HETKEN TUNTUI KUIN RUSKA OLISI PAENNUT LÄHESTYVÄÄ TALVEA

 

Lokakuun ensimmäisenä maanantaina minä istuin kuistin portailla ja katselin, kuinka korkeat koivut pudottivat ruskaan verhoutuneita lehtiä niin, että hetken näytti tavallaan kuin olisi ruska olisi satanut maahan lähestyvän talven tarttuessa puiden oksiin armottomasti. Muutaman päivän kuluttua ruskaan verhoutuneet koivut olisivat enää muisto, mietin kävellessäni etsimään haravaa ja muistelin niitä vuosien takaisia kesäöitä, jolloin kuuntelin yön hiljaisuutta aitan hämärässä ja heräsin aamun ensimmäisiin auringonsäteisiin, jotka murtautuivat isoäitini ripustaman verhon lävitse viileään aittaan. Sinä kauniina lokakuisena päivänä en tiennyt tulisinko enää koskaan nukkumaan aitan hämärässä, mutta katsellessani aitan seisovan kaikkien näiden vuosienkin jälkeen rauhallisesti aloillaan minulla oli turvallinen olo, turvallinen, sillä vaikka kaikki muuttuisi, jotkin asiat pysyvät ennallaan.

Haravoidessani hymyilin itsekseni, kuinka en olisi silloin vuosia sitten nukahtaessani aitan hämärään uskonut, että minä vielä vuosien päästäkin palaisin takaisin niihin rakkaisiin maisemiin ja tarttuisin haravaan korkeiden koivujen luopuessa lehdistään, en uskonut, vaikka aivan epäilemättä niin toivoinkin. Tuuli tarttui neuletakkini helmaan työntäessäni ruskaan verhoutuneiden lehtien täyttämiä kottikärryjä kerta toisensa jälkeen ojan toiselle puolen ja palatessani takaisin haravoimaan, hetkittäin se tuntui niin toivottomalta, etten osannut kuin nauraa itsekseni, lehtiä satoi maahan samaan tahtiin kuin minä yritin haravoida niitä pois. Muutaman päivän kuluttua lehtiä ei enää sataisi, minä mietin itsekseni ja vielä ennen iltapäivän viimeisiä auringonsäteitä kävelin pienen karvakuonon kanssa pitkin kylätietä, nautin aivan uskomattoman kauniista ruskasta jokaisella hengenvedollani ja palasin sitten takaisin mökille, sytytin takkaan tulen ja katselin pimeyden laskeutuvan ikkunalasin takana.

TÄYSIVERINEN SUNNUNTAI KESKELLÄ RAKASTA MAISEMAA

 

Lokakuun ensimmäisen sunnuntain aamuna katselin rakkaan karvakuonon vaihtavan asentoa omassa pedissään, piilouduin takaisin lämpimän peiton alle näkemään unta vuosien takaisista talviaamuista ja tuntia myöhemmin heräsin kuuntelemaan kaappikellon tasaista lyöntiä, nousin avaamaan verhot, annoin valonsäteiden tulvia sisään hämärään tupaan. Se oli täysiverinen sunnuntai, katselimme ruskan väreihin verhoutuneiden lehtien putoilevan pihakoivuista ikkunalasin takana, joimme lämmintä glögiä ja piilouduimme yhdessä peittojen alle katselemaan sarjoja, tuntui valtavan hyvältä ihan vain olla, levätä pitkästä aikaa kunnolla ilman kiirettä yhtään mihinkään.

Illalla, juuri ennen auringonlaskua, kävelimme läheiselle pellolle kuuntelemaan metsän huminaa ja katselemaan, kuinka illan viimeiset auringonsäteet maalasivat puiden latvat lämpimin sävyin. Pieni karvakuono juoksi meidän edellämme aivan kuin edellisenäkin iltana, mutta auringonsäteet painuivat metsän taakse nopeammin, ihan kuin huomaamattamme. Talvi on alkanut vähitellen lähestyä meitä, minä mietin lämmittäessäni myöhemmin saunaa ja katsellessani tulen tanssia tummuneen lasin takana, talvi on alkanut lähestyä ja jostain syystä se saa minut äärettömän rauhalliseksi. Ennen unta istuimme saunan lauteilla kaikessa rauhassa, ikkunalasin takana maisema verhoutui pimeyteen ja jossain kauempana metsän eläimet jatkoivat vaeltamistaan, minun sisälläni asui rauha.

 

KESKELLÄ SYVINTÄ PIMEYTTÄ KATSELIMME TÄHTIEN VALTAMERTA

 

Lokakuun toisena aamuna heräsin rauhalliseen aamuun, kävelin yöpaita ja neuletakki ylläni pienen karvakuonon kanssa pitkin ruskaan verhoutunutta mökkitietä ja naurahdin, kuinka valtavan onnelliseksi se teki minut. Pieni karvakuono juoksi edelläni ja palasi aina hetkittäin luokseni iloisesti, auringonsäteet murtautuivat varovaisesti pilviverhon lävitse ja kevyt tuuli tarttui takkuisiin hiuksiini, siinä metsän keskellä tuntui kuin koko maailmani olisi pieneksi hetkeksi pysähtynyt, antanut minulle luvan viimein ihan vain hengittää, olla suorittamatta mitään. Kävellessäni takaisin mökille jäin katselemaan rakasta ruskaan verhoutunutta maisemaa, niitä korkeita koivuja ja kauempana siintävää järveä, en tule koskaan unohtamaan kaikkea sitä uskomatonta kauneutta, minä mietin hymyillen itsekseni laittaessani myöhemmin aamiaista mökin pienessä keittiössä ja kuunnellessani Bon Iveriä.

 

Se oli aivan tavattoman kaunis lokakuinen päivä, kävelimme iltapäivällä koivujen reunustamaa metsätietä pitkin läheiselle pellolle iltapäivän viimeisten auringonsäteiden maalatessa maisemaa lämpimin sävyin ja hetken aikaa näytti kuin korkeiden koivujen latvat olisivat tulessa, se oli ihmeellisen kauniista. Jossain syvällä rintalastani alla valtameren kokoinen rauha kuiskaili tuulen mukana, jatkoimme matkaamme pellon poikki takaisin mökille ja viimeistenkin auringonsäteiden kadotessa metsän taakse istuimme kuistilla kuuntelemassa hiljaisuutta, joka ei tunnu missään muualla yhtä syvältä ja loputtomalta. Istuimme siinä monta tuntia, kuuntelimme aina vuoroin hiljaisuutta ja musiikkia ja hengitimme syvään pimeyden muuttuessa jatkuvasti syvemmäksi, siinä hetkessä se oli jotain sellaista, mitä olin kaivannut huomaamattani vaikka kuinka kauan kaiken kiireen ja stressin keskellä.

 

Myöhään illalla kävelimme pimeyden keskellä pitkin kylätietä, katselimme pienen karvakuonon kulkevan vähän edellämme taskulampun valokeilassa ja minä en voinut olla miettimättä ääneen, kuinka niin uskomattoman syvä ja loputon pimeys on tavallaan pelottavaa, mutta samalla kuitenkin valtavan kiehtovaa. Yllämme tähtitaivas oli kauniimpi kuin koskaan aiemmin, keskellä sitä syvintä pimeyttä pysähdyimme katselemaan tähtien valtamerta ja minä en ollut aikoihin tuntenut itseäni niin pieneksi, niin käsittämättömän pieneksi, vain säälittävän pieneksi osaksi maailmankaikkeutta, sinä iltana se tuntui paremmalta kuin minä olisin koskaan osannut kuvitellakaan.

 

LOKAKUUN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ MAAILMA OLI KAUNIS

Lokakuun ensimmäisenä aamuna me matkustimme rakkaaseen pikkukaupunkiin korjaamaan automme tuulilasin, joka oli saanut osuman kivestä matkalla mökille. Ohikiitävä maisema oli verhoutunut taianomaisen kauniiseen ruskaan ajaessamme pitkin tuttuja teitä kohti rakasta pikkukaupunkia ja vaikka olen nähnyt jokaisen risteyksen lukemattomia kertoja, sinä lokakuisena päivänä maisema näytti kuitenkin kauniimmalta kuin se on näyttänyt koskaan aiemmin, aivan kuin satukirjojen sivuilta, mietin auringonsäteiden murtautuessa hetkittäin varovaisesti harmaan pilviverhon takaa. Saapuessamme rakkaaseen pikkukaupunkiin kävelimme pienen karvakuonon kanssa niitä kaikista tutuimpia kadunkulmia sillä välin, kun meidän automme tuulilasia korjattiin ja Vesalan laulaessa kuulokkeissani "tiedän että sul on huolet suuret, pahanilmanlinnut yössä kuulet, mut mitä jos ne vaan antaa sulle voimiaan" hengitin keuhkojeni täydeltä pikkukaupungin rauhaa, se ei tunnu missään muualla samalta.

Iltapäivällä ajoimme takaisin mökille, uskomattoman kauniiseen ruskaan verhoutunut maisema uinui hetkittäin iltapäivän lempeiden auringonsäteiden loisteessa ja mietin itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olin juuri siinä hetkessä, sinä kauniina lokakuisena päivänä matkalla mökille. Päästessämme lopulta perille kävelimme kylätietä koko pienen perheemme voimin, kuuntelimme metsän huminaa ympärillämme illan viimeisten auringonsäteiden murtautuessa hetkittäin pilviverhon lävitse ja palasimme mökille läheisen pellon kautta, teimme yhdessä ruokaa pimeyden laskeutuessa maiseman ylle ikkunalasin takana ja joimme glögiä tuvan lämmössä. Tuntui niin hyvältä istua siinä kaikessa rauhassa, etten minä vain yksinkertaisesti voinut olla hymyilemättä itsekseni katsellessani rakkaan karvakuonomme nukkuvan omassa pedissään television edessä ja kuunnellessani tuulen voimistuvan ikkunalasin takana, pimeyden keskellä siinä lämpimässä tuvassa minun oli äärettömän hyvä olla juuri silloin.

SYYSKUUN VIIMEISENÄ AAMUNA HERÄSIN KAUKANA KOTOA

 

Taivas verhoutui mustaan minun seistessäni parkkipaikalla kaukana kotoa syyskuun toiseksi viimeisenä iltana, liikenneaseman valot loivat varjojansa mustaan asfalttiin ja syvällä sisälläni asui jokin ihmeellisen suuri rauha, tuntui hyvältä olla matkalla jonnekin. Hetkeä myöhemmin jatkaessamme matkaamme kuuntelin automme ääniä, ne ovat käyneet näiden kuukausien aikana kovin tutuiksi, ja katselin pimeydessä uinuvaa maisemaa, katuvalojen päätyttyä loputonta pimeyttä automme valokeilassa ja kaiuttimissa soi Scandinavian Music Group. Olin valinnut matkan viimeiseksi albumiksi sen, joka palaa luokseni aina hetkittäin kuin vanha ystävä, ja laulaessani mukana sanoja katso minä opin irrottamaan, näetkö kuinka käteni ei hae mitään tunsin, kuinka kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani, ne sanat ovat kulkeneet mukanani vuosia ja saavat minut silti hetkittäin vapisemaan.

 

Kylätiellä irtokivet hakkasivat hetkittäin automme pohjaa ajaessamme mustan taivaan alla viimeisiä kilometrejä kohti määränpäätä ja kun sitten viimein olimme perillä, ympärillämme oli vain suunnaton pimeys. Kävelin auton valokeilassa sytyttämään kuistille valon ja avatessani mökin oven hymyilin itsekseni, kuinka ihanan lämmintä tuvassa oli. Isovanhempani olivat käyneet lämmittämässä takan aiemmin sinä päivänä ja minä mietin itsekseni, kuinka lapsuusvuosinani saapuessamme mökille istuimme pikkusiskoni kanssa saunan lauteilla kylminä talvi-iltoina isäni lämmittäessä mökkiä, sauna lämpisi nopeimmin. Sinä iltana emme kuitenkaan lämmittäneet saunaa, purettuamme tavarat autosta istuimme hetken kuistilla katselemassa pimeyttä, teimme iltapalaa ja nukahdimme lopulta tuvan lämpöön, perillä oli hyvä levätä pitkän matkan jälkeen, nähdä unta, jota ei aamulla muistaisi.

 

 

Syyskuun viimeisenä aamuna minä heräsin tuvan lämmöstä kaappikellon lyödessä rauhallisesti aikaa eteenpäin, kävelin yöpaita ja pitkä neuletakki ylläni pitkin kylätien reunaa pienen karvakuonon kanssa ja katselin, kuinka mustat linnut lensivät pilvihuntuun verhoutuneella taivalla. Rintalastani alla tuntui valtameren kokoinen rauha palatessamme kylätieltä takaisin mökille, pihakoivut olivat verhoutuneet uskomattoman kauniiseen ruskaan ja minä hymyilin itsekseni keltaisten lehtien tarttuessa kumisaappaisiini, kävelin rantaan katselemaan järvelle ja hengitin raikasta ilmaa keuhkojeni täydeltä, oli täydellinen syyskuinen aamu, yksi kauneimmista. Sinä päivänä meillä ei ollut kiire yhtään mihinkään, nautimme kauniin syksyisestä päivästä ja kävelimme viereisellä pellolla, katselimme rakkaan karvakuonon juoksevan edellämme riemuissaan siitä samasta suunnattomasta vapaudesta, jonka minäkin tunsin syvällä rintalastani alla tuulen tarttuessa hiuksiini ja auringon laskiessa puiden taakse.

Sinä iltana me lämmitimme saunan, istuimme saunan lauteilla kaikessa rauhassa maiseman uinuessa pimeydessä saunan ikkunalasin takana ja puhuimme siitä, kuinka siinä saunassa löylyt tuntuvat aina aivan erityisiltä. Pieni karvakuono nukkui eteisessä letittäessäni hiuksiani saunan jälkeen kylpyhuoneen peilin edessä ja minä mietin itsekseni, kuinka mielettömän onnellinen olin siitä, mitä elämäni oli juuri siinä hetkessä, en kaivannut mitään muuta, vain sen valtavan rauhan rintalastani alla, saunan jälkeisen onnellisuuden ja ne kaksi niin kovin rakasta.