Pienen aarteemme syntymään oli vielä melkein kaksi kokonaista kuukautta silloin, kun kävelin viimeksi rakkaan pikkukaupungin katuja. Niinä huhtikuun lämpiminä päivinä minä kävelin rantaan katselemaan järvelle ja kuljin pitkin tutuimpia metsäpolkuja pienen karvakuonon kanssa, enkä osannut olla miettimättä, miltä tuntuisi palata pikkukaupunkiin seuraavan kerran niin, että olisimme saaneet pienen aarteemme ensimmäistä kertaa syliimme. Kului lopulta kaksi kuukautta oman pienen aarteemme syntymästä ennen kuin lopulta palasimme siihen pieneen oopperakaupunkiin ja ajaessamme yhtenä elokuisena iltapäivänä kohti pikkukaupunkia mietin itsekseni, kuinka valtava ikävä minulla oli ollut sinne, sellainen selittämätön ikävä, joka oli tuntunut syvällä rintalastani alla.
Se oli ensimmäinen kerta, kun meidän pieni aarteemme pääsi vierailemaan siinä rakkaassa oopperakaupungissa, jossa sekä minä että pienen aarteemme isä olemme syntyneet ja jossa olemme viettäneet koko lapsuutemme ja nuoruuteemme, siinä erityisessä kaupungissa, joka tulee tavallaan aina olemaan minulle koti. Tuntui erityiseltä palata sinne pienen aarteemme kanssa, kulkea niitä samoja katuja kuin vuosia sitten ja nukahtaa siinä samassa huoneessa, jonka nurkassa kirjoitin nuoruusvuosinani runoja vanhan kirjoituspöytäni ääressä, tuntui niin kovin erityiseltä ihan vain olla siellä ensimmäistä kertaa pienen aarteemme kanssa. Yhtenä iltana kuunnellessani pienen aarteemme tuhisevan unissaan vanhan huoneeni hämärässä hymyilin itsekseni, kuinka oli ollut maailman paras päätös matkustaa hetkeksi sinne, pikkukaupungin äärettömän rauhaan meidän perheidemme luokse.
Niin, maailman paras päätös se oli ollut myös siksi, että pieni aarteemme pääsi viettämään ensimmäistä kertaa kunnolla aikaa isovanhempiensa ja isomummonsa kanssa. Omat isovanhempani olivat minulle lapsuusvuosinani äärettömän rakkaita ja toivon, että myös pienen aarteemme isovanhemmat olisivat sitä hänelle huolimatta siitä, että asumme satojen kilometrien päässä pienestä oopperakaupungista, mietin yhtenä iltana katsellessani pienen aarteemme nukkuvan oman isäni sylissä. Toisaalta en epäile sitä hetkeäkään, hymyilin itsekseni nukahtaessani myöhemmin sinä samana elokuun iltana vanhan huoneeni hämärään ja kuunnellessani, kuinka hiljaisuus kaikui lapsuudenkotini nurkissa, se sama rauhoittava hiljaisuus, jota kuuntelin myös viisitoista vuotta sitten.
Lähetä kommentti