Sen jälkeen, kun meidän pieni aarteemme syntyi ja pääsimme kotiin kesäkuun puolivälin jälkeen, vietimme vielä kokonaisen viikon kotona ilman pientä karvakuonoamme, se sai juosta kavereidensa kanssa ja viettää laatuaikaa pikkukaupungin rauhassa. Kun sitten puolisoni viikko kotiutumisemme jälkeen ajoi rakkaaseen pikkukaupunkiin hakemaan pienen karvakuonomme kotiin, ymmärsin, kuinka suunnattomasti olin kaivannut sitä. Kaipaus oli tuntunut syvällä rintalastani alla siitä kesäkuun ensimmäisestä päivästä lähtien, kun pieni karvakuono matkusti pikkukaupunkiin, mutta vasta saadessani ensimmäistä kertaa viikkoihin silittää sen pehmeää turkkia ymmärsin todella, kuinka suunnatonta se kaipaus oli ollut, sellaista, jota on aivan äärettömän vaikeaa pukea sanoiksi.
Kun pieni karvakuono sinä kesäkuisena iltapäivänä pääsi tapaamaan pienen aartemme ihan ensimmäistä kertaa, se oli aivan tavattoman kiinnostunut uudesta perheenjäsenestä, istui aivan kiinni kyljessäni istuessani sohvalla pieni aarteemme sylissäni ja katseli ihmeissään sitä kovin ihmeellistä olentoa, joka oli vain puolitoista viikkoa aiemmin syntynyt perheeseemme. En kertaakaan raskausaikana pelännyt sitä, etteikö meidän pieni karvakuono suhtautuisi uuteen perheenjäseneemme hyvin, mutta siitäkin huolimatta se, kuinka kuinka kiinnostunut se oli ja kuinka suunnattomalla lempeydellä se ihmetteli ihan pientä aarrettamme, onnistui yllättämään minut. Maailman paras koira, minä hymyilin itsekseni silittäessäni sen pehmeää turkkia vielä myöhään illalla kaikkien muiden jo nukkuessa ja mietin, kuinka uskomattoman hyvä tuuri meillä kävi, että se valitsi juuri meidät perheekseen.
Sen jälkeen, kun pieni karvakuonomme palasi kotiin, minulle on ollut valtavan tärkeää viettää aikaa sen kanssa myös aivan kahdestaan, kävellä kahdestaan niitä samoja tuttuja reittejä kuin aina ennenkin ja pysähtyä kesken matkan katselemaan järvelle, ihan vain me kaksi. Se on ollut tärkeää siksi, ettei pieni karvakuonomme tuntisi jäävänsä huomiotta kaiken tämän uuden arkemme keskellä, mietin itsekseni kävellessämme pienen karvakuonon kanssa yhtenä iltana kahdestaan omenatarhan poikki ja pysähtyessämme katselemaan hetkeksi ympärillemme. Olimme kävelleet omenatarhan poikki viimeksi sinä auringonsäteiden täyttämänä kesäkuisena aamuna, kun se pieni karvakuono matkusti muutamaksi viikoksi pikkukaupunkiin ja vaikka siitä aamusta ei ollutkaan kuin pari kuukautta, minusta tuntui kuin siitä olisi kulunut ikuisuus. Elämä on muuttunut niin valtavasti sen kesäkuisen aamun jälkeen, mietin hetken katsellessani pientä karvakuonoamme silmiin istuessamme omenapuiden keskellä illan viimeisten valonsäteiden vaihtuessa jo vähitellen elokuisen yön hämärään. Se, mikä ei kuitenkaan koskaan tule muuttumaan, on se, kuinka äärettömästi minä sitä pientä niin lempeää ja viisasta karvakuonoa rakastan.
Lähetä kommentti