TÄNÄ VUONNA TALVI SAAPUI AIKAISIN

 

Tänä vuonna tuntui kuin talvi olisi saapunut aikaisemmin kuin se on saapunut vuosiin, yhtenä aamuna maisema verhoutui valkoiseen lumihuntuun ja marraskuusta tulikin harmaan lukemattomien sävyjen sijaan lumenvalkea. Yhtä nopeasti kuin maisema verhoutui valkoiseen lumihuntuun, marraskuu vaihtui joulukuuhun ja kävellessäni itsenäisyyspäivänä pienen karvakuonon kanssa lumisia metsäpolkuja minä mietin itsekseni, kuinka mielettömän onnellinen olin siitä, että tänä vuonna talvi oli saapunut aiemmin kuin osasin odottaakaan. Metsän verhoutuessa valkoiseen lumihuntuun pysähdyimme pienen karvakuonon kanssa aina hetkittäin ihmettelemään ympärillämme avautuvaa maisemaa, kuuntelimme tuulen huminaa puiden latvoissa ja hengittämään syvään raitista ilmaa.

Niitä lumisia metsäpolkuja olemme kulkeneet koko joulukuun, ihmetelleet lumisen maiseman kauneutta päivästä toiseen ja pysähtyneet kuuntelemaan hiljaisuutta, katselemaan, kuinka tuuli saa lumen putoamaan korkeiden havupuiden oksilta. Niissä hetkissä on ollut jotain äärettömän taiainomaista ja olen ollut jokaisesta hetkestä niin valtavan onnellinen, että se on tuntunut jokaisessa hengenvedossani lumihiutaleiden putoillessa hiuksilleni.

 

SYKSYINEN ILTAPÄIVÄ KANAVUORELLA

Yhtenä lokakuisena iltapäivänä, kun maisema verhoutui vielä hetken ruskaan, suuntasimme ensimmäistä kertaa vuosiin Kanavuorelle. Pysäköidessämme auton muistelin, kuinka olimme käyneet vuorella viimeksi kolme vuotta sitten, yhtenä kauniina syksyisenä päivänä, kun meillä kahdella ei ollut vielä pienintäkään aavistusta siitä, että seuraavana syksynä kulkisimme pitkin ruskaan verhoutuneita katuja pienen karvakuonon kanssa. Se on minulle ehdottomasti yksi rakkaimmista paikoista tässä kaupungissa ja tuntui ihan erityiseltä palata sinne ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen, päästä kulkemaan niitä polkuja ensimmäistä kertaa pienen karvakuonon kanssa.

 

Se kolmen vuoden takainen iltapäivä oli silloin yksi sen syksyn kauneimmista iltapäivistä ja kiivetessämme nyt kolme vuotta myöhemmin pienen karvakuonomme kanssa luontopolkua pitkin vuorelle minä hymyilin itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen pienestä perheestämme, kahdeksan vuotta vierelläni kulkeneesta miehestäni ja siitä pienestä karvakuonostamme, joka ei sinä päivänä uskaltanut kiivetä portaita vaan kulki ne mieheni sylissä. Luonto verhoutui kauneimpiin väreihinsä, viileä tuuli tarttui hetkittäin pitkiksi kasvaneisiin hiuksiini ja ilmassa tuoksui vähitellen lähestyvä talvi, minä hengitin keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa ja pysähdyin aina hetkittäin ihmettelemään kaiken uskomatonta kauneutta, vielä hetken ruskaan verhoutuvaa metsää ympärillämme.

 

Lopulta pysähdyimme valtavan kauniin maiseman äärelle, varovaisen tuulen tarttuessa hiuksiini istuin viileälle kalliolle ja mietin itsekseni, etten ollut aikoihin ollut missään niin korkealla, en ollut aikoihin nähnyt niin kauas. Syksyn uskomaton väriloisto oli kauneimmillaan ruskan väreihin verhoutuneen maiseman jatkuessa edessämme silmänkantamattomiin ja minä huokasin itsekseni kaikesta siitä äärettömästä onnellisuudesta, onneksi olimme päättäneet palata sinne juuri sinä iltapäivänä, mietin ja hengitin syvään. Ihmeellinen iltapäivä ja koko syksy.

 

TÄNÄ SYKSYNÄ OLEN NÄHNYT UNIA MÖKISTÄ KAUKANA TÄÄLTÄ

 

Tänä syksynä olen nähnyt öisin unia mökistä kaukana täältä, olen nähnyt unia valtavan rakkaasta hirsimökistä, jonka lämpimään tupaan nukahdin lapsuusvuosinani kylminä talviöinä ja jonka ikkunasta näki talvipäivisin aina paksun jään peittämälle järvelle saakka. Olen kaivannut sinne aivan äärettömästi, minä mietin yhtenä aamuna herätessäni herätyskellon ääneen unesta, jossa olin kulkenut pitkin hiljaista kylätietä ilta-auringon maalatessa maisemaa lämpimin sävyin ja katsellut puiden lomasta pilkottavaa mökkiä, jonka kuistille olin unohtanut valon päälle. Muistan, kuinka viime keväänä kuljin sitä tuttua kylätietä ja katselin mökin ikkunasta loistavaa valoa, en silloin vielä tiennyt, että se jäisi viimeiseksi kerraksi, kun saisimme nauttia siitä loputtomasta rauhasta siinä rakkaassa paikassa, metsien keskellä. En tiennyt, mutta aavistus siitä kävi silti hetkittäin minun mielessäni.

 

Tavallaan se on tuntunut lohdulliselta, nähdä unia mökistä kaukana täältä, istua mökin kuistilla iltahämärässä, kuunnella puiden humisevan ympärilläni ja ihmetellä sitä valtavaa rauhaa, joka kulkee pitkin selkärankaa. Kävellä rantaan katselemaan järvelle auringonnousun maalatessa maisemaa harmoniaan, hengittää keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa ja pimeyden laskiessa istua takkatulen ääressä tuvan lämmössä, kuin lapsuusvuosinani. Niin, on tuntunut lohdulliselta nähdä unia mökistä kaukana täältä, vaikka tiedän, että jäljellä on enää muistot.

 

TÄYDELLINEN ILTAPÄIVÄ JA SIPPULANNIEMEN LUONTOPOLKU

 

Lokakuun ensimmäisellä viikolla vietimme aikaamme kulkien kaikessa rauhassa kolmistaan pitkin metsäpolkuja, pysähtyen hetkittäin ihastelemaan ruskaan verhoutunutta luontoa ja ihmetellen kaiken uskomatonta kauneutta, sitä, kuinka luonto verhoutui vielä ihan hetkeksi kaikista kauneimpiin väreihinsä ennen marraskuun harmautta. Yhtenä päivänä suuntasimme Sippulanniemen luontopolulle ja pysäköidessämme automme lähelle luontopolun alkua hymyilin hetken itsekseni miettiessäni sitä viimeisintä kertaa, kun kävimme luontopolulla kolmistaan. 

 

Pieni karvakuono oli silloin vasta muutaman kuukauden ikäinen ja ihmetteli kaikkea ympärillään kulkiessamme pitkin metsäpolkuja, enkä minä tule varmaan koskaan unohtamaan, kuinka kävellessämme pitkospuita se putosi suohon ja räpiköiden nousi takaisin pitkospuille. Siitä hetkestä on tullut kuluneeksi kaksi kokonaista vuotta ja kävellessämme lokakuun alussa pitkin sitä samaa luontopolkua ja katsellessani rakkaan karvakuonon kulkevan mieheni kanssa edelläni hymyilin itsekseni, kuinka käsittämättömän onnellinen minä olen siitä, että saimme sen pienen karvakuonon osaksi meidän perhettämme ja että saamme jakaa sellaisia kauniita hetkiä kolmistaan.

 

 

Käveltyämme hetken aikaa pysähdyimme sammaleen peittämän kallion reunalle katselemaan meidän edessämme avautuvaa maisemaa ja ruskaan verhoutuneita korkeita puita, jotka ovat jo vuosikymmenten ajan nähneet kesän vaihtuvan syksyn ja ensilumen verhoavan maiseman valkoiseen lumihuntuun. Ympärillämme hiljaisuus kuiskaili puiden latvoissa, ilmassa tuoksui rauhoittava syksy ja jatkaessamme myöhemmin matkaamme pitkin pitkospuita hengitin keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa, täydellinen lokakuinen iltapäivä kolmistaan, mietin itsekseni.

 

7 X PARASTA TÄSSÄ SYKSYSSÄ

 

    Parasta tässä syksyssä on ollut..

 

x Ruskaan verhoutunut luonto. Tänä vuonna odotin syksyä enemmän kuin olen odottanut vuosiin ja kun ilmassa alkoi vähitellen tuoksua lähestyvä syksy, hymyilin itsekseni pysähtyessäni pienen karvakuonon kanssa aamuisin katselemaan järvelle. Syyskuun viimeisinä päivinä syksy oli tullut jäädäkseen ja luonto alkoi verhoutua ruskan äärettömän kauniisiin väreihin, niistä väreistä saimme nauttia lokakuun jokaisena päivänä. Olen kävellyt pitkin metsäpolkuja hengittämässä raikasta ilmaa keuhkojeni täydeltä, juossut pienen karvakuonon kanssa korkeiden koivujen varjosssa ja pysähtynyt aina hetkittäin vain katselemaan, ihmettelemään näitä taiainomaisia hetkiä.

 

x Lomaviikko lokakuun alussa. Meillä on ollut viime vuosien aikana tapana pitää vuosilomaa lokakuun alussa ja matkustaa mökille nauttimaan syksyn kauneimmista väreistä, katselemaan öisin kirkastaa tähtitaivasta kaiken loputtoman pimeyden keskellä ja kuuntelemaan metsän huminaa ympärillämme. Rakas mökki kuitenkin myytiin kesällä ja tänä syksynä jäimme kotiin viettämään lokakuun ensimmäistä viikkoa, kuljimme pitkin metsäpolkuja katselemassa luonnon verhoutuvan kauneimpiin sävyihinsä, istuimme iltaisin saunassa ihmettelemässä elämää ja nukuimme yömme olohuoneessa. Se oli kaunis viikko ja olen onnellinen siitä, että päätimme jäädä kotiin.

 

x Rauhalliset illat ja hyvät yöunet. Tänä syksynä on tuntunut aivan erityisen tärkeältä rauhoittua iltaisin, istua kaikessa rauhassa olohuoneen sohvalla ja katsoa vuosien takaisia valtavan rakkaita tv-sarjoja, kun ikkunalasin takana maisema verhoutuu tummansiniseen ja kauempana vastarannalla kaupunki alkaa jo vähitellen hiljentyä. Rauhalliset illat ja niitä seuranneet hyvät yöunet ovat tehneet minut tänä syksynä äärettömän onnelliseksi ja tuntuu kuin ensimmäistä kertaa kevään jälkeen olisin osannut rauhoittua, antaa itselleni aikaa myös levätä.

 

x Musiikki, joka on palannut luokseni kuin vanha ystävä. Aina syksyisin se tapahtuu, musiikki palaa luokseni kuin vanha ystävä ja ottaa turvalliseen syliinsä minun kävellessäni pitkin hämärtyviä katuja, ja niin se tapahtui tänäkin syksynä, enkä olisi voinut olla siitä yhtään onnellisempi. Syksyssä on aina jotain taianomaista, joka saa musiikin aina palaamaan luokseni, pysähtymään kuuntelemaan ja ihmettelemään, kuinka valtavasti rakastan.

x Lämpimät neuleet ja villasukat. Vaikka rakastan pukeutua kesäisin kauniisiin mekkoihin, odotan koko kesän vuodesta toiseen sitä, että pääsen pukeutumaan lämpimiin neuleisiin ja etsimään eteisen laatikoista villasukat, kun kotimme lattia alkaa tuntumaan kylmältä jalkojeni alla. Tänäkin syksynä olin valehtelematta ihan valtavan onnellinen saadessani kietoutua ensimmäisinä viileinä syyspäivinä lämpimään neuleeseen kävellessäni pienen karvakuonon kanssa aikaisina syysaamuina pitkin rantaraittia ja laittaessani muutama vuosi sitten neulomani villasukat jalkaan illan hämärtyessä ikkunalasin takana ja kaupungin vähitellen hiljentyessä vastarannalla.

 

x Vahva tunne siitä, että jotain päättyy ja samalla jotain alkaa. Syksyt ovat tavallaan aina olleet minulle uuden alkuja, mutta tänä syksynä minulla on ollut jotenkin erityisen vahva tunne siitä, että jotain päättyy ja samalla jotain uutta alkaa. En tiedä vielä, mitä se on, mutta minulla on vahva tunne siitä, että jotain on muuttumassa.

x  Joulun odottaminen ilman, että sitä pidetään tavattoman kummallisena. Joulu on ollut minulle aina vuoden rakkain juhla, se on ollut sitä minulle lapsuusvuosistani asti ja edelleen, aina joulun lähestyessä minun mieleni palaa niihin lapsuusvuosien jouluihin, siihen taianomaisuuteen. Vaikka joulut eivät ole enää samanlaisia kuin ne olivat lapsuusvuosinani, vuosi toisensa jälkeen odotan joulua enemmän kuin mitään muuta juhlaa ja myös tänä vuonna kaivoin joulukoristeet esille häkkivarastosta marraskuun ensimmäisenä päivänä, toin joulun kotiimme.

LOKAKUUN ENSIMMÄISINÄ PÄIVINÄ PYSÄHDYIN HENGITTÄMÄÄN

 

Lokakuu on ollut minulle yksi rakkaimmista kuukausista niin kauan kuin muistan. Lokakuussa on aina jotain valtavan rauhoittavaa, luonto verhoutuu vielä hetkeksi kauneimpiin sävyihinsä ennen kylmää talvea, varhaiset aamut alkavat olla jo pimeitä ja tuntuu hyvältä ihan vain hengittää, keskittyä olemaan läsnä hetkessä. Pysähtyä varhain aamulla katselemaan vähitellen heräilevää kaupunkia vastarannalla kesken aamulenkin, tehdä aamiaista viileän ilman tulviessa sisään keittiön avoimesta ikkunasta ja sytyttää kynttilöitä valaisemaan yön jäljiltä vähän hämärää kotiamme, pukea villasukat pitääkseni itseni lämpimänä lattian tuntuessa kylmältä jalkojeni alla.

 

Lokakuun toisena päivänä kävelimme maailman rakkaimman ihmisen ja pienen karvakuonon kanssa läheisessä metsässä, iltapäivän auringonsäteet siivilöityivät korkeiden puiden oksien läpi ja maisema oli alkanut verhoutua ruskaan. Istuessamme hetkeksi aloillemme en voinut olla miettimättä itsekseni, kuinka valtavasti minä rakastan sitä, kuinka luonto alkaa vähitellen valmistautua tulevaan talveen ja maisema verhoutuu vielä pieneksi hetkeksi kauneimpiin sävyihinsä ennen kuin marraskuu saa kaiken verhoutumaan harmaan lukemattomiin sävyihin. Pieni karvakuono katsoi minua suoraan silmiin ja heilautti häntäänsä, oli aika jatkaa matkaa pitkin vuosien saatossa tutuiksi kovin käyneitä metsäpolkuja, katsella lehtien tanssivan tuulessa ja hengittää syvään raikasta ilmaa.

 

 

Sinä iltana me lämmitimme saunan, istuimme kaikessa rauhassa lämpimän saunan hämärässä ihmettelemässä elämää ja kävimme aina hetkittäin katselemassa edessämme avautuvaa pimeää maisemaa parvekkeelta, sataman kirkkaita valoja ja yön hiljaisuudessa uinuvaa kaupunkia. Ihmeellinen elämä, ihmellinen syksy, minä ajattelin.

 

SYYSKUINEN AAMUPÄIVÄ PAIMENKOIRIEN KANSSA

Yhtenä syyskuisena aamupäivänä minä istuin lapsuudenkotini kuistilla ja katselin, kuinka rakkaat paimenkoirat juoksivat riemuissaan toistensa perässä ympäri aidattua pihaa, katosivat välillä takapihalle ja juoksivat sitten taas vauhdilla luokseni. Taivas oli alkanut vähitellen verhoutua harmaan sävyihin, viileä tuuli tarttui hetkittäin hiuksiini ja en voinut olla miettimättä itsekseni, kuinka tavattoman onnelllinen minä olen tästä syksystä, niistä sellaisista viileistä aamupäivistä, jolloin on pukeuduttava paksuun neuleeseen pitääkseen itsensä lämpimänä. 

Vanhempieni vanhin belgianpaimenkoira Aada istui viereeni, silitin sen pehmeää turkkia ja hengitin syvään, oli täydellinen syyskuinen aamu, niin äärettömän rauhallinen, että se tuntui aivan jokaisessa hengenvedossani.

HETKEN TUNSIN ITSENI ÄÄRETTÖMÄN PIENEKSI

Syyskuun puolivälissä matkustimme Savonlinnaan saattamaan rakkaan ihmisen viimeiselle matkalleen, ihmisen, joka oli osa minun elämääni vuosikymmenten ajan ja jonka hyvästeleminen tuntui valtavan raskaalta seistessäni valkoisen arkun äärellä perheeni kanssa. Raskaammalta kuin olin odottanut, minä mietin katsellessani arkun viereen laskettuja kukkia siunaustilaisuuden päätyttyä ja vielä kävellessäni seuraavana päivänä lapsuudenkotini takapihaltava avautuvassa metsässä. Olen kulkenut niitä samoja polkuja pitkin melkein kaksi vuosikymmentä ja yhä edelleen ne saavat minut rauhoittumaan samalla tavalla kuin vuosia sitten, myös sinä syyskuisena päivänä, kun edellisen päivän viimeiset hyvästit tuntuivat häivähdyksenä vielä jossain syvällä minun rintalastani alla.

Tuntui kuin metsä olisi sulkenut minut turvalliseen syliinsä ja kertonut minulle tarinoita jostain vuosien takaa, jostain niin kaukaa, että se sai minut tuntemaan itseni äärettömän pieneksi. Ilmassa tuoksui rauhoittava syksy, maa jalkojeni alla oli alkanut ihan vähitellen verhoutua lehtipeitteeseen ja viileän syysilman tuntuessa kalpealla ihollani minä kietouduin tiukemmin neuletakkiini. Pysähdyin hetkeksi aloilleni ihmettelemään lähestyvää ruskaa ja hengitin syvään, pieni karvakuono istui viereeni ja katseli minua syvälle silmiin. On aivan valtava onni, että saan jakaa sellaisia pieniä hetkiä hänen kanssaan, hymyilin ja kuuntelin, kuinka tuuli kuiskaili puiden latvoissa.

 

TÄNÄ SYKSYNÄ TAHDON OLLA NIIN KUIN ENNEN

 

Yhtenä syyskuisena iltapäivänä istuin elokuvateatterin hämärässä, salissa tuoksui popcorn ja viimeiset katsojat valuivat vähitellen saliin, etsivät paikkojaan tarkastellen elokuvalippujaan ja lattiaan merkittyjä rivinumeroita. Minulla on tapana istua lähes poikkeuksetta viimeisessä rivissä, aivan reunimmaisella paikalla. Niin minä istuin sinäkin iltapäivänä ja mainosten pyöriessä valkokankaalla ennen elokuvan alkua mietin hetken itsekseni, kuinka siinä on jotain ihan valtavan rauhoittavaa, elokuvateatterin salin turvallisessa hämärässä ja viimeisessä rivissä. Nojasin salin viileään seinään, mainokset vaihtuivat elokuvan ensimmäiseen kohtaukseen ja hetkessä minä olin kuin toisessa maailmassa, elokuvan tarina vei mukanaan ja seuraavaan kahteen tuntiin ei ollut olemassa muuta.

 

Facebook oli aiemmin samana päivänä muistuttanut minua siitä, kuinka minä olin tasan kymmenen vuotta sitten käynyt ensimmäistä kertaa yksin elokuvateatterissa. Muistan, kuinka kävelin sinä kymmenen vuoden takaisena syyskuisena päivänä rautatieasemalta elokuvateatterille ja kuinka hetkeä myöhemmin istuin hämärässä salissa, jossa istui lisäkseni vain muutama ihminen, aamupäivän harmoniassa koko elokuvateatteri tuntui hiljaiselta. Se oli aivan erityinen aamupäivä, valkokankaalla pyöri Tumman veden päällä ja minusta tuntui vähän samalta kuin tuntui myös kymmenen vuotta myöhemmin istuessani elokuvateatterin hämärässä salissa, tuntui kuin katoaisi elokuvan maailmaan. Sinä syyskuisena iltapäivänä, kymmenen vuotta myöhemmin, valkokankaalla pyöri Lapua 1976, joka kuin huomaamattani sai kyyneleet valumaan varovaisesti poskipäilleni ja kun lopputekstien jälkeen kuljin pitkin kävelykatua tarina pyöri edelleen mielessäni, se oli ehdottomasti suosittelemisen arvoinen elokuva.

 

 

Vuosia sitten, asuessani vielä Helsingissä pienessä soluasunnossani, minä tein paljon asioita yksin. Kävin yksin rakastamassa livemusiikkia värivalojen loisteessa, kuljin kameran kanssa pitkin tuntemattomia kadunkulmia ja vierailin yksin museoissa ihmettelemässä mennyttä aikaa. En siksi, että olisin ollut yksinäinen vaan siksi, että minusta tuntui hyvältä tehdä niin, minä mietin seuraavana aamuna kävellessäni auringonnousun aikaan pienen karvakuonon kanssa omenatarhan ohitse ja jäädessäni hetkeksi hengittämään syyskuisen aamun raikkautta, oli niin kovin varhainen aamu, että kaupunki ympärilläni alkoi vasta hiljalleen heräillä uuteen syyskuiseen aamuun.

Viljelypalstoilla kesä oli alkanut tulla päätökseensä ja viimeiset auringonkukat heräsivät viileään syyskuiseen aamuun, ei menisi kauaa ennen kuin nekin olisivat vain muisto kesän viimeisistä päivistä. Tänä syksynä tahdon olla hetkittäin niin kuin ennen, mietin katsellessani auringonkukkien huojuvan tuulessa ja pienen karvakuonon käyvän makaamaan pitkäksi kasvaneen ruohon keskelle, minä tahdon olla hetkittäin niin kuin ennen ja nauttia jokaisesta hetkestä, käydä yksin rakastamassa livemusiikkia ja kulkea kameran kanssa päämäärättömästi.