan muutamaa kuukautta aiemmin ja ajattelin, etten tarvitse alkoholia festareilla, sillä kyllähän se musiikki olisi parempaa selvinpäin ja niin se onkin, mutta festareiden leirintäalueet eivät ole lempipaikkani selvinpäin vielä tänäkään päivänä.)

PB160728

Joulukuussa 2012 yhtye esiintyi Savonlinnan Happytimessa, siinä pienessä baarissa, jossa olin istunut ystävieni kanssa lukuisia kertoja, mutta jossa olin aiemmin todistanut vain kahta keikkaa. Lava oli äärettömän pieni ja yhtye kulki sinne yleisömassan läpi, mutta ehkä nimenomaan se teki keikasta niin erityisen ja intiimin, sellaisen, jota muistelen edelleen lämmöllä. Sillä keikalla yhtyeen energia yhdistettynä yleisömeren energiaan oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta, enkä minä osannut sanoa, milloin olisin viimeksi ollut niin vahvasti elossa, yleisömeren keskellä, aivan vieressäni olleiden iholla huusin ääntäni käheäksi ja nostin käteni ilmaan, olin elossa. Seuraavana aamuna nauroin itsekseni, kuinka olin onnistunut keikan aikana saamaan koko kehoni täyteen eri kokoisia mustelmia ja kuinka kaikista niistä mustelmista ja käheästä äänestäni huolimatta se oli kuitenkin ollut sen arvoista, Disco Ensemble oli ollut niiden mustelmien ja käheän äänen arvoinen. Se joulukuinen keikka Happytimessa on yksi niistä keikoista, joita muistelen edelleen lämmöllä, niin erityinen se tavallaan oli, niin äärettömän intiimi ja tunnelataukseltaan vahva, niin rakkaat muistot siitä keikasta jäi.

Sen joulukuisen keikan jälkeen minulle jäi sellainen tunne, että minun olisi nähtävä yhtye pian uudelleen värivalojen loisteessa, joten on varmaan sanomattakin selvää, ettei minun ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, menisinkö helmikuussa 2013 katsomaan yhtyeen keikkaa Nosturiin, ennen kuin ehdin edes miettiä minä olin ostanut lipun sille helmikuiselle keikalle. Helmikuun viidentenätoista päivänä suuntasimme ystävieni kanssa keikkapaikalle ja päästyäni hieman ennen keikan alkamista salin puolelle jostain syystä minusta tuntui, että on käsittämättömän hyvä idea puskea yleisömassan keskelle ja osallistua uusissa, korollisissa saappaissani ensimmäistä kertaa elämässäni pittiin. En osaa sanoa, oliko se välttämättä käsittämättömän hyvä idea, mutta ainakin minulla oli valehtelematta aivan järjettömän hauskaa ja musiikki tuntui jokaisessa hengenvedossani, minkä lisäksi sain kokea sen, miltä tuntuu kaatua keskellä pittiä ja sen, miltä tuntuu valehdella oma nimensä ja puhelinnumeronsa jollekin, joka olisi ollut niin kovin kiinnostunut tapaamaan vielä joskus myöhemmin. Minä en vain ollut kiinnostunut, sinä vuonna ja monta vuotta sen jälkeenkin minua kiinnosti lähinnä vain musiikki ja erityisesti keikat, joista minulla olisi ihan lukemattomia tarinoita kerrottavana, vaikka niistä paljon olenkin niiden vuosien aikana kirjoittanut, jättänyt vain aina kertomatta esimerkiksi ne hetket, jolloin olen kaatunut pitissä tai kävellyt keikan jälkeen vahingossa Ruoholahteen, kun on pitänyt kävellä rautatieasemalle, niin, sekin on mahdollista.

PB160704PB160709

Helmikuussa 2015 yhtyeen toinen ja todennäköisesti tunnetuin albumi First Aid Kit täytti kymmenen vuotta ja yhtye lähti sen kunniaksi kiertueelle, joka pysähtyi huhtikuussa Tavastialle. Sinä keväänä olin lähes poikkeuksetta jokaisella keikalla eturivissä, eikä tämä keikka tehnyt asiaan mitään poikkeusta ja minulla ei vieläkään, näin kolme vuotta keikan jälkeen ole tarpeeksi vahvoja sanoja kuvailemaan sitä tunnetta rintalastani alla sillä kyseisellä keikalla. First Aid Kit oli ollut minulle vuosien ajan yksi kaikista rakkaimmista albumeista, olin kuunnellut sitä aivan luvattoman paljon ja kun loppuunmyydyllä Tavastialla ne kaikista rakkaimmat biisit kaikuivat yleisömeren ylitse, tuntui kuin ne eivät olisi koskaan kuulostaneet niin vahvoilta, yksinkertaisesti niin uskomattoman hyviltä. Siinä hetkessä eturivissä minä olin järjettömän vahvasti elossa, huusin jokaisella hengenvedollani ääntäni käheäksi ja kyyneleet silmäkulmassa olin niin äärimmäisen onnellinen, etteivät edes kaikki maailman sanat olisi pystyneet kuvailemaan sitä tunnetilaa, siinä hetkessä minä olin samanaikaisesti sekä rauhaton että suunnattoman rauhallinen, äärettömän rikkinäinen ja kokonaisempi kuin kukaan muu, siinä hetkessä minussa asui vuosien takaista surumielisyyttä ja silti niin tavattoman suurta onnellisuutta, että pystyin ainoastaan nostamaan käteni ilmaan ja huutamaan ääntäni käheäksi. Huolimatta siitä, että olin eturivissä, löysin itsestäni seuraavana aamuna mustelmia, mutta naurahdin itsekseni, että jos joku keikka oli mustelmien arvoinen niin nimenomaan se edellisenä iltana todistamani, vielä harjatessani takkuisia hiuksiani sinä aamuna minua hymyilytti.

Seistessäni näiden ja luvattoman monen muun keikan jälkeen Lutakossa marraskuun kuudentenatoista rintalastani alla oli jälleen se lämmin tunne, keskellä yleisömerta tuntui kuin minä olisin ollut kotona ja yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen en voinut kuin unohtua miettimään, kuinka minun tulee ikävä. Minun tulee ikävä sitä aivan käsittämätöntä energiaa ja sitä euforiaa, johon minä tunnen hukkuvani jokaisella Disco Ensemblen keikalla, minulle tulee ikävä sitä valtameren kokoista tunnemassaa, jonka yhtyeen musiikki saa minut hetkittäin tuntemaan yleisömeren keskellä, minun tulee ikävä kaikkea sitä, sillä minkään muun yhtyeen keikalla en tunne samoin. Minä olin kuitenkin päättänyt, että sinä iltana en tahdo olla surullinen ja sanojen but maybe you'll come and put me out of my misery / one graceful day you'll set me free kaikuessa loppuunmyydyssä salissa huusin jälleen ääntäni käheäksi, kuten jokaisella todistamallani Disco Ensemblen keikalla, huusin, sillä minusta tuntui, etten voinut tehdä mitään muuta. Yhtye oli yksinkertaisesti niin kova, että unohdin kokonaan sen, että yhtyeen viimeiseen keikkaan oli enää alle kuukausi ja sen jälkeen minä en välttämättä pääsisi enää koskaan nauttimaan yhtyeen musiikista värivaloissa, mutta ehkä se oli kuitenkin hyvä, että unohdin, sillä sen keikan aikana minä nautin musiikista, nautin siitä, että musiikki sai minut tuntemaan. Nautin niin suunnattomasti, että kävellessämme poikaystäväni kanssa myöhemmin samana iltana kotiin minä vain hymyilin tyhmästi ja nukahdin hetkeä myöhemmin onnellisena, niin kovin onnellisena siitä, että sain kokea sen illan, mutta myös ne kaikki muut illan näiden kymmenen vuoden aikana, olin onnellinen kaikista niistä muistoista, jotka eivät tule koskaan unohtumaan.

PB160739

6. joulukuuta 2018

ÄITINI PALASI SATULAAN ENSIMMÄISTÄ KERTAA VUOSIIN

IMG_5174IMG_5181

Kuten minun, myös äitini ratsastushistoria alkaa hänen lapsuusvuosistaan ja kun menimme pikkusiskoni kanssa vuosia sitten ensimmäiselle ratsastustunnillemme, myös äitini alkoi vuosien tauon jälkeen ratsastaa uudelleen. Se oli meidän kolmen yhteinen harrastuksemme todella kauan huolimatta siitä, että Vuohimäen ratsastuskoulu, jossa kaikki kolme aloitimme ratsastuksen, vaihtui muutaman vuoden harrastamisen jälkeen Kirstin talliin, joka taas myöhemmin vaihtui Paunolanmäen talliin, jonka ihastuttavilla islanninhevosilla kävimme vaeltamassa kauniissa maastossa aina ajoittain. Ensimmäisenä meistä kolmesta harrastuksesta luopui pikkusiskoni, minkä jälkeen kävimme äitini kanssa kahdestaan vaeltamassa islanninhevosilla, mutta lopulta muuttoni Helsinkiin vaikutti elämääni niin, etten minäkään enää käynyt ratsastamassa, minulla ei yksinkertaisesti ollut aikaa käydä ratsastamassa vieraillessani rakkaassa pikkukaupungissa ja pääkaupunkiseudulla ratsastuskoulujen hinnat olivat silloiselle opiskelijabudjetilleni aivan tavattomasti liian korkeat.

Niin ratsastus sitten lopulta jäi, mutta äitini ja minä haaveilimme kuitenkin ratsaille pääsemisestä aina ajoittain. Minä haaveilin harrastuksen uudelleen aloittamisesta niin kauan, että lopulta minusta tuntui, etten voisi tehdä muuta nousta jälleen ratsaille. Tänä syksynä nousin ratsaille ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ja hetkeäkään miettimättä varasin itselleni viikoittaisen vakiotunnin, enkä liioittele yhtään sanoessani, että olen ollut siitä ihan äärettömän onnellinen ja että äitini on ollut siitä myös onnellinen. Samanaikaisesti äitini on kuitenkin myös haaveillut pääsevänsä pitkästä aikaa ratsaille, joten päätimme marraskuun alussa suunnata yhdessä Enonkoskelle Kirsin tallille, sinne, missä me aikoinaan kyllästyimme kaviouran kiertämiseen, mutta minne tuntui kuitenkin niin kovin helpolta palata. Kaartaessamme tallin pihaan näytti kuin mikään ei olisi muuttunut, mutta astuessani autosta ulos huomasin, että tallin pihaan oli ilmestynyt toinen ratsastuskenttä, satulahuone oli vaihtanut paikkaansa pihassa sijaitsevaan varastoon ja tallissa harjalaatikoiden paikka vaihtunut, suurimmaksi osaksi kaikki oli kuitenkin ennallaan, samoin kuin silloin kuin viimeksi tallilla kävin.

IMG_5170

Ratsuni oli kaunis 10-vuotias suomenhevostamma Helmi, joka ei ollut tallilla vielä silloin, kun minä viisi vuotta sitten keväällä kävin siellä viimeksi ratsastamassa, äitini ratsu 13-vuotias suomenhevosruuna Onni taas puolestaan on ollut tallilla ilmeisesti jo kauemmin. Nimenoman Kirsin tallilla minä silloin aikoinaan rakastuin suomenhevosiin, rakastuin niiden rauhallisuuteen ja luotettavuuteen, siihen, että korkeiden puoliveristen ja kovin omapäisten ponien jälkeen ne tuntuivat tavallaan suunnattoman turvallisilta. Silloin, kun vuosia sitten kävin tallilla säännöllisesti ratsastustunneilla minulle rakkaimpia suomenhevosia olivat ihan ehdottomasti Sirivei ja Eetu, joista ilmeisesti molemmat ovat vuosien saatossa siirtyneet vihreämmille laitumille. Oikeastaan luulen, että suurin osa niistä hevosista ja poneista, jotka olivat tallilla silloin vuosia sitten, ovat jo laukanneet vihreämmille laitumille, mietin harjatessani Helmiä kevyen tihkusateen kastellessa hiuksiani ja naurahdin sitten itsekseni, kuinka pitikin tihkuttaa vettä juuri silloin kun ensimmäistä kertaa vuosiin menimme ratsastamaan yhdessä äitini kanssa. Ratsujen varustamisen jälkeen siirryimme ratsastuskentälle, sille pienemmälle, jota ei ollut vielä silloin, kun kävin tallilla viimeksi ja hetken minulla oli tunne siitä, ettei tunti tarjoaisi minulle mitään uutta, tunne osoittautui kuitenkin pian vääräksi, vaikka se tuntuikin yksinkertaisesti uskomattomalta.

Noustessani ratsaille sain pian todeta itsekseni, etten osannut ratsastaa ratsuani ja hetken mietin itsekseni, että olenko todella näin huono ratsastaja, etten saa hevostani kääntymään niin halutessani. Onnekseni minulle selvisi, että Helmiä kuului ratsastaa suurimmaksi osaksi vain istunnalla, tieto helpotti ratsastamista vähän, mutta silti yhteistyömme tuntui ainakin alkuun olevan todella kaukana siitä, mitä olisin toivonut sen olevan. En ollut koskaan ratsastanut samanlaisella hevosella, sellaisella, joka luki niin vahvasti ainoastaan istuntaani, mutta siitä huolimatta me aloimme tunnin edetessä löytää ratsuni kanssa yhteistä säveltä ja tuntui kuin vähitellen olisin oppinut ratsastamaan sitä niin, että se kulki kuten halusin. Luulen, että seuraava ratsastustuntini Helmin kanssa olisi mennyt paremmin, tunti oli tavattoman lyhyt aika oppia ratsastamaan tällä kauniilla suomenhevosella, mutta olin kuitenkin äärettömän onnellinen siitä, että äitini osalta ratsastustunti meni loistavasti. Äitini on nykyään todella vahvasti koiraihminen, mutta tavallaan minä uskon, että tämä ratsastustunti vain vahvasti hänen tunnettaan siitä, että hän tahtoisi vielä jonain päivänä ratsastaa aktiivisemmin kuin kerran muutamassa vuodessa. Niin kivaa hänellä oli sen tunnin aikana tihkusateen piiskatessa kasvojamme ja niiden uskomattoman kauniiden suomenhevosten kulkiessa kanssamme rohkeina ja turvallisina, eivät ne todellakaan turhaan ole minulle rakkain hevosrotu enkä turhaan ole sanonut, etten jos minä jonain päivänä omistan hevosen, se on aivan ehdottomasti suomenhevonen ja tulen rakastamaan sitä tavattomasti, arvostamaan sitä enemmän kuin osaisin kuvitella.

IMG_5211IMG_5259IMG_5264

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.