Lokakuu on ollut minulle yksi rakkaimmista kuukausista niin kauan kuin muistan. Lokakuussa on aina jotain valtavan rauhoittavaa, luonto verhoutuu vielä hetkeksi kauneimpiin sävyihinsä ennen kylmää talvea, varhaiset aamut alkavat olla jo pimeitä ja tuntuu hyvältä ihan vain hengittää, keskittyä olemaan läsnä hetkessä. Pysähtyä varhain aamulla katselemaan vähitellen heräilevää kaupunkia vastarannalla kesken aamulenkin, tehdä aamiaista viileän ilman tulviessa sisään keittiön avoimesta ikkunasta ja sytyttää kynttilöitä valaisemaan yön jäljiltä vähän hämärää kotiamme, pukea villasukat pitääkseni itseni lämpimänä lattian tuntuessa kylmältä jalkojeni alla.
Lokakuun toisena päivänä kävelimme maailman rakkaimman ihmisen ja pienen karvakuonon kanssa läheisessä metsässä, iltapäivän auringonsäteet siivilöityivät korkeiden puiden oksien läpi ja maisema oli alkanut verhoutua ruskaan. Istuessamme hetkeksi aloillemme en voinut olla miettimättä itsekseni, kuinka valtavasti minä rakastan sitä, kuinka luonto alkaa vähitellen valmistautua tulevaan talveen ja maisema verhoutuu vielä pieneksi hetkeksi kauneimpiin sävyihinsä ennen kuin marraskuu saa kaiken verhoutumaan harmaan lukemattomiin sävyihin. Pieni karvakuono katsoi minua suoraan silmiin ja heilautti häntäänsä, oli aika jatkaa matkaa pitkin vuosien saatossa tutuiksi kovin käyneitä metsäpolkuja, katsella lehtien tanssivan tuulessa ja hengittää syvään raikasta ilmaa.
Sinä iltana me lämmitimme saunan, istuimme kaikessa rauhassa lämpimän saunan hämärässä ihmettelemässä elämää ja kävimme aina hetkittäin katselemassa edessämme avautuvaa pimeää maisemaa parvekkeelta, sataman kirkkaita valoja ja yön hiljaisuudessa uinuvaa kaupunkia. Ihmeellinen elämä, ihmellinen syksy, minä ajattelin.
Lähetä kommentti