TÄMÄN OSTAMISTA EN OLE KATUNUT HETKEÄKÄÄN

Minä sain kauan haaveilemani ensimmäisen järjestelmäkamerani lahjaksi vanhemmiltani heinäkuussa yhdeksän vuotta sitten. Tämä elämääni muuttanut ja valokuvauksesta minulle tavattomasti opettanut kamera oli Canon EOS 450D ja ensimmäiseksi järjestelmäkameraksi se oli silloin aivan loistava, enkä tule varmaan koskaan unohtamaan sitä, kuinka elokuisena aamuyönä kävelin kyseisen kameran kanssa rantaan ja otin ensimmäiset valokuvani sillä. Kyseinen kamera kulki kolmen vuoden ajan mukanani kaikkialle, valokuvasin enemmän kuin uskaltaisin myöntääkään ja vaikka suurin osa silloisista valokuvistani olisi todennäköisesti tällä hetkellä mielestäni huonoja, minä opin valokuvaamisesta noiden vuosien aikana käsittämättömän paljon ja en vaihtaisi kyseistä kameraa mihinkään. Se oli ja on yhä edelleen minulle äärettömän tärkeä kamera ja seisoo valkoisen kirjahyllyni päällä yhdessä seuraajiensa Canon EOS 40D ja Canon EOS 70D kanssa. Kameroiden, jotka opettivat minulle ensimmäisen järjestelmäkamerani jälkeen vielä enemmän kuin olisin koskaan osannut ajatellakaan ja Canon EOS 70D kulkee mukanani edelleen, se on tavallaan kuin toinen käteni, enkä voisi kuvitellakaan elämääni ilman sitä, niin tärkeä osa elämääni siitä on näiden yhteisten viiden vuoden aikana tullut.

Vuoden 2017 lopussa minä aloin kuitenkin haaveilla uudesta kamerasta, mutta en kuitenkaan siksi, että Canon EOS 70D olisi ollut huono kamera vaan yksinkertaisesti siksi, että sen kuljettaminen mukanani oli alkanut tuntua raskaalta. Rakastan sitä, että voin pitää kameraa aina mukanani, jotta yksikään kaunis hetki ei jäisi ikuistamatta vain siksi, että minulla ei ole kameraa mukanani, joten aloin viimein haaveilemaan kamerasta, joka kulkisi huomattavasti helpommin mukanani ja jossa olisi melko tarkasti samat ominaisuudet kuin suuremmissa kameroissanikin. Keväällä 2018 minusta tuntui, että uuden järjestelmäkameran aika oli viimein koittanut ja vaikka kaikki aiemmat järjestelmäkamerani olivat olleet merkiltään Canon, minulle oli tavallaan alusta asti selvää, ettei seuraava järjestelmäkamerani olisi enää samaa merkkiä. Toukokuussa, päivää ennen kuin aloitin nykyisessä työssäni, tilasin itselleni suhteellisen pitkän harkinnan jälkeen uuden kameran, sen, joka oli alusta asti tuntunut jostain syystä oikealta vaihtoehdolta. Tämä kamera oli kevyt ja niihin suuriin järjestelmäkameroihini verrattuna ihastuttavan pienikokoinen Olympus OM-D E-M10 Mark II, johon minä rakastuin välittömästi päästessäni kokeilemaan sitä aivan ensimmäistä kertaa muutamaa päivää myöhemmin illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa, rakastuin, vaikka se tuntuikin käsissäni vähän kummalliselta Canonin jälkeen.

Kesällä kyseinen kamera kulki mukanani paljon, se oli mukanani hukkuessani musiikkiin keskellä yleisömerta ja näki kanssani monta uskomattoman hienoa keikkaa, se oli mukanani heinäkuun lopussa Olavinlinnan turistikierroksella ja paistatteli auringossa syödessämme poikaystäväni kanssa lettuja Kalliolinnassa. Syksyllä kamera kulki mukanani kuitenkin enää nimenomaan niillä keikoilla, sillä lokakuussa uuden sulkimen saanut vanha kamerani Canon EOS 70D tuntui käsissäni edelleen huomattavasti luontevammalta ja minusta tuntui, etten osannut vielä ottaa tarpeeksi hienoja valokuvia uudella kamerallani, tuntui, etten saanut kuviin sitä samaa tunnelmaa kuin vanhalla kamerallani. Minä en oikeastaan osaa edes sanoa, mistä se lopulta johtui, mutta uusi kamerani tuntui tavallaan uskomattoman vieraalta koko syksyn ajan ja hetkittäin ajaduin katumaan sen ostamista, vaikka siinä ei yksinkertaisesti mitään vikaa ollutkaan, se oli hyvä kamera, minä en vain osannut käyttää sitä ja olin liian tottunut valokuvaamaan vanhoilla kameroillani, mutta sen lisäksi minusta alkoi syksyn mittaan tuntumaan, että ongelmani kameraa kohtaan liittyi objektiiviin, jolla en tuntenut saavani aikaan sellaista jälkeä, mitä olisin tahtotunut, se ei vain riittänyt minulle, se ei ollut oikea objektiivi minulle.

Lopulta päädyin tilaamaan kameraan uuden objektiivin, sillä minusta tavallaan tuntui, että uusi objektiivi saisi minut valokuvaamaan kyseisellä kameralla huomattavasti enemmän. Uusi objektiivini oli Olympus M.Zuiko 45mm f/1.8, se sama objektiivi, jonka ostamista olin harkinnut siitä asti, kun tilasin kameran toukokuussa, minä olin harkinnut, sillä rakastin suurissa Canonin järjestelmäkameroissani käyttämääni vanhaa EF 50mm f/1.8 II objektiivia, jonka olin saanut kahdeksan vuotta sitten ylioppilaslahjaksi. Haettuani objektiivin postista yhtenä harmaana marraskuisena iltana istuin hämärässä asunnossani ja otin ensimmäiset valokuvani kyseisen objektiivin kanssa, enkä voinut muuta kuin hymyillä itsekseni, sillä jo ensimmäisten valokuvien perusteella objektiivi oli aivan loistava ja tiesin sen tarjoavan minulle uusia mahdollisuuksia uuden kamerani kanssa. Olympus M.Zuiko 45mm f/1.8 onkin jotain sellaista, minkä ostamista en ole katunut hetkeäkään, se on pieni ja kevyt, mutta samalla uskomattoman valovoimainen ja mahdollistaa kauniit, valoisat valokuvat myös näin talvisin, kun tuntuu, ettei valo riitä valokuvaamiseen kunnolla mihinkään aikaan vuorokaudesta. Saatuani kyseisen objektiivin käsiini silloin marraskuussa minusta tuntui kuin suhteeni uuteen, toukokuussa ostamaani kameraan olisi muuttunut täysin ja aivan kuin olisin alkanut saada kamerasta huomattavasti enemmän irti, eikä se tavallaan ole pelkkä tunne vaan minä olen ihan todella alkanut saada kamerasta enemmän irti ja se on samalla alkanut vähitellen tuntua luontevammalta käsissäni, on alkanut tuntua äärettömän hyvältä lähteä valokuvaamaan sen kanssa.



Näiden puolentoista kuukauden aikana minä olen kuvannut uudella kamerallani enemmän kuin olisin osannut odottaa, kyseinen kamera on viimein alkanut tuntumaan luontevalta käsissäni ja samalla se on tuonut valokuvaamiseen takaisin sen saman vapauden tunteen, jonka olin tuntenut viimeksi vuosia sitten, silloin, kun minä ostin viimeisimmän Canonin järjestelmäkamerani. Se käsittämätön vapauden tunne on saanut minut rakastumaan valokuvaamiseen tavallaan aivan kuin olisin rakastunut siihen ensimmäistä kertaa ja mikäli se ei ole omalla kohdallani tarpeeksi hyvä syy olla katumatta jonkin ostamista niin luulen, ettei mikään ole tarpeeksi hyvä syy, joten long story short, suosittelen tätä objektiivia.

SINÄ ILTANA EN VOINUT KUIN HYMYILLÄ ITSEKSENI

Joulupäivä kului vähintään yhtä rauhallisesti kuin jouluaattokin, kävelimme äitini ja kaikkien neljän koiramme kanssa takapihalta avautuvaan metsään ja joulupäivän lumisateen piiskatessa kasvojamme kuljimme niitä samoja polkuja kuin mitä olemme kulkeneet vuosikausia. Samoja polkuja, joita kuljimme jo silloin, kun meidän kaksi edesmennyttä, kovin rakasta koiramme vielä olivat luonamme, ne kaksi rakasta karvakuonoa eivät tosin olleet aivan yhtä täynnä energiaa kuin neljä nykyistä koiraamme ja kävelivät yleensä rauhallisesti kanssamme toisin kuin ne neljä belgianpaimenkoiraa, jotka juoksivat tavallaan aivan kuin eivät olisi koskaan saaneet juosta vapaana. Rakastan sitä metsää, rakastan jokaista lumihuntuun pukeutunutta metsäpolkua ja korkeita kuusia, joiden varjossa on kesäisin viileää kulkea ja niin rakastavat ilmeisesti myös koirammekin, mietin ottaessani lumisen kuusen oksista kiinni liukuessani liukasta metsäpolkua alas ja nojatessani myöhemmin lämpimään leivinuuniin sydämeni oli rauhallinen, talvikenkäni kuivuivat leivinuunin päällä ja jalkojani lämmittivät villasukat, jotka isäni oli saanut lahjaksi äidiltään ja jotka olivat ihan täydelliset sinä talvipäivänä.

Tapaninpäivänä matkustimme lumisen keskustan läpi mummolaan syömään joulupäivällistä, se oli aikoinaan tavallaan sukumme jouluperinne, kokoontua mummon luokse syömään joulupäivällistä, mutta jäi jostain tuntemattomasta syystä vuosiksi. Tänä jouluna me kuitenkin kokoonnuimme jälleen mummolaan syömään yhdessä, muistelemaan menneitä ja nauttimaan toistemme seurasta pitkästä aikaa, joitakin mummolaan kokoontuneista sukulaisistani olin nähnyt viimeksi vuosia sitten, vaikka aikoinaan olimme suhteellisen läheisiä ja näimme monta kertaa vuodessa. Kaikesta huolimatta oli ihanaa nähdä jokaista heistä, oli yksinkertaisesti aivan ihanaa viettää pitkästä aikaa tapaninpäivää saman katon alla ja syödä mummon valmistamaa joulupäivällistä yhdessä, tavallaan se teki tästä joulusta erityisen ja nukahtaessani sinä iltana en voinut kuin hymyillä itsekseni, kuinka uskomattoman hyvä tämä joulu oli ja kuinka tulen muistelemaan tätä joulua lämmöllä varmasti vielä vuosien päästäkin, tänä jouluna kaikki oli niin kovin rauhallista ja onnellista, erityistä.

KAIKISTA RAKKAIMMAT JOULULAULUT

Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka alkavat kuuntelemaan joululauluja vuosi toisensa jälkeen viimeistään elokuussa ja samalla kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä ei ole yhtään kummallista kuunnella joululauluja vaikka toukokuussa. Minusta tuntuu, että olen aina rakastanut joululauluja, mutta on myönnettävä, että näiden viimeisimpien viiden vuoden aikana joululaulut ovat kuitenkin olleet minulle tavallaan aivan erityisen rakkaita, näiden viiden vuoden aikana ne ovat saaneet minut rauhoittumaan kerta toisensa jälkeen myös sellaisina hetkinä, kun mikään muu ei ole saanut sydäntäni lyömään tasaisesti. Joululauluissa on näiden vuosien aikana ollut jotain äärettömän taianomaista, jotain sellaista, mikä saa minut hymyilemään aina kerta toisensa jälkeen ja laulamaan kynttilöiden valaisemassa asunnossani, tanssittamaan kalpeita sormiani pianon mustilla ja valkoisilla koskettimilla, vaikka en olisi kuukausiin muuten pianoon koskenut.

Jostain syystä suomenkieliset joululaulut ovat aina olleet minulle erityisiä ja vaikka esimerkiksi Enyan albumi And Winter Came on monta vuotta ollut yksi suosikkialbumeistani joulun aikaan, ovat suomenkieliset joululaulut minulle kuitenkin jollain tavalla rakkaampia. Kaikista rakkaimpia albumeita minulle joulun aikaan ovat jo vuosien ajan olleet Johanna Kurkelan Joulun lauluja, Club For Fiven Jouluna ja Juha Tapion Joululauluja sekä Antti Tuiskun molemmat joulualbumit, kun taas itselleni rakkaimpiin yksittäisiin joululauluihin kuuluvat tällä hetkellä Ellinooran Maa on niin kaunis (Toivioretkellä) ja Iltan Taivas sylissäni. Nämä ja kovin monta muuta rakasta joululaulua minä olen koonnut muutaman vuoden aikana soittolistalle, jonka tahdon nyt jakaa teille ja toivon, että jos rakastat joululauluja yhtä paljon kuin minä, saat soittolistani lauluista hyvää mieltä näin joulun aikaan. Nyt tahdon kuitenkin toivottaa jokaiselle teistä rauhallista ja taianomaista joulunaikaa, viettäkää aikaa rakkaidenne kanssa, kuunnelkaa musiikkia ja olkaa onnellisia.

MATKUSTIN JOULUKSI KOTIIN JA OLIN ONNELLINEN

Keskiviikkona Jyväskylässä satoi kauniisti lunta, kun katsoin bussin ikkunasta sitä tuttua maisemaa viimeisen kerran tänä vuonna ja matkustin loppuvuodeksi tänne kovin rakkaaseen pikkukaupunkiin. Maiseman verhoutuessa vähitellen pimeyteen ikkunalasin takana mietin itsekseni, kuinka tuntui tavallaan aivan uskomattoman rauhoittavalta matkustaa jouluksi kotiin, missään muualla joulu tuskin tuntuisi samalta kuin tässä rakkaassa pikkukaupungissa, missään muualla tuskin osaisin rauhoittua viettämään joulua samalla tavalla kuin osaan tässä kaupngissa. Neljän tunnin matkustamisen jälkeen ajoimme isäni kanssa jouluvaloihin pukeutuneen keskustan läpi hakemaan äitini töistä ja päästessämme lopulta lapsuudenkotini pihaan naurahdin nähdessäni kolmet karvaiset korvat huoneeni ikkunassa, toinen aikuisen kokoisiksi kasvaneista pennuistamme oli oppinut, että huoneeni ikkunasta voi nähdä, kuka on tulossa kotiin tai sen, että milloin postiauto tuo postin (sinä iltana se tapahtui vasta kuuden jälkeen). Ne olivat oppineet kieltämättä paljon muutakin ja en olisi voinut olla yhtään onnellisempi istuessani niiden kanssa sohvalla sinä iltana tai kävellessäni tuttuja pimeyteen verhoutuneita katuja pakkasen pistellessä poskipäitäni, minä en olisi voinut olla enää yhtään onnellisempi, sillä koirien riemu tuntui myös minun jokaisessa hengenvedossani, sitä järjetöntä riemua ei vain yksinkertaisesti voinut vastustaa.

Sinä iltana minä nukahdin rauhallisuuteen vanhassa huoneessani, nukuin paremmin kuin kertaakaan joulukuun aikana ja seuraavana aamuna kävelin ensimmäisten auringonsäteiden valossa kahden vanhemman koiramme kanssa metsään, siihen samaan takapihaltamme avautuvaan metsään, jossa olen viettänyt luvattoman paljon aikaa näiden viimeisimmän kolmentoista vuoden aikana. Lumihuntuun verhoutunut metsä oli aivan uskomattoman kaunis kävellessämme tuttuja polkuja syvemmälle metsään ja jäädessämme hetkittäin katselemaan ympärillemme, kuuntelemaan jostain kauempaa kuuluvaa koiran haukkumista ja sitä äärettömän rauhoittavaa puiden huminaa ympärillämme. Tavallaan tämä metsä on kauneimmillaan aina näin lumihuntuun verhoutuneena, hymyilin itsekseni poiketessani polulta ihmettelemään metsän kauneutta ja seistessäni lumisten kuusten keskellä taivaalta alkoi hiljalleen sataa varovaisia lumihiutaleita, niin kevyitä ja kauniita, että nekin saivat minut hymyilemään. Suunnatessamme lopulta takaisin kotiin kylmyys pisteli poskipäitäni katsellessani koirien kulkevan vapaana edelläni, enkä voinut olla miettimättä, kuinka onnelliseksi minut tekee se, että koirat osaavat kulkea kanssani metsässä ihan vapaina, pysähtyä kanssani hetkittäin vain katselemaan ja kuuntelemaan.

Minulla on tänä vuonna melkein kolmen viikon mittainen joululoma ja aion olla lomani loppuun asti tässä rakkaassa pikkukaupungissa, kävellä aivan luvattoman paljon lumisessa metsässä koiriemme kanssa, kuunnella puiden huminaa ympärilläni ja rauhoittua niin, ettei minussa ole häivähdystäkään syksyn stressistä. Stressin värittämän syksyn jälkeen tämä joululoma tuntuu aivan erityisen hyvältä, näiden kolmen viikon aikana aion metsässä kävelemisen lisäksi viettää paljon aikaa perheeni kanssa, nauttia rauhallisesti joulusta ja nähdä sukulaisia, joita en ole nähnyt aikoihin, mutta aion myös nukkua hyvin, lukea kirjan ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ja nauttia valokuvaamisesta, viimeaikoina olen unohtanut senkin, minulla kun ei vain yksinkertaisesti ole ollut aikaa tai jaksamista siihenkään, vaikka sitä niin kovasti rakastan. Niin, tämän joululoman aikana aion tehdä paljon asioita, joita rakastan ja viettää aikaa rakastamieni ihmisten kanssa, olla onnellinen jokaisella hengenvedollani ja pussailla uskomattoman rakasta belgianpaimenkoiraa, joka tökkii minua kuonollaan kirjoittaessani tätä. Nyt taidan antaa huomioni kokonaan sille, viettäkää tekin onnellinen joululoma!

DISCO ENSEMBLEN TARINA PÄÄTTYI HILJAISUUTEEN

Vuoden alussa Disco Ensemble ilmoitti soittavansa viimeisen keikkansa Tavastialla joulukuussa ja lukiessani uutisen puhelimeni näytöltä yhtenä aamuna minusta tuntui kuin jokin sisälläni olisi särkynyt, tuntui kuin jokin aikakausi olisi taas päättymässä. Luettuani uutisen tiesin kuitenkin, että minun olisi ehdottomasti päästävä todistamaan sitä viimeistä keikkaa, tiesin sen olevan minulle äärettömän tärkeää, joten muutamaa päivää myöhemmin ostin keikkalipun tärisevin käsin ja joulukuun kahdeksantena päivänä matkustin Helsinkiin katsomaan kyseistä keikkaa. Saapuessani perille sinä sateisena iltana minä kävelin jouluvaloihin verhottua Aleksanterinkatua pitkin Senaatintorille, kiipesin Tuomiokirkon portaat ylös asti ja jäätävän sateen piiskatessa kasvojani katselin edessäni avautuvaa valoihin verhoutunutta maisemaa. Merituulen tarttuessa hiuksiini tunsin, kuinka ihan loputon rauha valtasi sydämeni ja kävellessäni myöhemmin samana iltana Urho Kekkosen kadulla sijaitsevalle Tavastialle tuntui kuin olisin ollut menossa mille tahansa keikalle, tavallaan ei tuntunut millään tavalla erityiseltä, mutta silti tuntui kuin jokin olisi muuttumassa, kuin jokin olisi huomenna toisin.

Istuessani Tavastialla odottamassa keikan alkamista minä katselin, kuinka ihmiset kävivät ostamassa viimeisiä Disco Ensemblen fanituotteita ja unohduin miettimään, kuinka onnellinen olin siitä, että yhtye oli päättänyt soittaa viimeisen keikkansa juuri siellä. Tavallaan tämä ansaitusti suuren fanikunnan vuosien aikana kerännyt yhtye olisi voinut soittaa viimeisen keikkansa missä tahansa, yhtye olisi voinut soittaa viimeisen keikkansa jossain suuressa jäähallissa vähän kuin tehdäkseen viimeisestä keikastaan erityisen, mutta siitä huolimatta yhtye päätti soittaa tämän viimeisen keikkansa juuri Tavastialla, vaikka suurin osa yhtyeen faneista ei klubille silloin viimeisenä iltana mahtunutkaan. Ensimmäisenä ilmoitetut viimeiset kaksi keikkaa myytiin hetkessä loppuun, joten lopulta Disco Ensemble soitti Tavastialla yhdeksän keikkaa uransa päätteeksi ja olin kiitollinen, että sain istua siinä odottamassa keikkaa juuri sinä viimeisenä iltana, olin kiitollinen siitä, että saisin parin tunnin kuluttua todistaa Disco Ensemblen aivan viimeisen keikan. Kiitollinen, mutta samalla sydämessäni tuntui haikeus, häivähdys surusta, kovin kaukainen kuitenkin, ihan vain kaukainen häivähdys.

Ennen keikkaa olin päättänyt, ettei minun tarvinnut nähdä viimeistä keikkaa eturivistä ja samalla olin päättänyt, että jättäydyn suosiolla vähän kauemmas lavasta, etten edes vahingossa joutuisi pittiin, mutta seistessäni puoli tuntia ennen keikan alkamista yleisömeren keskellä minä olin vähän yllättynyt siitä, kuinka ahdasta salissa oli. Minä olen todistanut Tavastialla useita loppuunmyytyjä keikkoja, mutta seistessäni siinä yleisömeren keskellä olin varma, ettei salissa ollut millään aiemmin todistamallani keikalla ollut niin ahdasta ja on myönnettävä, että hetken tuntui, ettei minun ollut hyvä olla siinä, jostain syystä minusta tuntuu nykyään ahdistavalta seisoa loppuunmyydyn salin yleisömeren keskellä aivan vieressä olevien ihmisten ihossa kiinni. Minä en kuitenkaan luovuttanut, seisoin siinä yleisömeren keskellä vieressäni olevien ihmisten ihossa kiinni, vaikka hetkittäin ahdisti aivan suunnattomasti, sillä minä todella tahdoin nähdä yhtyeen viimeisen keikan, tahdoin nähdä yhtyeen viimeisen kerran, päättää sen aikakauden sinä iltana värivalojen loisteessa ja nostaa käteni ilmaan kuin kiitokseksi niistä kymmenestä vuodesta. Siinä minä siis olin, edelleen kiitollisena siitä, että sain olla siinä juuri sinä viimeisenä iltana, ja viimeiset kymmenen minuuttia ennen keikkaa sydämeni löi epätasaisesti.

Lopulta, pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen, salin valot sammuivat ja värivalojen loisteessa soi intro, joka kuitenkin vaihtui hetkessä yhteen yhtyeen suurimmista hiteistä Drop Dead, Casanova ja sanojen but maybe you'll come and put me out of my misery / one graceful day, you'll set me free kaikuessa loppuunmyydyn salin nurkissa yleisömeri muuttui välittömästi liekkimereksi, sellaiseksi, jollaisia olen nähnyt vain Disco Ensemblen keikoilla. Seuraavana settilistalla oli Magic Recoveries, biisi, joka on ollut viimeisimmän kymmenen vuoden ajan minulle tavallaan äärettömän tärkeä biisi ja kertonut minulle sellaisista muistoista, jotka saavat minut edelleen hymyilemään itsekseni. Magic Recoveries sai aikaiseksi viimeisen keikan ensimmäisen pitin salin etuosaan ja yleisön tiivistymään salin takaosassa yhä tiukemmaksi yleisömassaksi, nostin käteni ilmaan ja huusin, sillä minusta tuntui, että minun on pakko tehdä niin, viimeisen kerran, viimeisen kerran huudettava ilmaan sanat i know you can see me / but i'm not here / it seems like i'm breathing / but i'm not here. Olin taas, kuten varmaan jokaisella todistamallani yhtyeen keikalla, uskomattoman vahvasti elossa, musiikki tuntui jokaisessa hengenvedossani ja selkärankani jokaisessa nikamassa, sydämeni löi musiikin kanssa samaan tahtiin.

Settilista oli täynnä kovin rakkaita biisejä, sellaisia, jotka ovat kulkeneet mukanani vuosien ajan ja joihin liittyy aivan suunnattomasti muistoja, rakkaita biisejä, joilla on ollut jossain kohdassa elämääni erityinen merkitys itselleni, kuten esimerkiksi kolmantena kuultu biisi Second Soul. Sanojen you will find a second soul / someone who vows you'll never be alone kaikuessa yleisömeren ylitse kyyneleet tuntuivat lämpiminä silmäkulmissani, mutta eivät kuitenkaan valuneet poskipäilleni, minä en ollut surullinen, olin todella liikuttunut ja täynnä valtameren kokoisia tunteita, jotka tuntuivat vyöryvän ylitseni. Oikeastaan minä en ollut surullinen missään vaiheessa keikan aikana, settilistan edetessä Tavastialla kuultiin Das Boot, Eartha Kitt, Bad Luck Charm ja Too Much Feeling, yksi niistä biiseistä, joilla on ollut erityinen merkitys elämässäni ja jotka ovat saaneet minut huutamaan ääntäni käheäksi luvattoman useasti värivalojen loisteessa. Eikä tämä viimeinen keikka ollut poikkeus, you had too much feeling in your heart / feeling in your heart / and i just couldn't bare it all minä huusin yleisömeren keskellä ja tunsin jokaisessa hengenvedossani sen aivan käsittämättömän energian, jonka yhtye sai yhdessä yleisömeren kanssa aikaan, energian, johon aikoinaan yhtyeen keikoilla rakastuin.

Yksi yhtyeen suurimmista hittibiiseistä Black Euro sai yleisömeressä aikaan ihan uskomattoman yhteenkuuluvuuden tunteen, siinä hetkessä oli jotain todella suurta, siihen hetkeen päättyi jotain todella ainutlaatuista, jotain sellaista, mikä oli ollut kymmenen vuoden ajan minulle korvaamatonta. Tavallaan ihan kaikki tuntui hetken kiteytyvän siihen biisiin, kuin siihen biisiin olisi hetken aikaa mahtunut kaikki ne vuodet, jotka yhtye on kulkenut mukana elämässäni, sanojen i didn't recognize you with your mask off / oh, take your mask off kaikuessa yleisömeren ylitse Tavastia oli liekeissä, kaikki se energia oli käsin kosketeltavaa. Settilistassa kuultiin illan aikana kuitenkin vielä esimerkiksi Threat Letter Typewriter, Afterlife, Headphones ja Fight Forever, mutta missään vaiheessa ilmassa ei oikeastaan ollut sellaista lopun tuntua, keikka ei missään vaiheessa tuntunut ihan kunnolla yhtyeen viimeiseltä keikalta, ei ollut mitään itkuntäyteisiä kiitospuheita tai muutakaan erityistä, oli vain uskomattoman kova yhtye, joka kuulosti varmaan paremmalta kuin se on koskaan kuulostanut. Oli uskomattoman kova yhtye ja yleisömeri, joka osoitti rakkauttaan jokaisella hengenvedollaan, oli aivan sanoinkuvaamaton yhteenkuuluvuuden tunne ja ajatus siitä, ettei mikään tulisi koskaan korvaamaan yhtyettä.

Yhtyeen ensimmäiseltä studioalbumilta Viper Ethics kuultiin ainoastaan biisi In Neon, joka päättyi pimeyteen, aivan uskomattomiin suosionosoituksiin ja siihen, että viimeisen kerran hauras sydämeni huusi we want more. Yleisö tahtoi lisää viimeisen kerran ja yhtyeen palattua lavalle suosionosoitusten saattelemana encoressa kuultiin ensimmäisenä yksi yhtyeen suurimmista hiteistä ja samalla yksi itselleni rakkaimmista biiseistä This Is My Head Exploding ja tunnelma yleisömeren keskellä tuntui vain tiivistyvän entisestään. Jossain syvällä rintalastani alla se paria tuntia aiemmin kovin kaukaiselta tuntunut haikeus nosti hieman päätään viimeistään toiseksi viimeisen biisin We Might Fall Apart kaikuessa loppuunmyydyssä salissa, siinä vaiheessa tuntui hetken siltä, että se todella oli viimeinen keikka, mutta ei kuitenkaan niin vahvasti, että kyyneleet olisivat valuneet poskipäilleni. Viimeisen illan päätti Stun Gun ja vain hetkeä myöhemmin yhtye lähti vähin sanoin lavalta yleisön loputtomien suosionosoitusten saattelemana, siihen päättyi Disco Ensemblen tarina ja kävellessäni keikan jälkeen kaukoliikenteen terminaaliin kaikkialla tuntui olevan aivan hiljaista, minäkin olin hiljainen ja olo oli yksinkertaisesti tyhjä, ihan kamalan tyhjä ja samanaikaisesti kuitenkin kiitollinen, niin kiitollinen.