Taivas verhoutui mustaan minun seistessäni parkkipaikalla kaukana kotoa syyskuun toiseksi viimeisenä iltana, liikenneaseman valot loivat varjojansa mustaan asfalttiin ja syvällä sisälläni asui jokin ihmeellisen suuri rauha, tuntui hyvältä olla matkalla jonnekin. Hetkeä myöhemmin jatkaessamme matkaamme kuuntelin automme ääniä, ne ovat käyneet näiden kuukausien aikana kovin tutuiksi, ja katselin pimeydessä uinuvaa maisemaa, katuvalojen päätyttyä loputonta pimeyttä automme valokeilassa ja kaiuttimissa soi Scandinavian Music Group. Olin valinnut matkan viimeiseksi albumiksi sen, joka palaa luokseni aina hetkittäin kuin vanha ystävä, ja laulaessani mukana sanoja katso minä opin irrottamaan, näetkö kuinka käteni ei hae mitään tunsin, kuinka kylmät väreet juoksivat pitkin selkärankaani, ne sanat ovat kulkeneet mukanani vuosia ja saavat minut silti hetkittäin vapisemaan.
Kylätiellä irtokivet hakkasivat hetkittäin automme pohjaa ajaessamme mustan taivaan alla viimeisiä kilometrejä kohti määränpäätä ja kun sitten viimein olimme perillä, ympärillämme oli vain suunnaton pimeys. Kävelin auton valokeilassa sytyttämään kuistille valon ja avatessani mökin oven hymyilin itsekseni, kuinka ihanan lämmintä tuvassa oli. Isovanhempani olivat käyneet lämmittämässä takan aiemmin sinä päivänä ja minä mietin itsekseni, kuinka lapsuusvuosinani saapuessamme mökille istuimme pikkusiskoni kanssa saunan lauteilla kylminä talvi-iltoina isäni lämmittäessä mökkiä, sauna lämpisi nopeimmin. Sinä iltana emme kuitenkaan lämmittäneet saunaa, purettuamme tavarat autosta istuimme hetken kuistilla katselemassa pimeyttä, teimme iltapalaa ja nukahdimme lopulta tuvan lämpöön, perillä oli hyvä levätä pitkän matkan jälkeen, nähdä unta, jota ei aamulla muistaisi.
Syyskuun viimeisenä aamuna minä heräsin tuvan lämmöstä kaappikellon lyödessä rauhallisesti aikaa eteenpäin, kävelin yöpaita ja pitkä neuletakki ylläni pitkin kylätien reunaa pienen karvakuonon kanssa ja katselin, kuinka mustat linnut lensivät pilvihuntuun verhoutuneella taivalla. Rintalastani alla tuntui valtameren kokoinen rauha palatessamme kylätieltä takaisin mökille, pihakoivut olivat verhoutuneet uskomattoman kauniiseen ruskaan ja minä hymyilin itsekseni keltaisten lehtien tarttuessa kumisaappaisiini, kävelin rantaan katselemaan järvelle ja hengitin raikasta ilmaa keuhkojeni täydeltä, oli täydellinen syyskuinen aamu, yksi kauneimmista. Sinä päivänä meillä ei ollut kiire yhtään mihinkään, nautimme kauniin syksyisestä päivästä ja kävelimme viereisellä pellolla, katselimme rakkaan karvakuonon juoksevan edellämme riemuissaan siitä samasta suunnattomasta vapaudesta, jonka minäkin tunsin syvällä rintalastani alla tuulen tarttuessa hiuksiini ja auringon laskiessa puiden taakse.
Sinä iltana me lämmitimme saunan, istuimme saunan lauteilla kaikessa rauhassa maiseman uinuessa pimeydessä saunan ikkunalasin takana ja puhuimme siitä, kuinka siinä saunassa löylyt tuntuvat aina aivan erityisiltä. Pieni karvakuono nukkui eteisessä letittäessäni hiuksiani saunan jälkeen kylpyhuoneen peilin edessä ja minä mietin itsekseni, kuinka mielettömän onnellinen olin siitä, mitä elämäni oli juuri siinä hetkessä, en kaivannut mitään muuta, vain sen valtavan rauhan rintalastani alla, saunan jälkeisen onnellisuuden ja ne kaksi niin kovin rakasta.
Lähetä kommentti