Syyskuun puolivälissä matkustimme Savonlinnaan saattamaan rakkaan ihmisen viimeiselle matkalleen, ihmisen, joka oli osa minun elämääni vuosikymmenten ajan ja jonka hyvästeleminen tuntui valtavan raskaalta seistessäni valkoisen arkun äärellä perheeni kanssa. Raskaammalta kuin olin odottanut, minä mietin katsellessani arkun viereen laskettuja kukkia siunaustilaisuuden päätyttyä ja vielä kävellessäni seuraavana päivänä lapsuudenkotini takapihaltava avautuvassa metsässä. Olen kulkenut niitä samoja polkuja pitkin melkein kaksi vuosikymmentä ja yhä edelleen ne saavat minut rauhoittumaan samalla tavalla kuin vuosia sitten, myös sinä syyskuisena päivänä, kun edellisen päivän viimeiset hyvästit tuntuivat häivähdyksenä vielä jossain syvällä minun rintalastani alla.
Tuntui kuin metsä olisi sulkenut minut turvalliseen syliinsä ja kertonut
minulle tarinoita jostain vuosien takaa, jostain niin kaukaa, että se
sai minut tuntemaan itseni äärettömän pieneksi. Ilmassa tuoksui rauhoittava
syksy, maa jalkojeni alla oli alkanut ihan vähitellen verhoutua lehtipeitteeseen ja viileän syysilman tuntuessa kalpealla ihollani minä kietouduin tiukemmin neuletakkiini. Pysähdyin hetkeksi aloilleni ihmettelemään lähestyvää ruskaa ja hengitin syvään, pieni karvakuono istui viereeni ja katseli minua syvälle silmiin. On aivan valtava onni, että saan jakaa sellaisia pieniä hetkiä hänen kanssaan, hymyilin ja kuuntelin, kuinka tuuli kuiskaili puiden latvoissa.
Lähetä kommentti