Keskiviikkona Jyväskylässä satoi kauniisti lunta, kun katsoin bussin ikkunasta sitä tuttua maisemaa viimeisen kerran tänä vuonna ja matkustin loppuvuodeksi tänne kovin rakkaaseen pikkukaupunkiin. Maiseman verhoutuessa vähitellen pimeyteen ikkunalasin takana mietin itsekseni, kuinka tuntui tavallaan aivan uskomattoman rauhoittavalta matkustaa jouluksi kotiin, missään muualla joulu tuskin tuntuisi samalta kuin tässä rakkaassa pikkukaupungissa, missään muualla tuskin osaisin rauhoittua viettämään joulua samalla tavalla kuin osaan tässä kaupngissa. Neljän tunnin matkustamisen jälkeen ajoimme isäni kanssa jouluvaloihin pukeutuneen keskustan läpi hakemaan äitini töistä ja päästessämme lopulta lapsuudenkotini pihaan naurahdin nähdessäni kolmet karvaiset korvat huoneeni ikkunassa, toinen aikuisen kokoisiksi kasvaneista pennuistamme oli oppinut, että huoneeni ikkunasta voi nähdä, kuka on tulossa kotiin tai sen, että milloin postiauto tuo postin (sinä iltana se tapahtui vasta kuuden jälkeen). Ne olivat oppineet kieltämättä paljon muutakin ja en olisi voinut olla yhtään onnellisempi istuessani niiden kanssa sohvalla sinä iltana tai kävellessäni tuttuja pimeyteen verhoutuneita katuja pakkasen pistellessä poskipäitäni, minä en olisi voinut olla enää yhtään onnellisempi, sillä koirien riemu tuntui myös minun jokaisessa hengenvedossani, sitä järjetöntä riemua ei vain yksinkertaisesti voinut vastustaa.
Sinä iltana minä nukahdin rauhallisuuteen vanhassa huoneessani, nukuin paremmin kuin kertaakaan joulukuun aikana ja seuraavana aamuna kävelin ensimmäisten auringonsäteiden valossa kahden vanhemman koiramme kanssa metsään, siihen samaan takapihaltamme avautuvaan metsään, jossa olen viettänyt luvattoman paljon aikaa näiden viimeisimmän kolmentoista vuoden aikana. Lumihuntuun verhoutunut metsä oli aivan uskomattoman kaunis kävellessämme tuttuja polkuja syvemmälle metsään ja jäädessämme hetkittäin katselemaan ympärillemme, kuuntelemaan jostain kauempaa kuuluvaa koiran haukkumista ja sitä äärettömän rauhoittavaa puiden huminaa ympärillämme. Tavallaan tämä metsä on kauneimmillaan aina näin lumihuntuun verhoutuneena, hymyilin itsekseni poiketessani polulta ihmettelemään metsän kauneutta ja seistessäni lumisten kuusten keskellä taivaalta alkoi hiljalleen sataa varovaisia lumihiutaleita, niin kevyitä ja kauniita, että nekin saivat minut hymyilemään. Suunnatessamme lopulta takaisin kotiin kylmyys pisteli poskipäitäni katsellessani koirien kulkevan vapaana edelläni, enkä voinut olla miettimättä, kuinka onnelliseksi minut tekee se, että koirat osaavat kulkea kanssani metsässä ihan vapaina, pysähtyä kanssani hetkittäin vain katselemaan ja kuuntelemaan.
Minulla on tänä vuonna melkein kolmen viikon mittainen joululoma ja aion olla lomani loppuun asti tässä rakkaassa pikkukaupungissa, kävellä aivan luvattoman paljon lumisessa metsässä koiriemme kanssa, kuunnella puiden huminaa ympärilläni ja rauhoittua niin, ettei minussa ole häivähdystäkään syksyn stressistä. Stressin värittämän syksyn jälkeen tämä joululoma tuntuu aivan erityisen hyvältä, näiden kolmen viikon aikana aion metsässä kävelemisen lisäksi viettää paljon aikaa perheeni kanssa, nauttia rauhallisesti joulusta ja nähdä sukulaisia, joita en ole nähnyt aikoihin, mutta aion myös nukkua hyvin, lukea kirjan ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen ja nauttia valokuvaamisesta, viimeaikoina olen unohtanut senkin, minulla kun ei vain yksinkertaisesti ole ollut aikaa tai jaksamista siihenkään, vaikka sitä niin kovasti rakastan. Niin, tämän joululoman aikana aion tehdä paljon asioita, joita rakastan ja viettää aikaa rakastamieni ihmisten kanssa, olla onnellinen jokaisella hengenvedollani ja pussailla uskomattoman rakasta belgianpaimenkoiraa, joka tökkii minua kuonollaan kirjoittaessani tätä. Nyt taidan antaa huomioni kokonaan sille, viettäkää tekin onnellinen joululoma!
Lähetä kommentti