Lokakuun ensimmäisenä aamuna me matkustimme rakkaaseen pikkukaupunkiin korjaamaan automme tuulilasin, joka oli saanut osuman kivestä matkalla mökille. Ohikiitävä maisema oli verhoutunut taianomaisen kauniiseen ruskaan ajaessamme pitkin tuttuja teitä kohti rakasta pikkukaupunkia ja vaikka olen nähnyt jokaisen risteyksen lukemattomia kertoja, sinä lokakuisena päivänä maisema näytti kuitenkin kauniimmalta kuin se on näyttänyt koskaan aiemmin, aivan kuin satukirjojen sivuilta, mietin auringonsäteiden murtautuessa hetkittäin varovaisesti harmaan pilviverhon takaa. Saapuessamme rakkaaseen pikkukaupunkiin kävelimme pienen karvakuonon kanssa niitä kaikista tutuimpia kadunkulmia sillä välin, kun meidän automme tuulilasia korjattiin ja Vesalan laulaessa kuulokkeissani "tiedän että sul on huolet suuret, pahanilmanlinnut yössä kuulet, mut mitä jos ne vaan antaa sulle voimiaan" hengitin keuhkojeni täydeltä pikkukaupungin rauhaa, se ei tunnu missään muualla samalta.
Iltapäivällä ajoimme takaisin mökille, uskomattoman kauniiseen ruskaan verhoutunut maisema uinui hetkittäin iltapäivän lempeiden auringonsäteiden loisteessa ja mietin itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olin juuri siinä hetkessä, sinä kauniina lokakuisena päivänä matkalla mökille. Päästessämme lopulta perille kävelimme kylätietä koko pienen perheemme voimin, kuuntelimme metsän huminaa ympärillämme illan viimeisten auringonsäteiden murtautuessa hetkittäin pilviverhon lävitse ja palasimme mökille läheisen pellon kautta, teimme yhdessä ruokaa pimeyden laskeutuessa maiseman ylle ikkunalasin takana ja joimme glögiä tuvan lämmössä. Tuntui niin hyvältä istua siinä kaikessa rauhassa, etten minä vain yksinkertaisesti voinut olla hymyilemättä itsekseni katsellessani rakkaan karvakuonomme nukkuvan omassa pedissään television edessä ja kuunnellessani tuulen voimistuvan ikkunalasin takana, pimeyden keskellä siinä lämpimässä tuvassa minun oli äärettömän hyvä olla juuri silloin.
Lähetä kommentti