HÄN ON EDELLEEN KAIKKI MITÄ HALUSIN JA VIELÄ ENEMMÄN

 

Kun kaksi vuotta sitten heinäkuussa ajoimme rakkaan karvakuonon kanssa ensimmäistä kertaa kotiin en voinut lakata miettimästä itsekseni, kuinka uskomattoman onnellinen olin siitä, että siitä karvakuonosta oli muutamaa tuntia aiemmin tullut osa meidän perhettämme. Maisemien vaihtuessa auton ikkunalasin takana katselin pienen koiranpennun nukkuvan kovin tyytyväisenä omassa pedissään vieressäni automme takapenkillä illan viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa pimeyteen ja tunsin, kuinka kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini siitä ihan valtavasta onnesta. Siinä hän viimein oli, Cesamen Everything I Wanted eli meidän pieni ja äärettömän rakas Valo ja hän oli nimensä mukaisesti kaikki, mitä olin koskaan halunnut ja vielä vähän enemmän, hän oli yksi suurimmista unelmistani, jotain sellaista, mistä olin unelmoinut lapsuusvuosistani saakka, jotain korvaamattoman rakasta.

 

Päästessämme sinä kovin myöhäisenä sunnuntai-iltana kotiin nukahdimme yhdessä vanhan kotimme olohuoneen lattialle, pieni koiranpentu tuhisi aivan vieressäni sinä heinäkuisena yönä ja edelleen herätessäni aamuisin sen rakkaan karvakuonon tuhistessa sänkymme vieressä olen niin järjettömän onnellinen, että se tuntuu hetkittäin epätodelliselta. Valo on tänään 2-vuotias ja hänestä on näiden kahden ensimmäisen elinvuotensa aikana tullut niin erottamaton osa pientä perhettämme, etten osaisi enää kuvitella aamuja, jolloin en kuulisi olohuoneesta lähestyviä askelia avatessani keittiössä juustopakettia tai iltoja, jolloin en silittäisi pehmeää turkkia juuri ennen nukahtamista. En yksinkertaisesti osaisi enää kuvitella elämäämme ilman, että tullessamme kotiin vastassa olisi pieni karvakuono aina yhtä riemuissaan nähdessään meidät, tulisi aina häntä heiluen meitä ovelle vastaan.

 

 

Näiden kahden vuoden aikana on ollut ihmeellistä seurata, kuinka hän on tavallaan kuin kasvanut osaksi meidän perhettämme ja oppinut aivan erityisellä tavalla lukemaan meitä, lohduttamaan ja kuuntelemaan. Hänestä on kasvanut lempeä ja viisas koira, joka seuraa minua kaikkialle, pysähtyy aamuisin kanssani katselemaan järvelle ja hyppää viereeni sänkyyn katsoessani illalla televisiota peiton alla, kantaa minulle leluja istuessani työpöytäni ääressä ja kävelee kanssani pitkin rantaraittia iltapäivän lempeiden auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitä. Hetkittäin kävellessäni rakkaan Valon kanssa aamuisin pitkin tutuimpia kadunkulmia tai katsellessani hänen nukkuvan vieressäni unohdun miettimään itsekseni, kuinka minä en olisi yksinkertaisesti voinut saada elämääni yhtään parempaa koiraa, en olisi voinut saada parempaa ystävää tai perheenjäsentä. Päivä toisensa jälkeen olen vähän onnellisempi siitä, että juuri Valosta tuli osa meidän pientä perhettämme ja että hän valitsi juuri meidät.

 

KAHDEKSAN PÄIVÄÄ RAKKAASSA PIKKUKAUPUNGISSA

Vietimme pienen karvakuonon kanssa kahdeksan päivää rakkaassa pikkukaupungissa, ne olivat uskomattoman kauniita päiviä ja kävellessämme äitini ja viiden paimenkoiramme kanssa viime lauantaina rantaan iltapäivän auringonsäteiden loisteessa mietin hetken, kuinka tahdon tulevana kesänä viettää mahdollisimman paljon aikaa siinä niin valtavan rakkaassa kaupungissa. En tiedä, kumpi meistä oli nauttinut niistä päivistä enemmän, mutta katsellessani sinä auringonsäteisiin verhoutuneena lauantaina pienen karvakuonon juoksevan lauman mukana suoraan järveen saapuessamme niemenkärkeen olin melko varma, ettei sillä ollut mikään kiire palata kotiin.

Niiden kahdeksan päivän aikana pieni karvakuono oli saanut juosta vapaana neljän muun paimenkoiran kanssa ja minut oli tehnyt valtavan onnelliseksi nähdä, kuinka siitä oli tullut vanhempieni pienen koiranpennun ystävä. Ajaessamme seuraavana päivänä takaisin kotiin mietin itsekseni, kuinka tavallaan odotin jo seuraavaa matkaa siihen pikkukaupunkiin ja niihin tavattoman rakkaisiin maisemiin, ennen sitä pienen karvakuonon on kuitenkin levättävä kunnolla, että se jaksaa taas leikkiä ja juosta vapaana muun koiralauman kanssa, nauttia kesästä.

 

OLEN VOINUT PALATA VAIKKA ELÄMÄ ON VIENYT MUKANAAN

 

Viime perjantaina kävelimme rakkaan karvakuonon kanssa kahdestaan lapsuudenkotini takapihalta avautuvassa metsässä, aurinko oli paistanut koko päivän kauniin pilvettömältä taivaalta ja meidän kävellessämme korkeiden koivujen reunustamaa polkua illan viimeiset auringonsäteet alkoivat vähitellen painua metsän taakse, mutta saivat kuitenkin edelleen varjot tanssimaan metsäpolulla. Rakas karvakuono oli väsynyt leikittyään koko päivän vanhempieni koiranpennun kanssa ja pysähtyessämme hetkeksi katselemaan ympärillämme avautuvaa maisemaa se asettui makuulle, haisteli rauhallisena lähestyvää kesää tai ehkä sitten jossain kauempana kulkevaa koiraa.

 

Se metsä on ollut minulle aivan äärettömän rakas pian kahdenkymmenen vuoden ajan ja istuessani sinä iltana metsäpolulla katselemassa illan viimeisten auringonsäteiden painuvan metsän taakse mietin itsekseni, kuinka se on tavallaan valtavan lohdullista, että olen vuosi toisensa jälkeenvoinut palata niille metsäpoluille. Olen voinut palata, vaikka elämä on vienyt mukanaan vieraisiin kaupunkeihin ja uusille kadunkulmille, olen voinut palata ja se teki minut sinäkin iltana kovin onnelliseksi. Niille metsäpoluille tulen palaamaan varmasti vielä vuosien ajan, hymyilin itsekseni kävellessämme kapeampaa metsäpolkua pitkin kotiin, pysähtyessämme korkean mäen päälle katselemaan vanhojen kuusten varjostamaa maisemaa ja kuunnellessamme, kuinka linnut lauloivat vapauttaan.

KUIN KESÄ OLISI TULLUT TERVEHTIMÄÄN

 

Viime lauantaina ajoimme pienen karvakuonon kanssa kahdestaan rakkaaseen pikkukaupunkiin, auringonsäteet maalasivat maiseman kauniin keväiseksi ja metsät ja pellot vuorottelivat tuulilasin takana minun hymyillessäni itsekseni, kuinka suunnattomasti olen alkanut nauttimaan siitä vapauden tunteesta auton ratissa. Ajaessamme viimeiset kilometrit kohti lapsuudenkotiani jokainen risteys ja jokainen taakse jäänyt rakennus muistutti minua niistä vuosista, jolloin asuin vielä tässä kaupungissa, kuljin näitä katuja isomummoni vanhalla polkupyörällä ja haaveilin aina hetkittäin muuttavani vielä jonain päivänä pois täältä, kauas johonkin suurempaan kaupunkiin.

 

Enää en osaisi kuvitella haaveilevani sellaisesta, mietin istuessani sinä iltana takapihan lämpimässä paljussa ja katsellessani korkeiden koivujen latvojen tanssivan viileässä tuulessa. Ympärilläni kuiskaileva hiljaisuus tuntui valtameren kokoiselta sulkiessani hetkeksi vihreät silmäni, hengittäessäni keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa ja tuntiessani tuulen koskettavan varovaisesti olkapäitäni, siinä hetkessä rintalastani alla asui ääretön rauha. Olin aivan valtavan onnellinen siitä, että olimme aiemmin samana päivänä ajaneet pienen karvakuonon kanssa tähän rakkaaseen kaupunkiin ja näihin lapsuuteni maisemiin, joihin minä haaveilen nykyään aina hetkittäin palaavani takaisin jäädäkseni pysyvästi, vielä joitakin vuosia sitten se olisi tuntunut vähintään erikoiselta haaveelta.

 

 

Yhtenä iltana kävelimme rakkaan karvakuonon kanssa kylän poikki rantaan katselemaan, kuinka ilta-auringon säteet maalasivat maisemaa lämpimillä sävyillään. Kulkiessamme metsäpolkua pitkin rantakalliolle pysähdyin hetkittäin ihmettelemään kevääseen herännyttä luontoa, niitä vähitellen lehdiksi avautuvia lehtipuiden silmuja ja pieniä valkoisia kukkia metsäpolun reunassa, pieni ihmeitä, ajattelin ja istuin rantakalliolle kuuntelemaan, kuinka linnut lauloivat lähestyvästä kesästä. Pieni karvakuono kastoi jalkansa rantaveteen, järvivesi oli vielä kylmää, mutta laineiden osuessa rantakallioon minusta tuntui hetken kuin kesä olisi tullut tervehtimään.

        Illassa on lupaus kesästä, Scandinavian Music Group lauloi kotimatkalla.

JOS SE OLI VIIMEINEN ILTA, AINAKIN SE OLI ÄÄRETTÖMÄN KAUNIS

 

Kun huhtikuun yhdeksäntenä iltana kävelimme hiljaista kylätietä en osannut olla miettimättä itsekseni, kuinka se saattaisi olla viimeinen kerta, kun kävelisimme sitä kylätietä, josta on vuosien saatossa tullut meille valtavan rakas. Illan viimeisten auringonsäteiden maalatessa tuttua maisemaa lämpimin sävyin pysähdyimme hetkittäin kuuntelemaan loputonta hiljaisuutta, katselemaan ympärillämme avautuvaa maisemaa ja ihmettelemään, kuinka uskomattoman onnellisia me olimme aina olleet siellä, niissä kauniissa maisemissa metsien ja peltojen keskellä. Viimeisimmän vuoden aikana maisema oli alkanut vähän muuttua metsän harventamisen seurauksena, mutta se oli siitä huolimatta se sama kuin lapsuusvuosinani, se sama, jonka keskelle olen vuosien saatossa saanut aina palata hengittämään ja jonka keskelle tahtoisin palata koko loppuelämäni, vaikka minä tiedänkin, etten voi.

Nousimme kylätieltä lumista rinnettä pitkin vähän korkeammalle ja istuimme ihan hetkeksi pehmeän sammalen, jäkälän ja mustikanvarpujen keskelle, sinä iltana siitä näki kauas ja unohduin miettimään itsekseni, että mikäli se olisi viimeinen ilta niissä maisemissa, ainakin se olisi aivan äärettömän kaunis sellainen ja niin oli ollut koko viimeinen viikko niissä rakkaissa maisemissa. Sen viikon aikana kevät oli alkanut tuoksua ilmassa, olin seisonut aamuisin villasukat jalassa mökin kuistilla kuuntelemassa lintujen laulua ja kävellyt pitkin hiljaista kylätietä auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitäni, hengittänyt keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa katsellessani pienen karvakuonon juoksevan ympäri pihapiiriä. Nauranut juostessani lumihuntuun verhoutuneella pellolla, istunut vanhassa keinutuolissa musiikin kuiskaillessa harmoniaansa tuvan nurkissa ja katsellut takkatulen rauhoittavaa tanssia, tulen sammuttua nukahtanut tuvan lämpöön ja nähnyt unia lapsuusvuosistani, kauniista kesäpäivistä.

 

Se oli ollut ihan äärettömän kaunis viikko, huomasin vielä miettiväni kävellessämme takaisin mökille viimeisten auringonsäteiden jäädessä jo korkeiden puiden taakse ja hämärän alkaessa vähitellen laskeutua maiseman ylle. Päästyämme lopulta mökille kävimme hakemassa liiteristä polttopuita, lämmitimme vielä saunan viimeisen illan kunniaksi ja istuessamme myöhemmin saunan lämmössä minä suljin hetkeksi silmäni, kuuntelin, kuinka liekit tanssivat kiukaan tulipesässä. Ihan äärettömän kaunis viikko, minä huokaisin vielä ääneen istuessamme saunan jälkeen hetken mökin kuistilla ja kuunnellessamme hiljaisuutta, joka tuntui kaikuvan siinä loputtoman pimeyden keskellä. Ehkä nähdään vielä, vilkutin seuraavana aamuna katsoessani vielä kerran taakseni ajaessamme pois.

 

SE OLI ENSIMMÄINEN OHIKULKIJA SINÄ AAMUNA

 

Pian huhtikuun ensimmäisten päivien jälkeen lumihuntuun verhoutunut mökkitie alkoi olla enää vain kaukainen muisto menneestä talvesta ja kävellessäni yhtenä aamuna sulaneen lumen jäljiltä mutaista mökkitietä rakkaan karvakuonon kanssa hymyilin itsekseni, kuinka ilmassa tuoksui kevät. Auringonsäteet lämmittivät poskipäitäni pysähtyessämme ihmettelemään lumen alta paljastuneita mustikanvarpuja, pehmeää sammalta ja talven aikana pudonneita männyn oksia, ne tekevät minut joka kevät tavattoman onnelliseksi, luonnon pienet ihmeet. Traktori kulki ohitsemme hiljaista kylätietä ja pieni karvakuono jäi katsomaan sen perään, se oli ensimmäinen ohikulkija sinä aurinkoisena aamuna ja minä en osannut olla hymyilemättä itsekseni, kuinka ihmeelliseltä sekin tuntui.

 

Iltapäivällä auringonsäteet maalasivat varjoja tuvan lattiaan, kaappikellon lyödessä aikaa eteenpäin minä keitin itselleni teetä ja istuin hetkeksi aloilleni, katosin rakkaan kirjan sivuille, aivan kuin toiseen maailmaan. Olimme hetken aivan kahdestaan ja rakkaan karvakuonon murahtaessa unissaan havahduin kirjan sivuilta miettimään, miltä tuntuisi elää niin, asua metsien keskellä hiljaisen kylätien varrella ja ihmetellä ohitse kulkevaa traktoria, kävellä iltaisin pitkin pimeyteen verhoutunutta kylätietä otsalampun valaistessa edessäni avautuvaa maisemaa. Hetkittäin minusta tuntuu, että se on juuri sitä, mitä elämältäni tahtoisin, minä hymyilin ja katosin taas kirjan sivuille, join lämmintä teetä vuosikymmeniä vanhasta mukista ja hengitin syvään, tarina vei minut mukanaan.

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI TÄNÄ KEVÄÄNÄ?

 

En ole oikeastaan koskaan erityisemmin rakastanut kevättä, en ole rakastanut katupölyyn verhoutuvia katuja, väkivaltaisen kirkkaita valonsäteitä tai kuraa, joka kantautuu kuin väistämättä pienen karvakuonon tassuissa puhtaisiin lakanoihin. Tänä vuonna minä olen kuitenkin rakastanut kevään jokaista hetkeä, kuunnellut aamuisin lintujen laulua kävellessäni pienen karvakuonon kanssa pitkin niitä katupölyyn verhoutuneita katuja ja katsellut iltapäivisin ikkunasta, kuinka ohuet jäälautat ajelehtivat järvellä. Niistä kevään kauniista hetkistä ja pienistä asioista, jotka ovat tehneet minut tänä keväänä valtavan onnelliseksi, tahdon kirjoittaa tänään, kun sade piiskaa ikkunalasia ja maisema verhoutuu harmaaseen, tänään, kun vesisade muuttuu aina hetkittäin räntäsateeksi.

     Tänä keväänä minut on tehnyt onnelliseksi..

 

x Asfaltin paljastuminen lumen alta. Asuessani kymmenen vuotta sitten rakkaassa pikkukaupungissa hymyilin keväisin itsekseni, kun sain loputtomalta tuntuneen talven jälkeen ottaa ne kevään ensimmäiset askeleet lumen alta paljastuneella kuivalla asfaltilla. Oli ihmeellistä, kuinka onnelliseksi se teki minut silloin ja kuinka valtavan onnelliseksi se teki minut tänäkin keväänä kerta toisensa jälkeen kävellessäni pienen karvakuonon kanssa pitkin rantaraittia ja tuntiessani hetkittäin lumen alta paljastuneen asfaltin jalkojeni alla, kesä oli niinä hetkinä aina askeleen lähempänä ja se tuntui uskomattoman hyvältä, jollain tavalla uudelta ja ihmeelliseltä, helpottavalta.

 

x Vapauden tunne auton ratissa. Olen tavallaan koko elämäni pelännyt jo pelkästään ajatusta autolla ajamisesta ja siksi minä uskalsin vasta puolitoista vuotta sitten auton rattiin, eikä pelko päättynyt siihen hetkeen vaan se oli läsnä jokaisella ajotunnillani ja vielä monta kuukautta senkin jälkeen, kun sain ajokortin. Tänä keväänä olen kuitenkin viimein alkanut todella nauttia ajamisesta, olen alkanut nauttia siitä loputtomasta vapauden tunteesta ajaessani pienen karvakuonon kahdestaan kohti rakasta pikkukaupunkia ja siitä valtavasta rauhasta ajaessani yksin keskellä yötä Tampereelta kotiin, olen alkanut nauttia ja se on tehnyt minut ihan äärettömän onnelliseksi.

 

 

x Rauhalliset aamut. Tänä keväänä olen rakastanut aamuja, joina olen saanut herätä mökin lämpimästä tuvasta ja kävellä pienen karvakuonon kanssa pitkin hiljaista kylätietä, mutta niin minä olen rakastanut myös sellaisia aamuja, joina olen saanut herätä täältä rakkaasta kodistamme ilman kiirettä yhtään mihinkään ja keittää teetä auringonsäteiden maalatessa juovia valkoisille seinille, musiikin kuiskaillessa kotimme nurkissa. Ne rauhalliset aamut ovat tehneet minut tavattoman onnelliseksi ja toivon, että tänä keväänä olisi vielä monta sellaista aamua, kun minun ei tarvitse kuin olla ja hengittää, kuunnella, kuinka linnut laulavat vapauttaan ikkunalasin takana.

x Musiikki, joka on palannut luokseni kuin vanha ystävä. Minusta tuntuu, että musiikki palaa luokseni kahdesti vuodessa, luonnon verhoutuessa syksyn kauneimpaan ruskaan ja talven vaihtuessa vähitellen kevääseen. Tänä keväänä musiikki on kulkenut vierelläni aikaisina aamuina ja myöhäisinä iltoina, ottanut turvalliseen syliinsä ja keinuttanut mukanaan tunteiden valtamerissä, enkä tiedä, olisinko voinut olla siitä enää yhtään onnellisempi.

 

x Luonnon herääminen pitkän talven jälkeen. Se, kuinka luonto alkaa vähitellen herätä kevääseen loputtomalta tuntuneen talven jälkeen, tekee minut uskomattoman onnelliseksi jokaisena keväänä. Onnelliseksi se on tehnyt minut tänäkin keväänä, se, kuinka leskenlehdet ovat nousseet routaisesta maasta omenatarhan aidan takana, ruoho on alkanut vihertämään katujen varsilla ja lehtipuut ovat kasvattaneet silmunsa, enkä tiedä lakkaanko minä koskaan ihmettelemästä sitä, kuinka se kaikki tapahtuu ihan kuin huomaamatta. Se on niin ihmeellistä ja kaunista, että tänäkin keväänä minä olen pysähtynyt lukemattomia kertoja ihmettelemään sitä kaikkea, luontoa ja sen voimaa, sitä, kuinka jokaisen talven jälkeen se herää aina uudelleen kauniimpana kuin koskaan aiemmin.

 

ENSIMMÄISINÄ ILTOINA PIMEYS TUNTUI PELOTTAVALTA

 

Muutama viikko sitten istuimme mökin saunassa, ikkunalasin takana pimeys verhosi maiseman tummansiniseen samettiin ja mietin hetken itsekseni, kuinka ensimmäisinä iltoina se tuntui aina kummalliselta ja kieltämättä vähän pelottavaltakin, se valtameren kokoinen pimeys ikkunalasin takana. Oli ollut uskomattoman kaunis päivä ja vain hetkeä aiemmin illan viimeiset auringonsäteet olivat värittäneet maisemaa lämpimillä sävyillään meidän kävellessämme pitkin hiljaista kylätietä, mutta istuessani saunassa pimeyden verhotessa maisemaa ikkunalasin takana en osannut olla miettimättä, kuinka niinä ensimmäisinä iltoina se valtameren kokoinen pimeys tuntui aina vähän kummalliselta, pelottavaltakin. Suljin hetkeksi silmäni ja kuuntelin, kuinka liekit tanssivat kiukaan tulipesässä, olin onnellinen siitä päivästä, siitä hetkestä saunan lämmössä maailman rakkaimman kanssa.

Vielä hetkeä ennen kuin piilouduimme pehmeisiin lakanoihin ja nukahdimme tuvan lämpöön, kävelimme pitkin pimeyteen verhoutunutta kylätietä kuun valaistessa matkaamme. Pysähdyimme pimeyden keskelle katselemaan tähtitaivasta ja etsimme tähtikuvioita hiljaisuuden kuiskaillessa puiden latvoissa, ympärillämme metsät uinuivat tähtitaivaan alla ja minä tunsin itseni hetken aivan äärettömän pieneksi, lähes olemattomaksi osaksi tätä suurta maailmaa. Kaupungin kirkkaiden valojen loisteessa tähtitaivasta ei koskaan näe samalla tavalla, minä huokaisin itsekseni ja palatessamme takaisin mökille jäin vielä hetkeksi kuistille katselemaan rakasta maisemaa, hengitin keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa ja kuuntelin hiljaisuutta, oli siinä pimeydessä jotain kovin rauhoittavaakin.

 

SINÄ AAMUNA JOUTSENET OLIVAT PALANNEET

 

Yhtenä iltana auringonlaskun jälkeen lattia tuntui jalkojeni alla kylmältä, yöksi oli luvattu kiristyvää pakkasta ja unohduin aivan hetkeksi muistelemaan niitä talvi-iltoja, kun lapsuusvuosinani ajoimme koko perheen voimin mökille ja istuimme pikkusiskoni kanssa talvitakit päällä saunassa isäni lämmittäessä mökkiä, sauna lämpeni nopeammin kuin tupa ja ei mennyt kauaa, kun emme enää tarvinneet talvitakkeja. Olen muistellut niitä iltoja vuosien saatossa luvattoman useasti lämmöllä, olen muistellut pirttipöydän ääressä syötyjä iltapaloja ja tuvan lattialle nukahtamista kaappikellon lyödessä rauhallisesti aikaa eteenpäin, olen muistellut niitä aamuja, jolloin pimeän yön jälkeen auringonsäteet murtautuivat sisään verhojen lävitse ja oli kiire päästä ulos leikkimään.

 

Sinä kylmänä iltana sytytin itse takkaan tulen pimeyden syventyessä ikkunalasin takana ja mietin, kuinka juuri sellaista olin kaivannut tavallaan koko alkuvuoden, rauhoittumista takkatulen äärelle ilman kiirettä mihinkään. Katsellessani takkatulen rauhoittavaa tanssia nokisen lasin takana mietin alkuvuotta, sitä, kuinka tuntui kuin aika olisi kulkenut eteenpäin kuin valtoimenaan virtaava joki ja kuin minä olisin kulkenut siinä virrassa silmät sidottuina kevään ensimmäisiin auringonsäteisiin saakka. Sinä iltana tuntui hyvältä pysähtyä, istua takkatulen ääressä hiljaisuuden kuiskaillessa ikkunalasin takana ja tulen hiivuttua nukahtaa pehmeisiin lakanoihin tuvan lämpöön, kuunnella kaappikellon lyövän aikaa eteenpäin aivan kuin lapsuusvuosinani ja nähdä unta kesästä.

 

 

Seuraavana aamuna auringonsäteet piiloutuivat pilviverhon taakse, maisema verhoutui harmaan lukemattomiin sävyihin ja minä hengitin viileää ilmaa mökin kuistilla, korkeiden koivujen takana järvi nukkui yhä talviuntaan jään alla ja en voinut olla miettimättä, kuinka jää tuskin enää kantaisi. Hetkeä myöhemmin ihmettelimme pienen karvakuonon kanssa varovaisen tuulen rikkomaa hiljaisuutta korkeiden koivujen keskellä, joutsenet ovat palanneet, hymyilin itsekseni kuullessani joutsenten äänet koivujen takaa järveltä. Se oli aivan uskomattoman rauhoittava huhtikuinen aamu, meillä ei ollut kiire yhtään mihinkään ja palatessamme sisälle piilouduimme vielä hetkeksi peittojen alle, kaappikellon lyödessä aikaa eteenpäin suljin silmäni ja hymyilin, olin vain ja hengitin.