OLEN PÄÄTTÄNYT NAUTTIA JOKAISESTA HETKESTÄ

 

Minusta tuntuu, että ensimmäistä kertaa vuosikausiin olen oikeasti nauttinut kesäkuusta, mietin yhtenä päivänä pyöräillessäni kesken työpäivän vanhan kylän poikki uimaan. Muistelin lapsuusvuosieni kesiä, kun pyöräilimme pikkusiskoni kanssa rantaan nauttimaan lämpimistä kesäpäivistä, silloin rannassa oli vielä laiturikin ja muistan edelleen, kuinka tavattoman hyvältä tuntui sukeltaa viileään järviveteen lämpimänä kesäpäivänä, uida läheisille rantakallioille ja jäädä sinne hetkeksi, palata myöhemmin rantaan. Vesi oli lämmintä sukeltaessani sinä päivänä virkistävään järviveteen auringonsäteiden loisteessa, mutta tuntui vähän syvemmällä viileältä jalkojeni osuessa hiekkapohjaan, aivan täydellistä, mietin itsekseni uidessani pidemmälle ja jäädessäni hetkeksi nauttimaan siitä täydellisestä hetkestä, kesän loputtomasta kauneudesta ja virkistävästä vedestä, auringonsäteistä kasvoillani.

 

Olen ihan oikeasti nauttinut, mietin vielä myöhemmin samana päivänä istuessani koirien kanssa lapsuudenkotini pihakivellä auringonsäteiden lämmittäessä olkapäitäni. Oli niin lämmin, että koirat makasivat suurimman osan ajasta varjossa, mutta aina hetkittäin innostuivat leikkimään keskenään, juoksivat toistensa perässä takapihalle ja takaisin, ottivat matkalta mukaan lelun ja jatkoivat leikkejään. Nurmi tuntui viileältä paljaiden jalkojeni alla, auringonsäteet jäivät hetkittäin naapurin korkeiden koivujen taakse ja kävellessäni takapihalle hengitin syvään, kuuntelin tuulen välillä tarttuvan puiden latvoihin ja koirien leikkivän edelleen jossain etupihan puolella. Aivan pian minun oli vietävä ne sisälle viileään, oli ihan liian kuuma päivä vauhdikkaisiin leikkeihin auringonsäteiden loisteessa ja istuessani myöhemmin työpöytäni ääressä hymyilin itsekseni, kuinka ne nukkuivat onnellisesti.

 

Tuntuu kuin toukokuu olisi vasta eilen vaihtunut kesäkuuhun, aivan kuin olisin vasta eilen kävellyt keltaisten voikukkien täyttämässä omenatarhassa ja katsellut auringonsäteiden yrittävän murtautua harmaan pilviverhon lävitse, kuin minä olisin vasta eilen katsellut sadepisaroiden tanssivan pitkin parvekelaseja. Huomenna vaihtuu kuitenkin jo heinäkuuhun ja vaikka se tuntuukin uskomattomalta, minä olen valmis, olen aivan valmis jokaiseen hiljaiseen aamunkoittoon ja pastellin sävyihin verhoutuneeseen iltaan. Valmis, sillä minä olen päättänyt nauttia jokaisesta hetkestä, kuunnella aamuisin hiljaisuutta, sukeltaa viileään veteen ja antaa tuulen tarttua hiuksiini.

 

TURISTINA OMASSA KOTIKAUPUNGISSANI

 

Kun puhun Savonlinnasta, monelle tulee aivan ensimmäisenä mieleen Olavinlinna tai vuosittain järjestettävät Savonlinnan Oopperajuhlat, seuraavaksi mieleen tulee mahdollisesti Saimaa, höyrylaivat, tori ja lörtsyt. Kiva kesäkaupunki, moni saattaisi sitten sanoa, mutta minulle Savonlinna on kuitenkin aina erityinen, ihan jokaisena vuodenaikana, se on minun kotini ja paikka, jonne voin palata rauhoittumaan, paikka, jossa minun on helpompi hengittää kuin missään muualla. Savonlinna on minulle erityinen ja äärettömän rakas kaupunki vuodenajasta riippumatta, mutta ajaessani eilen keskustaan viettämään aurinkoista iltapäivää minä mietin itsekseni, kuinka Savonlinna on kuitenkin monen muun kaupungin tavoin ehdottomasti kaikista kauneimmillaan aina kesäisin.

 

Olen syntynyt vuonna 1992 Savonlinnassa ja asunut täällä ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta elämästäni, mutta en ole koskaan käynyt Savonlinnan Oopperajuhlilla katsomassa oopperaa, en ole käynyt, vaikka siihen olisi ollut monta mahdollisuutta. Oopperajuhlat ovat kuitenkin aina olleet minulle olemassa, mietin kävellessäni hetkeä myöhemmin rantatietä pitkin kohti Riihisaarta ja pysähtyessäni katselemaan auringonsäteiden loisteessa seisovaa Olavinlinnaa hymyilin itsekseni, kuinka se on aina yhtä vaikututavan näköinen huolimatta siitä, kuinka lukemattomia kertoja olen sen elämäni aikana nähnyt. Muistan, kuinka parikymmentä vuotta sitten kävin isäni kanssa yhtenä elokuisena päivänä kierroksella 1400-luvulla rakennetussa Olavinlinnassa, Oopperajuhlat olivat siltä kesältä ohitse ja linnassa oli rauhallista oppaan kertoessa meille tarinoita linnan historiasta, se oli pienelle lapselle jännittävä retki, mutta yhä edelleen voisin uppoutua tuntikausiksi linnan mielenkiintoiseen historiaan.

Ehkä jonain päivänä löydän itseni linnan viileydestä katsomasta oopperaa, mietin itsekseni kävellessäni puisen sillan ylitse vuosisatoja aloillaan seisoneen linnan juureen ja hengitin sitten syvään, niiden kivimuurien sisällä musiikki on aina erityistä, luultavasti oopperakin. Pian on heinäkuu ja vaikka minulla ei ole tänäkään vuonna suunnitelmissa käydä katsomassa oopperaa, olen onnellinen siitä, että tämä tavattoman kaunis kaupunki täyttyy taas lukuisista oopperavieraista, heinäkuussa tämä kaupunki on aina parhaimmillaan. Jatkoin linnalta matkaani kohti vanhaa rautatiesiltaa, jonka ylitse olen kulkenut lukemattomia kertoja hiljaisina kesäöinä, niinä sellaisina, joina lämmin tuuli tarttui varovaisesti takkuisiin hiuksiini ja lokit huusivat sinisellä taivaalla. Muistot niiltä hiljaisilta kesäöiltä saavat minut aina hymyilemään ja istuessani hetkeksi katselemaan pilvettömän taivaan alla seisovaa rautatiesiltaa kuuntelin lokkien huutavan, kauempana sillalla lapset hyppivät järveen ja minä mietin itsekseni, kuinka en olisi koskaan uskaltanut tehdä niin, vaarallista ja typerää, huomasin toteavani ääneen.

Kävellessäni lopulta Linnankatua ja satamaa pitkin takaisin autolle nauroin itsekseni, kuinka muistutin sinä kauniina, mutta kovin helteisenä maanantaina kamera kaulassa varmasti turistia katsellessani pikkukaupungin tunnetuimpia nähtävyyksiä. Turisti omassa pienessä kotikaupungissani, naurahdin vielä itsekseni ohittaessani kotimatkalla Miljoonatalon, Kyrönsalmen sillan, Paviljongin ja vanhan kouluni, kaikki tutuimmat risteykset ja kadunkulmat. Kotikaupungissani, sana tuntui turvalliselta ääneen sanottuna, sitähän tämä kaupunki on ja tulee minulle aina olemaan, kotikaupunkini huolimatta siitä, mihin elämä minut vie, minne tuulet lopulta kuljettavat.

JUHANNUS PIKKUKAUPUNGIN RAUHASSA

 

Viime keskiviikkona ajoimme aivan ensimmäistä kertaa ihan kahdestaan pienen karvakuonon kanssa rakkaaseen pikkukaupunkiin, loputtomien metsien ja peltojen vuorotellessa ikkunalasin takana hymyilin itsekseni ja mietin, kuinka en olisi vuosi sitten uskonut, jos joku olisi kertonut sen hetken koittavan, sen, että olisimme kahdestaan matkalla rakkaaseen pikkukaupunkiin. Se olisi tuntunut epäilemättä kovin epätodelliselta, naurahdin itsekseni ohittaessamme Juvan ja jatkaessamme matkaamme auringonsäteiden vaihtuessa aina hetkittäin sadepisaroihin. Se oli erityinen matka ja kun lopulta ajoimme viimeiset kilometrit ennen määränpäätämme, tunsin hetken niin vapaaksi, että se tuntui yhtä epätodelliselta kuin ajatus koko siitä matkasta olisi vielä vuosia sitten tuntunut.

Päästessämme perille päästin pienen karvakuonon juoksemaan vapaana lapsuudenkotini pihaan, sitä riemua en ollut nähnyt pienen karvakuonon silmissä aikoihin, niin äärettömän onnelliselta se näytti päästessään näkemään ensimmäistä kertaa kuukausiin vanhempieni karvakuonot. Sinä kesäkuun iltana kävelin niitä kaikista tutuimpia kadunkulmia, istuin saunan lauteilla hengittämässä syvään ja nukahdin vanhan huoneeni rauhaan pitkän päivän jälkeen näkemään unta, jonka olin jo seuraavana aamuna unohtanut herätessäni pienen karvakuonon hypätessä sänkyyni ja kirkkaiden valonsäteiden murtautuessa sisään siihen pieneen huoneeseen ikkunaverhojen lävitse.

 

 

Juhannusaattona minä istuin ensimmäistä kertaa tänä kesänä veneen keulassa tuulen tarttuessa hiuksiini ja auringonsäteiden loisteessa unohduin miettimään kaikkia niitä kauniita kesiä, jotka olen saanut viettää tässä kaupungissa, kaikkia niitä rakkaita muistoja, valoisia kesäöitä ja loppukesän auringonlaskuja. En vaihtaisi niitä muistoja mihinkään, mietin katsellessani ohittaessamme kalliot, joilla vuosia sitten istuin kauniina kesäpäivinä ystävieni kanssa, tavallaan tuntuu kuin niistä päivistä olisi vain pieni hetki, mietin Kyrönsalmen sillan jäädessä taaksemme. Valtavasti on tapahtunut niiden kauniiden kesäpäivien jälkeen, mutta Olavinlinna oli edelleen yhtä vaikuttavan näköinen järveltä katsottuna ja Riihisaareen oli rakennettu kokko aivan kuten rakennettiin myös niin kesinä, jotka vietin tässä kaupungissa, kaikki oli ihan kuin oli aina ollut, Savonlinna oli tavattoman kaunis.

Myöhemmin iltapäivällä pieni karvakuono pääsi ensimmäistä kertaa elämässään uimaan ja minä en osannut olla hymyilemättä katsellessani viiden karvakuonon ääretöntä riemua istuessani vanhempieni kanssa rantakalliolla nauttimassa kauniista juhannusaatosta. Korkeat koivut kohisivat meidän ympärillämme ja lämmin tuuli hyväili hetkittäin poskipäitäni, oli yksi kesäkuun kauneimmista päivistä ja kun sinä iltana sukelsin ensimmäistä kertaa neljään vuoteen virkistävään järviveteen minä en olisi voinut olla onnellisempi siitä, että olin päättänyt viettää juhannuksen rakkaassa pikkukaupungissa, minä en olisi voinut olla yksinkertaisesti enää yhtään onnellisempi.

 

 

Illalla istuimme takapihan terassilla, söimme ihan kaikessa rauhassa juhannusillallisen ja nautimme lämpimästä juhannusillasta hiljaisuuden kuiskaillessa korkeiden puiden latvoissa, tuntui aivan kuin olisimme olleet kaukana kaikesta, niin rauhallista ympärillämme oli. Auringonsäteiden alkaessa vähitellen vaihtua valoisaan kesäyöhön kävelimme koirien kanssa pitkin rauhallisia katuja, keräsimme koivunoksia saunavihtoihin ja kun vuorokauden vaihteessa istuin saunan lempeässä lämmössä, minä hengitin syvään, oli ollut äärettömän ihana juhannus.

TAMPERE, EVANESCENCE JA ONNELLISUUS

 

Maanantaina heräsin auringonsäteiden tulviessa sisään kauniiseen huoneeseen, en ollut aikoihin nukkunut niin hyvin ja hymyilin noustessani katselemaan ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, niitä korkeita rakennuksia ja ikkunan alla rauhallisesti kohisevaa suihkulähdettä. Edellisen illan valtameren kokoinen onnellisuus tuntui edelleen jokaisessa hengenvedossani ja harjatessani peilin edessä takkuisia hiuksiani mietin itsekseni, kuinka en olisi voinut olla yksinkertaisesti yhtään onnellisempi siitä, että olin edellisenä päivänä matkustanut ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen siihen kauniiseen kaupunkiin ja huutanut ääneni käheäksi rakkaan yhtyeen keikalla, kävellyt pitkin hiljentynyttä kaupunkia vuorokauden viimeisinä tunteina ja katsellut vielä ennen nukahtamistani pimeyteen verhoutunutta maisemaa kuudennesta kerroksesta, hengittänyt syvään ja nähnyt unta vuosien takaa.

Tampere on ollut minulle kovin erityinen kaupunki yli kymmenen vuoden ajan ja saavuttuani sinä sunnuntaina ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen sille samalle linja-autoasemalle, jolle minä olin saapunut vuosia sitten lukuisia kertoja käydessäni siinä kaupungissa rakastamassa livemusiikkia, hymyilin hetken tyhmästi. Suuntasin ensimmäisenä kohti Tampere-talossa sijaitsevaa Muumimuseota, jossa olin aivan luvattoman kauan haaveillut pääseväni jonain päivänä käymään. Sinä sunnuntaina se päivä oli viimeinkin koittanut ja kun lasioven takana avautui taianomainen maailma täynnä pieniä yksityiskohtia, kuin huomaamattaani minä katosin kaikkiin niihin tarinoihin, Tove Janssonin uskomattoman kauniisiin sanoihin ja kuvituksiin ja Tuulikki Pietilän teoksiin, jotka kuvasivat kirjoihin perustuvia hetkiä, tunnelmia. Olisin voinut viettää siellä tuntikausia, ihmetellä kaikkea sitä, minkä Tove Jansson oli luonut, kadota kerta toisensa jälkeen ihan uskomattoman rakkaisiin tarinoihin, kuviin.

 

 

Ihasteltuani tarpeeksi kauan Muumimuseon taianomaisuutta minä kävelin auringonsäteiden loisteessa hotellille. Radisson Blu Grand Hotel Tammer on yksi Suomen vanhimmista hotelleista ja kävellessäni sisään sen raskaista ovista huokaisin itsekseni, korkeat ikkunat ja vanhaa kunnioittaen remontoitu aula kuljettivat minut mukanaan vuosikymmenten taakse. Uskomattoman kaunista, minä hymyilin katsellessani hetkeä myöhemmin kuudennessa kerroksessa sijainneen huoneeni ikkunasta avautuvaa maisemaa ja mietin itsekseni, kuinka olin tehnyt hotellin suhteen ehdottomasti oikean valinnan. Sen lisäksi, että se kuudennen kerroksen huoneesta avautuva maisema oli kaunis, sitä oli myös koko vuonna 1929 rakennettu hotelli, ainutlaatuinen ja niin uskomattoman kaunis, että se sai minut monta kertaa sanattomaksi, niin sanattomaksi, että edelleen tuntuu vaikealta löytää sanoja.

Hetkeä myöhemmin istuimme serkkuni kanssa kahdestaan siinä kauniissa hotellihuoneessa, hän ikkunalaudalla ja minä vanhassa nojatuolissa, tuntui kuin viime näkemästämme olisi ollut vuosien sijaan vain hetki, juuri niin helppoa minun oli olla hänen kanssaan. En muista, milloin olisin viimeksi nauranut niin paljon kuin nauroin sinä sunnuntaina ja kävellessämme sinä iltana Nokia Areenalle olin valtavan onnellinen siitä, että sain kävellä sinne juuri hänen kanssaan, siitä illasta tulisi nimittäin meille molemmille kovin erityinen, tiesin sen varmuudella.

 

 

Todellinen syy sille, miksi minä matkustin juuri sinä kesäkuisena sunnuntaina ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen Tampereelle, oli sinä iltana Nokia Areenalla värivalojen loisteeseen nouseva Evanescence. Kun viime lokakuussa mökin vanhassa keinutuolissa luin yhtyeen esiintyvän seuraavana kesänä ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen Suomessa, tiesin heti, että siitä illasta tulisi erityinen, siitä tulisi erityinen, koska kyseinen yhtye on ollut valtavan kauan minulle niin äärettömän tärkeä. Evanescence tuli elämääni kuusitoista vuotta sitten, sinä kesänä, kun etsin itseäni enemmän ja epätoivoisemmin kuin koskaan siihenastisen elämäni aikana, sinä kesänä, kun musiikista tuli aivan järjettömän suuri osa minun elämääni. Siitä kesästä lähtien Evanescence on kulkenut mukanani, ollut osa minua ja sitä, millaiseksi ihmiseksi minä olen sen kovin tärkeän kesän jälkeen kasvanut.

 

Sinä vuonna ilmestynyt The Open Door ja muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Fallen kuuluvat yhä edelleen itselleni henkilökohtaisesti rakkaimpiin albumeihin, mutta sitäkin tärkeämpää on tietää, kuinka uskomattoman paljon kyseinen yhtye on lopulta vaikuttanut minuun ihmisenä, kuinka paljon olen saanut yhtyeen musiikista elämäni vaikeimpina hetkinä ja kuinka kiitollinen tulen aina kaikesta siitä olemaan. Siksi sinä iltana ei ollut kysymys mistä tahansa keikasta, ei ollut kysymys yhdestä keikasta muiden joukossa, vaan kysymys oli jostain todella paljon suuremmasta. Seistessämme yleisömeren keskellä Evanescencen noustessa viimein värivalojen loisteeseen sydämessäni läikähti, kaikkien niiden vuosien jälkeen tuntui uskomattomalta saada olla jälleen siinä rakkaan musiikin kaikuessa voimakkaana yleisömeren ylitse ja saadessa kaiken minun ympäriltäni katoamaan.

 

 

Keikka oli ensimmäisistä sekunneista viimeisiin valtameren kokoista rakkautta, musiikin kuljettaessa vuosien takaisissa hetkissä ja tunteiden ääripäissä en olisi voinut olla kiitollisempi siitä, että Evanescence oli ollut osa elämääni kaikkien niiden kuudentoista vuoden ajan, niin kauan, että tuntuu kuin se olisi aina ollut. Sinä iltana oli olemassa vain se hetki, musiikin uskomattoman voiman vyöryessä ylitseni tunsin itseni täysin aseettomaksi ja annoin musiikin viedä mukanaan, huusin ääneni käheäksi aivan käsittämättömän rakkaista sanoista ja nostin käteni ilmaan siitä valtameren kokoisesta rakkaudesta. Going Under, Weight of the World, Far From Heaven, Imaginary, Use My Voice, keikka oli täynnä ihan valtavan rakkaita biisejä, mutta on myönnettävä, että itselleni se keikan vaikuttavin hetki koettiin vasta encoressa, kun biisi, joka oli minulle kuusitoista vuotta sitten kaikista rakkain ja tärkein, kaikui yleisömeren ylitse kauniimpana ja suurempana kuin osaisin koskaan sanoin kuvailla.

Muistan edelleen vahvasti sen hetken, kun kuulin My Immortalin ensimmäistä kertaa värivalojen loisteessa viisi vuotta sitten Vantaalla.  Olin nähnyt sen lukemattomia kertoja keikkatallenteilta ja aina vuosi toisensa jälkeen unelmoinut pääseväni kokemaan sen yleisömeren keskellä, laulamaan pimeyden syleilyssä kuorona yleisömeren kanssa ja seistessäni lopulta, kymmenen vuoden odottamisen ja unelmoimisen jälkeen, yleisömeren keskellä tuntui yksinkertaisesti epätodelliselta olla siinä. Ihan yhtä epätodelliselta se tuntui sinä iltana Nokia Areenalla, tuntui epätodelliselta kuulla Amyn laulavan sanoja these wounds won't seem to heal,  this pain is just too real, there's just too much that time cannot erase kyynelteni valuessa vuolaina poskipäiltä kaulalleni, se oli erityinen hetki. Niin erityinen, että huolimatta siitä, että minä olen nähnyt elämäni aikana satoja keikkoja ja liikuttunut luvattoman monesti musiikin vyöryessä ylitseni, se oli silti yksi erityisimmistä hetkistä, joita olen värivalojen loisteessa kokenut. Erityinen hetki ja aivan äärettömän rakas Evanescence, hymyilin vielä valojen sammuessa.

 

 

Keikan jälkeen kävelimme pitkin Tampereen hiljentyneitä katuja, oli kaunis kesäkuinen ilta ja hetken minusta tuntui kuin olisin kotona, tuntui, vaikka en ole koskaan asunut siinä kaupungissa. Illan viimeiset auringonsäteet osuivat kauniisti korkeiden rakennusten seiniin, viileä tuuli tarttui hetkittäin minun takkuisiin hiuksiini ja kävellessäni lopulta Koskipuiston poikki hotellille hymyilin itsekseni, kuinka se oli ollut vielä erityisempi päivä kuin olisin osannut kuvitellakaan. Katsoin vielä hetken hotellihuoneen ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa ja kaaduin sitten pehmeälle sängylle, nukahdin onnellisena kaikesta siitä, mitä se päivä oli minulle antanut.

 

NIINÄ HETKINÄ OLEN TODELLA TUNTENUT OLEVANI ELOSSA

Yhtenä päivänä havahduin siihen, että kesäkuu oli ehtinyt puoliväliin aivan kuin huomaamattani, kuin päivät olisivat kulkeneet eteenpäin kuin filminauha, yksittäisiä kuvia kauniista hetkistä, mutta myös niistä, kun taivas verhoutui harmaaseen. Tavallaan myös ne ovat olleet kauniita hetkiä, ne sellaiset, kun taivas on verhoutunut harmaan lukemattomiin sävyihin, kesäsade piiskannut kasvojani ja armoton tuuli tarttunut hiuksiini, sellaisina hetkinä on todella tuntunut, että minä olen elossa. Olen hengittänyt syvään katsellessani rauhattomalle järvelle, antanut tuulen tarttua mekkoni helmaan kävellessäni sillan yli keskustaan ja istunut iltaisin saunan lämmössä sateen piiskatessa mustaa asfalttia ikkunalasin takana, pudottaessa ne kaikki viimeisetkin omenapuiden kukat.

 

Sateen jälkeen auringonsäteet ovat tuntuneet uskomattoman hyvältä kalpealla ihollani ja kävellessämme yhtenä iltana koko pienen perheemme voimin läheisessä omenatarhassa hymyilin itsekseni, kuinka kaunista elämä juuri siinä hetkessä oli. Illan lempeät auringonsäteet maalasivat maisemaan pehmeitä varjojaan, lämmin tuuli tarttui hetkittäin hiuksiini ja ympärillämme korkeissa puissa lauloivat linnut. Ihan täydellinen kesäilta, mietin itsekseni katsellessani pienen karvakuonon pysähtyvän istumaan keltaisten voikukkien keskelle, ne saivat omenatarhan näyttämään sinä iltana taianomaisen kauniilta. Niitä kauniita hetkiä on ollut kesäkuun aikana paljon, on ollut lempeitä iltoja ja kirkkaita aamuja, sateisia ja aurinkoisia, jokaisesta olen ollut aivan suunnattoman onnellinen. 

Huomenna minä matkustan Tampereelle ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen ja se tuntuu kutkuttavalta, olen aina rakastanut sitä kaupunkia ja vuosia sitten ajattelin, että jonain päivänä muutan sinne, ajattelin, että pakkaan tavarani ja matkustan sinne jäädäkseni. Seitsemässä vuodessa on tapahtunut paljon ja enää minulla ei ole suunnitelmissa muuttaa Tampereelle, mutta olen onnellinen siitä, että pääsen huomenna ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen matkustamaan sinne ja uskon, että huomisesta tulee monella tavalla kovin erityinen päivä.

KOTIMATKALLA JÄIN KATSELEMAAN JÄRVELLE

 

Kesäkuun neljäntenä aamuna minä heräsin aikaisin, kietouduin vuosien mittaan kovassa käytössä kuluneeseen neuletakkiin ja kävelin aamun harmoniassa pienen karvakuonon kanssa rantaa pitkin kohti valkoisina kukkivia omenatarhoja, säätiedotuksessa oli luvattu sadetta, mietin katsellessani varovaisten auringonsäteiden yrittävän murtautua harmaan pilviverhon lävitse. Tänä kesänä omenapuut eivät kukkineet aivan yhtä kauniisti kuin viime kesänä, mutta sinä aamuna ne tekivät minut äärettömän onnelliseksi, pienet valkoiset kukat, jotka saivat koko omenatarhan näyttämään taianomaiselta, kuin satukirjan kuvalta. Pitkäksi kasvanut nurmi oli vielä yön jälkeen kostea ja sai kenkäni kastumaan kävellessäni ympäri omenatarhaa ilman pienintäkään kiirettä mihinkään, tuuli oli alkanut vähitellen yltyä ja tarttui minun hiuksiini matkalla kotiin, oli tavallaan kuin hetki ennen myrskyä.

 

Päästyäni kotiin satoi vettä, minä istuin parvekkella katselemassa vesipisaroiden juoksevan pitkin parvekelaseja ja mietin, että se olisi täydellinen hetki kadota jonkun rakkaan kirjan sivuille, sellaiseen tarinaan, jonka tunnen vuosien takaa ja joka tekee minut aina, kerta toisensa jälkeen, kovin onnelliseksi. Tove Janssonin Muumipappa ja meri on sellainen kirja, tuttu ja suunnattoman rakas, mietin hakiessani kirjan makuuhuoneen kirjahyllystä ja istuin sohvan nurkkaan katoamaan sen sivuille, jätin olohuoneen ikkunan auki kuullakseni sateen, se rauhoittaa minua aina, sateen ropina. Pieni karvakuono nukkui eteisen lattialla ja vinkui unissaan, ikkunasta tulvi sisään viileää ilmaa ja kuin huomaamattani minä olin kadonnut kirjan tarinaan, Tove Janssonin kauniisiin sanoihin.

 

 

Sen kauniin päivän iltana kävelin sillan ylitse Lutakonaukiolle rakastamaan livemusiikkia yleisömeren keskelle ja en tiedä, milloin viimeksi joku olisi tuntunut yhtä voimakkaalta kuin musiikki tuntui sinä iltana, Von Hertzen Brothers huhtikuussa värivalojen loisteessa, luulisin. Sinä kesäkuina iltana musiikki oli uskomattoman suurta ja sai sydämeni muuttamaan rytmiään valtameren kokoisten tunteiden vyöryessä ylitseni hyökyaallon kaltaisesti ja auringonsäteiden murtautuessa hetkittäin pilviverhon lävitse. Äärettömän kaunis ilta, minä mietin ja tunsin kyynelten tarttuvan silmäkulmiini Vesalan laulaessa Jyväskylän hämärtyvässä illassa oot mun nouseva aurinko ja mun ainoa kotimaa yleisömeren yhtyessä lauluun, kotimatkalla jäin katselemaan järvelle, vesi oli rauhallinen.