Kesäkuun neljäntenä aamuna minä heräsin aikaisin, kietouduin vuosien mittaan kovassa käytössä kuluneeseen neuletakkiin ja kävelin aamun harmoniassa pienen karvakuonon kanssa rantaa pitkin kohti valkoisina kukkivia omenatarhoja, säätiedotuksessa oli luvattu sadetta, mietin katsellessani varovaisten auringonsäteiden yrittävän murtautua harmaan pilviverhon lävitse. Tänä kesänä omenapuut eivät kukkineet aivan yhtä kauniisti kuin viime kesänä, mutta sinä aamuna ne tekivät minut äärettömän onnelliseksi, pienet valkoiset kukat, jotka saivat koko omenatarhan näyttämään taianomaiselta, kuin satukirjan kuvalta. Pitkäksi kasvanut nurmi oli vielä yön jälkeen kostea ja sai kenkäni kastumaan kävellessäni ympäri omenatarhaa ilman pienintäkään kiirettä mihinkään, tuuli oli alkanut vähitellen yltyä ja tarttui minun hiuksiini matkalla kotiin, oli tavallaan kuin hetki ennen myrskyä.
Päästyäni kotiin satoi vettä, minä istuin parvekkella katselemassa vesipisaroiden juoksevan pitkin parvekelaseja ja mietin, että se olisi täydellinen hetki kadota jonkun rakkaan kirjan sivuille, sellaiseen tarinaan, jonka tunnen vuosien takaa ja joka tekee minut aina, kerta toisensa jälkeen, kovin onnelliseksi. Tove Janssonin Muumipappa ja meri on sellainen kirja, tuttu ja suunnattoman rakas, mietin hakiessani kirjan makuuhuoneen kirjahyllystä ja istuin sohvan nurkkaan katoamaan sen sivuille, jätin olohuoneen ikkunan auki kuullakseni sateen, se rauhoittaa minua aina, sateen ropina. Pieni karvakuono nukkui eteisen lattialla ja vinkui unissaan, ikkunasta tulvi sisään viileää ilmaa ja kuin huomaamattani minä olin kadonnut kirjan tarinaan, Tove Janssonin kauniisiin sanoihin.
Sen kauniin päivän iltana kävelin sillan ylitse Lutakonaukiolle rakastamaan livemusiikkia yleisömeren keskelle ja en tiedä, milloin viimeksi joku olisi tuntunut yhtä voimakkaalta kuin musiikki tuntui sinä iltana, Von Hertzen Brothers huhtikuussa värivalojen loisteessa, luulisin. Sinä kesäkuina iltana musiikki oli uskomattoman suurta ja sai sydämeni muuttamaan rytmiään valtameren kokoisten tunteiden vyöryessä ylitseni hyökyaallon kaltaisesti ja auringonsäteiden murtautuessa hetkittäin pilviverhon lävitse. Äärettömän kaunis ilta, minä mietin ja tunsin kyynelten tarttuvan silmäkulmiini Vesalan laulaessa Jyväskylän hämärtyvässä illassa oot mun nouseva aurinko ja mun ainoa kotimaa yleisömeren yhtyessä lauluun, kotimatkalla jäin katselemaan järvelle, vesi oli rauhallinen.
Lähetä kommentti