Vuosia sitten asuessani Helsingissä ja vielä vuosia sen jälkeen, kun jätin Helsingin taakseni, yksi rakkaimmista ja tärkeimmistä asioista elämässäni oli musiikki. Niinä vuosina musiikki oli minulle kuin ilmaa, jota hengitin, se kulki mukanani aamun ensimmäisistä valonsäteistä illan hämärään, sulki turvalliseen syliinsä yön pimeydessä ja herätti uuteen aamuun kuin varovaiset auringonsäteet ikkunaverhojeni lävitse. Aivan erityisen rakasta minulle oli livemusiikki, se oli kuin valtameren kokoinen voima, joka vyöryi ylitseni nostessani käteni ilmaan eturivissä ja sulkiessani silmäni yleisömeren keskellä, se oli jotakin niin suurta, että se sai minut palaamaan värivalojen loisteeseen kerta toisensa jälkeen, sydämeni huutamaan aina vain lisää valojen sammuessa musiikin vaietessa.
Tänä vuonna musiikki on kulkenut minun mukanani aivan erityisellä tavalla, se kulki kesän ensimmäisiin päiviin saakka mukanani raskausmatkan vaikeimmissa hetkissä tarjoten lohtua ja sai minut hymyilemään kävellessäni harmaaseen verhoutuneita katuja maaliskuun hämärässä, mutta jotenkin vielä erityisemmässä roolissa musiikki tuntuu olevan nyt, kun pieni aarteemme on syntynyt. Näiden ensimmäisten kuukausien aikana on tuntunut, että musiikki on valtameren kokoinen voima, joka on muistuttanut minua kaikesta siitä, mitä minä jossain syvällä rintalastani alla yhä olen tästä valtavasta elämänmuutoksesta huolimatta ja ehkäpä juuri siksi tuntui erityiseltä päästä yhtenä aurinkoisena elokuisena iltapäivänä kuulemaan ensimmäistä kertaa tänä vuonna livemusiikkia.
Von Hertzen Brothers on ollut minulle pitkälti yli kymmenen vuoden ajan aivan ehdottomasti yksi rakkaimmista yhtyeistä, yksi niistä, joiden takia matkustin vuosia sitten vieraaseen kaupunkiin kuuntelemaan livemusiikkia ja istuin aamuyöllä rautatieasemalla odottamassa aamun ensimmäistä junaa päästäkseni kotiin saakka. Seistessäni sinä iltapäivänä laivan kannella auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja Von Hertzen Brothersin soittaessa settilistan ensimmäistä biisiä hymyilin itsekseni, kuinka siinä hetkessä tuntui erityisen hyvältä olla juuri siinä, antaa musiikin viedä minut mukanaan laivan seilatessa Päijänteellä. Sinä kauniina elokuisena iltapäivänä minä rakastin musiikkia enemmän kuin olen rakastanut vuosiin ja laivan suunnatessa lopulta takaisin kohti satamaa musiikin kaikuessa myöhäisen iltapäivän auringonsäteiden loisteessa tunsin, kuinka musiikki kulki pitkin minun selkärankaani ja sai rauhattoman sydämeni muuttamaan rytmiään, rauhoittumaan aivan hetkeksi. Se oli jotain sellaista, mitä olin ihan kuin huomaamattani kaivannut ja mitä muistelen edelleen näin pari viikkoa myöhemmin hymyillen, kun sade piiskaa mustaa asfalttia ikkunalasin takana ja viimeiset valonsäteet vaihtuvat pimeyteen.
Lähetä kommentti