19. joulukuuta 2018

DISCO ENSEMBLEN TARINA PÄÄTTYI HILJAISUUTEEN

PC080516PC080502


Vuoden alussa Disco Ensemble ilmoitti soittavansa viimeisen keikkansa Tavastialla joulukuussa ja lukiessani uutisen puhelimeni näytöltä yhtenä aamuna minusta tuntui kuin jokin sisälläni olisi särkynyt, tuntui kuin jokin aikakausi olisi taas päättymässä. Luettuani uutisen tiesin kuitenkin, että minun olisi ehdottomasti päästävä todistamaan sitä viimeistä keikkaa, tiesin sen olevan minulle äärettömän tärkeää, joten muutamaa päivää myöhemmin ostin keikkalipun tärisevin käsin ja joulukuun kahdeksantena päivänä matkustin Helsinkiin katsomaan kyseistä keikkaa. Saapuessani perille sinä sateisena iltana minä kävelin jouluvaloihin verhottua Aleksanterinkatua pitkin Senaatintorille, kiipesin Tuomiokirkon portaat ylös asti ja jäätävän sateen piiskatessa kasvojani katselin edessäni avautuvaa valoihin verhoutunutta maisemaa. Merituulen tarttuessa hiuksiini tunsin, kuinka ihan loputon rauha valtasi sydämeni ja kävellessäni myöhemmin samana iltana Urho Kekkosen kadulla sijaitsevalle Tavastialle tuntui kuin olisin ollut menossa mille tahansa keikalle, tavallaan ei tuntunut millään tavalla erityiseltä, mutta silti tuntui kuin jokin olisi muuttumassa, kuin jokin olisi huomenna toisin.

Istuessani Tavastialla odottamassa keikan alkamista minä katselin, kuinka ihmiset kävivät ostamassa viimeisiä Disco Ensemblen fanituotteita ja unohduin miettimään, kuinka onnellinen olin siitä, että yhtye oli päättänyt soittaa viimeisen keikkansa juuri siellä. Tavallaan tämä ansaitusti suuren fanikunnan vuosien aikana kerännyt yhtye olisi voinut soittaa viimeisen keikkansa missä tahansa, yhtye olisi voinut soittaa viimeisen keikkansa jossain suuressa jäähallissa vähän kuin tehdäkseen viimeisestä keikastaan erityisen, mutta siitä huolimatta yhtye päätti soittaa tämän viimeisen keikkansa juuri Tavastialla, vaikka suurin osa yhtyeen faneista ei klubille silloin viimeisenä iltana mahtunutkaan. Ensimmäisenä ilmoitetut viimeiset kaksi keikkaa myytiin hetkessä loppuun, joten lopulta Disco Ensemble soitti Tavastialla yhdeksän keikkaa uransa päätteeksi ja olin kiitollinen, että sain istua siinä odottamassa keikkaa juuri sinä viimeisenä iltana, olin kiitollinen siitä, että saisin parin tunnin kuluttua todistaa Disco Ensemblen aivan viimeisen keikan. Kiitollinen, mutta samalla sydämessäni tuntui haikeus, häivähdys surusta, kovin kaukainen kuitenkin, ihan vain kaukainen häivähdys.

PC080525

Ennen keikkaa olin päättänyt, ettei minun tarvinnut nähdä viimeistä keikkaa eturivistä ja samalla olin päättänyt, että jättäydyn suosiolla vähän kauemmas lavasta, etten edes vahingossa joutuisi pittiin, mutta seistessäni puoli tuntia ennen keikan alkamista yleisömeren keskellä minä olin vähän yllättynyt siitä, kuinka ahdasta salissa oli. Minä olen todistanut Tavastialla useita loppuunmyytyjä keikkoja, mutta seistessäni siinä yleisömeren keskellä olin varma, ettei salissa ollut millään aiemmin todistamallani keikalla ollut niin ahdasta ja on myönnettävä, että hetken tuntui, ettei minun ollut hyvä olla siinä, jostain syystä minusta tuntuu nykyään ahdistavalta seisoa loppuunmyydyn salin yleisömeren keskellä aivan vieressä olevien ihmisten ihossa kiinni. Minä en kuitenkaan luovuttanut, seisoin siinä yleisömeren keskellä vieressäni olevien ihmisten ihossa kiinni, vaikka hetkittäin ahdisti aivan suunnattomasti, sillä minä todella tahdoin nähdä yhtyeen viimeisen keikan, tahdoin nähdä yhtyeen viimeisen kerran, päättää sen aikakauden sinä iltana värivalojen loisteessa ja nostaa käteni ilmaan kuin kiitokseksi niistä kymmenestä vuodesta. Siinä minä siis olin, edelleen kiitollisena siitä, että sain olla siinä juuri sinä viimeisenä iltana, ja viimeiset kymmenen minuuttia ennen keikkaa sydämeni löi epätasaisesti.

Lopulta, pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen, salin valot sammuivat ja värivalojen loisteessa soi intro, joka kuitenkin vaihtui hetkessä yhteen yhtyeen suurimmista hiteistä Drop Dead, Casanova ja sanojen but maybe you'll come and put me out of my misery / one graceful day, you'll set me free kaikuessa loppuunmyydyn salin nurkissa yleisömeri muuttui välittömästi liekkimereksi, sellaiseksi, jollaisia olen nähnyt vain Disco Ensemblen keikoilla. Seuraavana settilistalla oli Magic Recoveries, biisi, joka on ollut viimeisimmän kymmenen vuoden ajan minulle tavallaan äärettömän tärkeä biisi ja kertonut minulle sellaisista muistoista, jotka saavat minut edelleen hymyilemään itsekseni. Magic Recoveries sai aikaiseksi viimeisen keikan ensimmäisen pitin salin etuosaan ja yleisön tiivistymään salin takaosassa yhä tiukemmaksi yleisömassaksi, nostin käteni ilmaan ja huusin, sillä minusta tuntui, että minun on pakko tehdä niin, viimeisen kerran, viimeisen kerran huudettava ilmaan sanat i know you can see me / but i'm not here / it seems like i'm breathing / but i'm not here. Olin taas, kuten varmaan jokaisella todistamallani yhtyeen keikalla, uskomattoman vahvasti elossa, musiikki tuntui jokaisessa hengenvedossani ja selkärankani jokaisessa nikamassa, sydämeni löi musiikin kanssa samaan tahtiin.

PC080717PC080705PC080721

Settilista oli täynnä kovin rakkaita biisejä, sellaisia, jotka ovat kulkeneet mukanani vuosien ajan ja joihin liittyy aivan suunnattomasti muistoja, rakkaita biisejä, joilla on ollut jossain kohdassa elämääni erityinen merkitys itselleni, kuten esimerkiksi kolmantena kuultu biisi Second Soul. Sanojen you will find a second soul / someone who vows you'll never be alone kaikuessa yleisömeren ylitse kyyneleet tuntuivat lämpiminä silmäkulmissani, mutta eivät kuitenkaan valuneet poskipäilleni, minä en ollut surullinen, olin todella liikuttunut ja täynnä valtameren kokoisia tunteita, jotka tuntuivat vyöryvän ylitseni. Oikeastaan minä en ollut surullinen missään vaiheessa keikan aikana, settilistan edetessä Tavastialla kuultiin Das Boot, Eartha Kitt, Bad Luck Charm ja Too Much Feeling, yksi niistä biiseistä, joilla on ollut erityinen merkitys elämässäni ja jotka ovat saaneet minut huutamaan ääntäni käheäksi luvattoman useasti värivalojen loisteessa. Eikä tämä viimeinen keikka ollut poikkeus, you had too much feeling in your heart / feeling in your heart / and i just couldn't bare it all minä huusin yleisömeren keskellä ja tunsin jokaisessa hengenvedossani sen aivan käsittämättömän energian, jonka yhtye sai yhdessä yleisömeren kanssa aikaan, energian, johon aikoinaan yhtyeen keikoilla rakastuin.

Yksi yhtyeen suurimmista hittibiiseistä Black Euro sai yleisömeressä aikaan ihan uskomattoman yhteenkuuluvuuden tunteen, siinä hetkessä oli jotain todella suurta, siihen hetkeen päättyi jotain todella ainutlaatuista, jotain sellaista, mikä oli ollut kymmenen vuoden ajan minulle korvaamatonta. Tavallaan ihan kaikki tuntui hetken kiteytyvän siihen biisiin, kuin siihen biisiin olisi hetken aikaa mahtunut kaikki ne vuodet, jotka yhtye on kulkenut mukana elämässäni, sanojen i didn't recognize you with your mask off / oh, take your mask off kaikuessa yleisömeren ylitse Tavastia oli liekeissä, kaikki se energia oli käsin kosketeltavaa. Settilistassa kuultiin illan aikana kuitenkin vielä esimerkiksi Threat Letter Typewriter, Afterlife, Headphones ja Fight Forever, mutta missään vaiheessa ilmassa ei oikeastaan ollut sellaista lopun tuntua, keikka ei missään vaiheessa tuntunut ihan kunnolla yhtyeen viimeiseltä keikalta, ei ollut mitään itkuntäyteisiä kiitospuheita tai muutakaan erityistä, oli vain uskomattoman kova yhtye, joka kuulosti varmaan paremmalta kuin se on koskaan kuulostanut. Oli uskomattoman kova yhtye ja yleisömeri, joka osoitti rakkauttaan jokaisella hengenvedollaan, oli aivan sanoinkuvaamaton yhteenkuuluvuuden tunne ja ajatus siitä, ettei mikään tulisi koskaan korvaamaan yhtyettä.

Yhtyeen ensimmäiseltä studioalbumilta Viper Ethics kuultiin ainoastaan biisi In Neon, joka päättyi pimeyteen, aivan uskomattomiin suosionosoituksiin ja siihen, että viimeisen kerran hauras sydämeni huusi we want more. Yleisö tahtoi lisää viimeisen kerran ja yhtyeen palattua lavalle suosionosoitusten saattelemana encoressa kuultiin ensimmäisenä yksi yhtyeen suurimmista hiteistä ja samalla yksi itselleni rakkaimmista biiseistä This Is My Head Exploding ja tunnelma yleisömeren keskellä tuntui vain tiivistyvän entisestään. Jossain syvällä rintalastani alla se paria tuntia aiemmin kovin kaukaiselta tuntunut haikeus nosti hieman päätään viimeistään toiseksi viimeisen biisin We Might Fall Apart kaikuessa loppuunmyydyssä salissa, siinä vaiheessa tuntui hetken siltä, että se todella oli viimeinen keikka, mutta ei kuitenkaan niin vahvasti, että kyyneleet olisivat valuneet poskipäilleni. Viimeisen illan päätti Stun Gun ja vain hetkeä myöhemmin yhtye lähti vähin sanoin lavalta yleisön loputtomien suosionosoitusten saattelemana, siihen päättyi Disco Ensemblen tarina ja kävellessäni keikan jälkeen kaukoliikenteen terminaaliin kaikkialla tuntui olevan aivan hiljaista, minäkin olin hiljainen ja olo oli yksinkertaisesti tyhjä, ihan kamalan tyhjä ja samanaikaisesti kuitenkin kiitollinen, niin kiitollinen.




PC080787PC080763

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti