20. tammikuuta 2022

MINUN ON OLTAVA HETKEN AIKAA HILJAA

Sosiaalinen media on ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan, se on ollut erottamaton osa elämääni ja minun on vaikea kuvitella, että jonain päivänä se ei enää kuuluisi elämääni millään tavalla. Vuosi sitten, yhtenä iltana palatessani iltalenkiltä kotiin, minä kuitenkin päätin luopua sosiaalisesta mediasta määrittelemättömäksi ajaksi. Päätin, koska kaikkien niiden vuosien, jotka olin viettänyt sosiaalisen median parissa, jälkeen minä olin alkanut huomata sosiaalisen median saavan minut tuntemaan itseni valtavan ahdistuneeksi ja miettimään kerta toisensa jälkeen itsekseni sitä, kuinka minun elämäni ei ollut tarpeeksi tai kuinka minä itse en ollut koskaan tarpeeksi. 

 

IMG_9501IMG_9533

 

Vuosi sitten päädyin lopulta olemaan neljäkymmentä kokonaista päivää ilman sosiaalista mediaa. Ensimmäiset seitsemän päivää tuntuivat kummallisilta ja kaikkina niinä hetkinä, jolloin olin tavallisesti selannut Instagramia ja Facebookia, minusta tuntui ihan kuin jotain puuttuisi ja minun oli vaikea korvata sitä puuttuvaa osaa millään muulla. Vähitellen elämä ilman sosiaalista mediaa alkoi kuitenkin tuntua hyvältä ja tavallaan kevyemmältä kuin se oli tuntunut aikoihin, kävelin auringonsäteiden loisteessa jäällä, ikuistin hetkiä ihan vain muistoksi itselleni, istuin iltaisin sohvan nurkassa neulomassa villasukkia ja katsoin yli sata jaksoa McLeodin tyttäriä, mutta mikä tärkeintä, en enää lopulta kaivannut jatkuvasti puhelinta käteeni kaikkina niinä hetkinä, kun en tehnyt mitään, en kaivannut sosiaalista mediaa ja se tuntui hyvältä, tavallaan paremmalta kuin olisin osannut koskaan odottaa.

 

Niiden neljänkymmenen päivän aikana en kertaakaan miettinyt, etteikö elämäni olisi ollut tarpeeksi tai ettenkö itse olisi ollut tarpeeksi, en miettinyt vaan keskityin nauttimaan jokaisesta hetkestä, hengittämään iltapäivisin keuhkojeni täydeltä kylmää ilmaa ja kuuntelemaan itseäni, olemaan läsnä. Ennen vuodenvaihdetta minusta alkoi taas tuntua siltä, että tahdon luopua sosiaalisesta mediasta määrittelemättömäksi ajaksi, en siksi, että se olisi saanut minut taas tuntemaan itseni riittämättömäksi vaan juuri siksi, että vuosi sitten luopuessani sosiaalisesta mediasta minä olin enemmän läsnä kuin olin ollut aikoihin, se oli silloin jotain sellaista, mitä todella tarvitsin ja minusta tuntuu, että se on sitä myös nyt. Kirjoitettuani tämän tekstin loppuun aion olla hetken hiljaa, keskittyä olemaan läsnä tässä hetkessä ja kuunnella enemmän itseäni, kävellä maailman rakkaimman karvakuonon kanssa iltapäivisin pitkin lumisia katuja ja neuloa ensimmäiset villasukat viime kevään jälkeen. En tiedä, kuinka kauan aion olla hiljaa, kaksi viikkoa vai kaksi kuukautta, mutta minä lupaan kuitenkin palata sitten, kun aika on oikea ja minusta tuntuu hyvältä palata, lupaan, koska rakastan kirjoittamista ja kauniita valokuvia niin valtavasti.

 

IMG_9599

11. tammikuuta 2022

JOULUAATTONA MEILLÄ EI OLLUT KIIRE MIHINKÄÄN

IMG_7911IMG_8060

 

Jouluaattona heräsin ennen auringonnousua keittiöstä kantautuviin ääniin, kietouduin lämpimään neuleeseen ja ikkunalasin takana luminen maisema uinui vielä hetken pimeydessä istuessani olohuoneen sohvalla katselemassa televisiota joulukuusen valojen loisteessa, vanhempani olivat hakeneet sen omasta metsästämme. Joulukuusen tuoksu saa minut palaamaan niihin lapsuusvuosieni rakkaimpiin muistoihin, minä mietin katsellessani pimeyden vähitellen väistyvän pilviverhon takaa murtautuneiden varovaisten auringonsäteiden tieltä. Ikkunalasin takana viisi karvakuonoa juoksi riemuissaaan ympäri lapsuudenkotini pihaa, olin äärettömän onnellinen siitä, että pieni karvakuonomme sai viettää joulun vanhempieni koiralauman kanssa ja pukeuduttuani lämpimästi kävelin äitini ja karvakuonojen kanssa tutuimpia kadunkulmia auringonsäteiden loisteessa. Oli ihanan rauhallinen jouluaamu, sellainen, joka sai minut muistelemaan lapsuusvuosieni jouluaamuja, niitä, kun ei ollut kiire yhtään mihinkään.


Vähän ennen joulurahan julistusta keitimme joulupuuron ja iltapäivällä, pimeyden laskeuduttua pikkukaupungin ylle ajoimme koko perheen voimin hautausmaalle viemään kynttilöitä edesmenneiden sukulaistemme haudoille, olemme tehneet niin elämäni jokaisena jouluna ja kävellessämme pimeyden laskeuduttua lukuisten kynttilöiden valaisemalla hautausmaalla minä olin onnellinen siitä, että se perinne on säilynyt. Sytyttäessämme kynttilöitä isoisäni haudalle unohduin aivan hetkeksi muistelemaan lapsuusvuosieni jouluja ja sitä, kuinka meillä oli aina jouluisin tapana vierailla isovanhempieni luona ja tavata siinä samassa myös muita sukulaisia, ne muistot ovat minulle valtavan rakkaita. Hautausmaa oli uskomattoman kaunis sinä jouluiltana ja ajaessamme myöhemmin takaisin kotiin katselin pimeydessä uinuvaa rakasta pikkukaupunkia hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen olin siitä, että sain viettää jouluni siinä kaupungissa, siellä, missä minun kotini on aina ollut ja tulee aina olemaan.


IMG_9011IMG_7931IMG_9052

 

Illalla istuimme kaikessa rauhassa jouluaterian ääreen, kynttilöiden valaistessa tupaa ei ollut kiire mihinkään ja mietin itsekseni, kuinka niitä hetkiä, kun koko perheemme istuu kaikessa rauhassa aloilleen, on nykyään todella vähän ja nimenomaan siksi se hetki oli niin kovin erityinen. Syötyämme rauhassa jouluaterian istuimme kuusen ympärille avaamaan joululahjoja, aivan kuten olemme tehneet niin kauan kuin muistan, ja avatessani jouluisiin lahjapapereihin avattuja joululahjoja hymyilin itsekseni muistellessani lapsuusvuosieni jouluiltoja, sitä, kuinka uskomattoman innoissani olimme pikkusiskoni kanssa joululahjoista. Meillä oli lapsuusvuosinani tapana leikkiä joulukuusen alla myöhään iltaan, hymyilin itsekseni ja istuessani myöhään illalla saunassa hengitin syvään, oli ollut ihanan rauhallinen jouluaatto ilman kiirettä mihinkään, niin äärettömän rauhallinen, että lukiessani ennen nukahtamista sängyssä yhtä rakkaimmista kirjoistani tunsin, kuinka sydämeni löi rauhallisemmin kuin aikoihin.


IMG_9254IMG_7924IMG_9389IMG_9430IMG_8099

9. tammikuuta 2022

HETKI ENNEN JOULUA RAKKAASSA PIKKUKAUPUNGISSA

IMG_7617IMG_7775

 

Muutama päivä ennen jouluaattoa ajoimme illan pimeydessä kohti aivan äärettömän rakasta pikkukaupunkia ja katsellessani auton valokeilassa siintävää pimeydessä uinuvaa maisemaa mietin itsekseni, kuinka uskomattoman monta kertaa olen tehnyt sen saman matkan Jyväskylästä rakkaaseen pikkukaupunkiin. On ristiriitaista, kuinka valtavasti kaipaan aina hetkittäin takaisin pikkukaupunkiin ja kuinka samalla rakastan kotiamme Jyväskylässä, minä mietin ja havahduin ajatuksistani pienen karvakuonon herätessä häkissään takakontissa nukuttuaan lähes koko matkan, ollaan ihan kohta perillä, minä sanoin kuin pienelle lapselle. Rakas pikkukaupunki oli verhoutunut lumihuntuun ja hymyilin itsekseni ajaessamme pitkin jouluvaloihin verhouttua Olavinkatua, minun olisi todella vaikeaa kuvitella viettäväni joulua jossain muussa kaupungissa, mietin saapussamme lapsuudenkotini pihaan.

 

Sinä joulukuisena iltana nukahdin valtameren kokoiseen rauhaan, joka kuiskaili jossain syvällä rintalastani alla ja herätessäni seuraavana aamuna monta tuntia ennen auringonnousua minä kääriydyin lämpimään neuleeseen, ikkunalasin takana pakkanen oli yöllä kiristynyt ja kun pimeys sitten viimein väistyi, auringonsäteet valaisivat maiseman kauniimmin kuin aikoihin. Pukeuduin lämpimästi ja auringonsäteiden loisteessa katselin, kuinka viisi karvakuonoa juoksi ympäri lapsuudenkotini aidattua pihaa, enkä minä voinut olla hymyilemättä itsekseni karvakuonojen valtavalle riemulle. Sille, joka tarttui myös minuun ja joka tuntui jokaisessa hengenvedossani vielä kävellessäni juuri ennen auringonlaskua Laurin kanssa takapihalta avautuvassa metsässä, pysähtyessäni katselemaan lumihuntuun verhoutuneita korkeita kuusia ja hengittäessäni keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa.

 

IMG_7897

 

Illalla leivoin pipareita maiseman verhoutuessa pimeyteen ikkunalasin takana, ei vain yksinkertaisesti ole joulua ilman piparin tuoksua, minä hymyilin ottaessani ensimmäiset piparit pois uunista ja katsellessani, kuinka koirat juoksivat jälleen pihassa isäni hakiessa polttopuita sisälle. Jossain syvällä sydämessäni asui sama valtameren kokoinen rauha, johon olin nukahtanut edellisenä iltana ja kävellessäni myöhemmin äitini ja koiriemme kanssa kauniin tähtitaivaan alla kaikista tutuimpia katuja minä huokaisin syvään, jouluaatttoon oli enää kaksi yötä.


IMG_7620IMG_7903IMG_7784

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.