ENSIMMÄISTÄ KERTAA PIKKUKAUPUNGIN RAUHASSA

 

Pienen aarteemme syntymään oli vielä melkein kaksi kokonaista kuukautta silloin, kun kävelin viimeksi rakkaan pikkukaupungin katuja. Niinä huhtikuun lämpiminä päivinä minä kävelin rantaan katselemaan järvelle ja kuljin pitkin tutuimpia metsäpolkuja pienen karvakuonon kanssa, enkä osannut olla miettimättä, miltä tuntuisi palata pikkukaupunkiin seuraavan kerran niin, että olisimme saaneet pienen aarteemme ensimmäistä kertaa syliimme. Kului lopulta kaksi kuukautta oman pienen aarteemme syntymästä ennen kuin lopulta palasimme siihen pieneen oopperakaupunkiin ja ajaessamme yhtenä elokuisena iltapäivänä kohti pikkukaupunkia mietin itsekseni, kuinka valtava ikävä minulla oli ollut sinne, sellainen selittämätön ikävä, joka oli tuntunut syvällä rintalastani alla.

Se oli ensimmäinen kerta, kun meidän pieni aarteemme pääsi vierailemaan siinä rakkaassa oopperakaupungissa, jossa sekä minä että pienen aarteemme isä olemme syntyneet ja jossa olemme viettäneet koko lapsuutemme ja nuoruuteemme, siinä erityisessä kaupungissa, joka tulee tavallaan aina olemaan minulle koti. Tuntui erityiseltä palata sinne pienen aarteemme kanssa, kulkea niitä samoja katuja kuin vuosia sitten ja nukahtaa siinä samassa huoneessa, jonka nurkassa kirjoitin nuoruusvuosinani runoja vanhan kirjoituspöytäni ääressä, tuntui niin kovin erityiseltä ihan vain olla siellä ensimmäistä kertaa pienen aarteemme kanssa. Yhtenä iltana kuunnellessani pienen aarteemme tuhisevan unissaan vanhan huoneeni hämärässä hymyilin itsekseni, kuinka oli ollut maailman paras päätös matkustaa hetkeksi sinne, pikkukaupungin äärettömän rauhaan meidän perheidemme luokse.

 

Niin, maailman paras päätös se oli ollut myös siksi, että pieni aarteemme pääsi viettämään ensimmäistä kertaa kunnolla aikaa isovanhempiensa ja isomummonsa kanssa. Omat isovanhempani olivat minulle lapsuusvuosinani äärettömän rakkaita ja toivon, että myös pienen aarteemme isovanhemmat olisivat sitä hänelle huolimatta siitä, että asumme satojen kilometrien päässä pienestä oopperakaupungista, mietin yhtenä iltana katsellessani pienen aarteemme nukkuvan oman isäni sylissä. Toisaalta en epäile sitä hetkeäkään, hymyilin itsekseni nukahtaessani myöhemmin sinä samana elokuun iltana vanhan huoneeni hämärään ja kuunnellessani, kuinka hiljaisuus kaikui lapsuudenkotini nurkissa, se sama rauhoittava hiljaisuus, jota kuuntelin myös viisitoista vuotta sitten.

 

VON HERTZEN BROTHERS JA ERITYINEN ILTAPÄIVÄ JÄRVELLÄ

 

Vuosia sitten asuessani Helsingissä ja vielä vuosia sen jälkeen, kun jätin Helsingin taakseni, yksi rakkaimmista ja tärkeimmistä asioista elämässäni oli musiikki. Niinä vuosina musiikki oli minulle kuin ilmaa, jota hengitin, se kulki mukanani aamun ensimmäisistä valonsäteistä illan hämärään, sulki turvalliseen syliinsä yön pimeydessä ja herätti uuteen aamuun kuin varovaiset auringonsäteet ikkunaverhojeni lävitse. Aivan erityisen rakasta minulle oli livemusiikki, se oli kuin valtameren kokoinen voima, joka vyöryi ylitseni nostessani käteni ilmaan eturivissä ja sulkiessani silmäni yleisömeren keskellä, se oli jotakin niin suurta, että se sai minut palaamaan värivalojen loisteeseen kerta toisensa jälkeen, sydämeni huutamaan aina vain lisää valojen sammuessa musiikin vaietessa.

Tänä vuonna musiikki on kulkenut minun mukanani aivan erityisellä tavalla, se kulki kesän ensimmäisiin päiviin saakka mukanani raskausmatkan vaikeimmissa hetkissä tarjoten lohtua ja sai minut hymyilemään kävellessäni harmaaseen verhoutuneita katuja maaliskuun hämärässä, mutta jotenkin vielä erityisemmässä roolissa musiikki tuntuu olevan nyt, kun pieni aarteemme on syntynyt. Näiden ensimmäisten kuukausien aikana on tuntunut, että musiikki on valtameren kokoinen voima, joka on muistuttanut minua kaikesta siitä, mitä minä jossain syvällä rintalastani alla yhä olen tästä valtavasta elämänmuutoksesta huolimatta ja ehkäpä juuri siksi tuntui erityiseltä päästä yhtenä aurinkoisena elokuisena iltapäivänä kuulemaan ensimmäistä kertaa tänä vuonna livemusiikkia.

 

 

Von Hertzen Brothers on ollut minulle pitkälti yli kymmenen vuoden ajan aivan ehdottomasti yksi rakkaimmista yhtyeistä, yksi niistä, joiden takia matkustin vuosia sitten vieraaseen kaupunkiin kuuntelemaan livemusiikkia ja istuin aamuyöllä rautatieasemalla odottamassa aamun ensimmäistä junaa päästäkseni kotiin saakka. Seistessäni sinä iltapäivänä laivan kannella auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja Von Hertzen Brothersin soittaessa settilistan ensimmäistä biisiä hymyilin itsekseni, kuinka siinä hetkessä tuntui erityisen hyvältä olla juuri siinä, antaa musiikin viedä minut mukanaan laivan seilatessa Päijänteellä. Sinä kauniina elokuisena iltapäivänä minä rakastin musiikkia enemmän kuin olen rakastanut vuosiin ja laivan suunnatessa lopulta takaisin kohti satamaa musiikin kaikuessa myöhäisen iltapäivän auringonsäteiden loisteessa tunsin, kuinka musiikki kulki pitkin minun selkärankaani ja sai rauhattoman sydämeni muuttamaan rytmiään, rauhoittumaan aivan hetkeksi. Se oli jotain sellaista, mitä olin ihan kuin huomaamattani kaivannut ja mitä muistelen edelleen näin pari viikkoa myöhemmin hymyillen, kun sade piiskaa mustaa asfalttia ikkunalasin takana ja viimeiset valonsäteet vaihtuvat pimeyteen.

 

MAAILMAN PARAS KOIRA, MIETIN HYMYILLEN

 

Sen jälkeen, kun meidän pieni aarteemme syntyi ja pääsimme kotiin kesäkuun puolivälin jälkeen, vietimme vielä kokonaisen viikon kotona ilman pientä karvakuonoamme, se sai juosta kavereidensa kanssa ja viettää laatuaikaa pikkukaupungin rauhassa. Kun sitten puolisoni viikko kotiutumisemme jälkeen ajoi rakkaaseen pikkukaupunkiin hakemaan pienen karvakuonomme kotiin, ymmärsin, kuinka suunnattomasti olin kaivannut sitä. Kaipaus oli tuntunut syvällä rintalastani alla siitä kesäkuun ensimmäisestä päivästä lähtien, kun pieni karvakuono matkusti pikkukaupunkiin, mutta vasta saadessani ensimmäistä kertaa viikkoihin silittää sen pehmeää turkkia ymmärsin todella, kuinka suunnatonta se kaipaus oli ollut, sellaista, jota on aivan äärettömän vaikeaa pukea sanoiksi.

Kun pieni karvakuono sinä kesäkuisena iltapäivänä pääsi tapaamaan pienen aartemme ihan ensimmäistä kertaa, se oli aivan tavattoman kiinnostunut uudesta perheenjäsenestä, istui aivan kiinni kyljessäni istuessani sohvalla pieni aarteemme sylissäni ja katseli ihmeissään sitä kovin ihmeellistä olentoa, joka oli vain puolitoista viikkoa aiemmin syntynyt perheeseemme. En kertaakaan raskausaikana pelännyt sitä, etteikö meidän pieni karvakuono suhtautuisi uuteen perheenjäseneemme hyvin, mutta siitäkin huolimatta se, kuinka kuinka kiinnostunut se oli ja kuinka suunnattomalla lempeydellä se ihmetteli ihan pientä aarrettamme, onnistui yllättämään minut. Maailman paras koira, minä hymyilin itsekseni silittäessäni sen pehmeää turkkia vielä myöhään illalla kaikkien muiden jo nukkuessa ja mietin, kuinka uskomattoman hyvä tuuri meillä kävi, että se valitsi juuri meidät perheekseen.

 

Sen jälkeen, kun pieni karvakuonomme palasi kotiin, minulle on ollut valtavan tärkeää viettää aikaa sen kanssa myös aivan kahdestaan, kävellä kahdestaan niitä samoja tuttuja reittejä kuin aina ennenkin ja pysähtyä kesken matkan katselemaan järvelle, ihan vain me kaksi. Se on ollut tärkeää siksi, ettei pieni karvakuonomme tuntisi jäävänsä huomiotta kaiken tämän uuden arkemme keskellä, mietin itsekseni kävellessämme pienen karvakuonon kanssa yhtenä iltana kahdestaan omenatarhan poikki ja pysähtyessämme katselemaan hetkeksi ympärillemme. Olimme kävelleet omenatarhan poikki viimeksi sinä auringonsäteiden täyttämänä kesäkuisena aamuna, kun se pieni karvakuono matkusti muutamaksi viikoksi pikkukaupunkiin ja vaikka siitä aamusta ei ollutkaan kuin pari kuukautta, minusta tuntui kuin siitä olisi kulunut ikuisuus. Elämä on muuttunut niin valtavasti sen kesäkuisen aamun jälkeen, mietin hetken katsellessani pientä karvakuonoamme silmiin istuessamme omenapuiden keskellä illan viimeisten valonsäteiden vaihtuessa jo vähitellen elokuisen yön hämärään. Se, mikä ei kuitenkaan koskaan tule muuttumaan, on se, kuinka äärettömästi minä sitä pientä niin lempeää ja viisasta karvakuonoa rakastan.

HETKITTÄIN ON ALKANUT TUNTUMAAN SYKSYLTÄ

 

Aivan kuten aina, tänäkin vuonna odotan syksyä aivan suunnattomasti, mietin yhtenä iltana ajaessani itsekseni kotiin sateen ropistessa tuulilasiin valtavalla voimalla ja rakkaan musiikin täyttäessä autoa, minä odotan syksyä ja rauhoittavia syyssateita, viileitä aamuja, kun on kietouduttava lämpimään neuleeseen pysyäkseen lämpimänä, etsittävä villasukat eteisen ylähyllyn sotkuisesta korista. Rantaväylällä ei ollut siihen aikaan lainkaan ruuhkaa, tuntui rauhoittavalta ajaa kotiin sateen hetkittäin muuttaessa luonnettaan ja myöhemmin samana iltana katsella illan hämärän vaihtuvan yön pimeyteen, vastarannan sataman valojen heijastuvan peilityynen järven pintaan.

Tänä vuonna syksykin on erilainen, ensimmäinen, jonka vietämme pienen aarteemme kanssa ihmetellen yhdessä sitä, kuinka loppukesän värit vaihtuvat syksyn ruskan lempeisiin sävyihin ja kuinka päivät vähitellen lyhenevät, pimeä alkaa tulla päivä päivältä aikaisemmin. Ihmeellinen syksy, minä mietin vielä myöhään illalla katsellessani pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja hengittäessäni keuhkojeni täydeltä viileää ilmaa, sateen jälkeinen tuoksu sai minut hymyilemään itsekseni ja kuuntelemaan, kuinka voimistuva tuuli tarttui puiden latvoihin. Vain hetkeä myöhemmin piilouduin peiton alle ja juuri ennen nukahtamistani kuuntelin vielä, kuinka pieni aarteemme tuhisi unissaan, rakas pieni aarteemme, joka ei tiedä vielä mitään siitä, kuinka valtavan kaunis maailma on syksyisin.

Seuraavana aamuna istuin aikaisin aamulla pienen aarteemme kanssa olohuoneen sohvan nurkassa, sadepisarat valuivat pitkin ikkunalasia ja mietin ääneen, kuinka sellaisina päivinä syksy tuntuu jo häivähdyksenä jokaisessa hengenvedossa. Niin vahvana häivähdyksenä, että oli keitettävä teetä sateen yltyessä ikkunalasin takana, istua hetkeksi olohuoneen lattialle ihmettelemään sateisen päivän rauhoittavaa harmoniaa pienen aarteemme kanssa ja pysähdyttävä nauttimaan siitä ohikiitävästä hetkestä ennen kuin hän nukahtaisi seuraaville päiväunilleen.