30. marraskuuta 2021

YHTENÄ AAMUNA MAISEMA VERHOUTUI LUMIHUNTUUN

IMG_3410IMG_3536IMG_3454

 

Matkustimme yhtenä kovin myöhäisenä iltana rakkaaseen pikkukaupunkiin, katselin pimeyteen verhoutuneiden maisemien vaihtuvan ikkunalasin takana auton kiitäessä eteenpäin ja kurkistin aina hetkittäin taaksemme, pieni karvakuono nukkui melkein koko matkan, mikä onni, sillä niin sen on ehkä kaikista helpoin matkustaa. Matkat pikkukaupunkiin ovat sillekin raskaita, mutta en minä siltikään vaihtaisi niitä matkoja mihinkään, en vaihtaisi rakasta pikkukaupunkia, mietin katsellessani pikkukaupungin valoja päästessämme lopulta perille, en vaihtaisi, niin valtavan tärkeä se pikkukaupunki muistoineen minulle kuitenkin on. Vietimme neljä päivää pikkukaupungin rauhassa, kävelimme takapihalta avautuvassa metsässä kuunnellen puiden huminaa ympärillämme ja istuimme iltaisin olohuoneessa takkatulen lämmössä, pieni karvakuono nautti jokaisesta hetkestä neljän kaverinsa kanssa, juoksi ympäri aidattua pihaa osana laumaa kuin viimeistä päivää ja minä olin onnellinen siitä, että neljä rakasta belgianpaimenkoiraa ottivat pienen ja kovin villin karvakuonon niin hienosti osaksi laumaansa taas kerran.

 

Yhtenä aamuna rakas maisema oli verhoutunut kauniiseen lumihuntuun, kävelimme äitini ja koiriemme kanssa takapihalta avautuvassa metsässä ja minä hymyilin itsekseni, kuinka suunnattomasti minä olin odottanut lunta niinä harmaina päivinä, kun viima oli piiskannut kasvojani. Sinä aamuna maisema verhoutui lumihuntuun, enkä minä olisi voinut olla siitä yhtään onnellisempi, hymyilin typerästi kävellessäni pitkin tuttuja metsäpolkuja ja pysähtyessäni aina hetkittäin ihastelemaan lumivalkoista maisemaa, pihlajan oksille jäätyneitä pihlajanmarjoja ja auringonsäteitä, jotka yrittivät varovaisesti murtautua pilviverhon lävitse. Se oli aivan ehdottomasti yksi marraskuun kauneimmista aamuista, mietin matkustaessamme myöhään isänpäivän iltana takaisin Jyväskylään ja kuunnellessamme vuosien takaista musiikkia, se oli yksi marraskuun kauneimmista aamuista ja jo ennen kuin pääsimme perille, minulla oli ikävä pikkukaupunkia, sitä rintalastan alla tuntuvaa rauhaa ja takapihan metsää.


IMG_3414IMG_3511

29. marraskuuta 2021

ELLINOORA, MUSIIKIN VOIMA JA IHMEELLINEN ILTA

PA291808PA291820

 

ELLINOORA @ LUTAKKO  29 10 2021   

 

Muistan, kun Ellinooran kolmas studioalbumi Viimeinen romantikko ilmestyi syyskuun lopussa, muistan, kuinka minä kävelin aikaisin aamulla pienen karvakuonon kanssa pitkin tuttuja kadunkulmia ja kuuntelin albumia aivan ensimmäistä kertaa, se repi minut kappaleiksi. Lokakuun viimeisenä perjantaina kävelin sillan ylitse Lutakkoon todistamaan albumin hienoutta värivalojen loisteessa ja pysähtyessäni katselemaan pimeyteen verhoutunutta maisemaa minä tiesin, että musiikki tulisi repimään minut palasiksi myös sinä lokakuisena iltana, kuljettamaan mukanaan tunteiden ääripäissä. Ja niin se todella repikin, seistessäni yleisömeren keskellä Ellinooran noustessa lavalle minä tunsin kyyneleet silmäkulmissani, ennen ensimmäistäkään sanaa kyyneleet valuivat poskipäilleni ja mietin itsekseni, kuinka olinkaan kaivannut sitä. Neljännen biisin sanojen kunpa voisin matkustaa sadan vuoden päähän katsomaan, et vaik koskettiin pohjaa ja kahlattiin vesiin syviin, meille käy hyvin kaikuessa hämärässä salissa minä tunsin musiikin selkärankani jokaisessa nikamassa, se kuljetti minua mukanaan ja otti turvalliseen syliinsä kyynelten valuessa poskipäileni, mikään ei voita musiikin voimaa, mietin ja naurahdin kyynelten takaa.


Ellinoora oli sinä iltana aivan uskomaton ensimmäisestä sekunnista viimeiseen ja syyskuussa ilmestynyt albumi Viimeinen romantikko oli värivaloissa suurempaa rakkautta kuin se oli ollut minulle kertaakaan aiemmin, mutta settilistan kahdeksas biisi oli vielä jotain enemmän, se oli jotain sellaista, mikä sai minun sydämeni huutamaan. Sanojen en tainnut tietää mitä on elämä ennen ku laitoit mulle viestiä, kun mul on kuori, sulla on vasara, etkä pelkää sitä rikki nuijia sydämeni muutti rytmiään ja kyynelten tarttuessa kiteinä silmäkulmiini tuntui ihan kuin se olisi huutanut, hengitin musiikkia jokaisella hengenvedollani. Eikä se ollut viimeinen biisi, joka sai sydämeni muuttamaan rytmiään, nimittäin sanojen se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää eikä kukaan muu sitä nää kaikuessa yleisömeren ylitse minä hajosin palasiksi lattialle, se on minulle aivan uskomattoman rakas biisi ja olen kätkenyt siihen luvattoman monta hetkeä, tunnetta. Juuri siksi musiikki on niin valtavan tärkeää, mietin musiikin kaikuessa hämärässä salissa ja kun viimeinen biisi Leijonakuningas sai minut nostamaan käteni ilmaan hymyilin itsekseni, olin enemmän elossa kuin olin ollut kertaakaan lokakuun aikana, ihmeellinen ilta, erityinen.

 

PA291811PA291852PA291824

28. marraskuuta 2021

MARRASKUUN HARMAUDESSA MINÄ HAAVEILIN LUMESTA

IMG_2186IMG_2754

 

Lokakuu vaihtui marraskuuhun tavallaan ihan kuin huomaamattani, auto sai talvirenkaat alleen ja minä kaivoin vaatekaappini pohjalta talvikengät, ihan vain siksi, että ne olisivat sitten valmiina eteisessä sinä päivänä, kun maisema verhoutuisi lumihuntuun. Marraskuun ensimmäisinä viikkoina haaveilin lumesta jokaisena harmaana aamuna, olihan marraskuun alku suurimmaksi osaksi täynnä harmaan lukemattomia sävyjä, piiskaavaa sadetta vasten kasvojani ja kylmää viimaa, joka tarttui yön jäljiltä takkuisiin hiuksiin kävellessäni ennen ensimmäisiä valonsäteitä puoliksi unessa pienen karvakuonon kanssa pitkin tuttuja kadunkulmia, pysähtyessäni katselemaan järvelle kylmyyden tuntuessa sormenpäissäni. Minä haaveilin lumesta ja unohduin aina hetkittäin muistelemaan lapsuusvuosieni lumisia talvia, niitä pakkasaamuja, kun kävelin kouluun paksuun talvitakkiin ja toppahousuihin pukeutuneena, hiippapipo päässäni ja äidin neulomat lapaset käsissäni, minä en unohda niitä aamuja koskaan.


Hetkittäin tuntui kuin aivan kaikki ympärilläni olisi pysähtynyt odottaessaan armottomasti lähestyvää talvea, siinä oli jotain ihmeellisen kaunista, rauhoittavaa, siinä, kuinka harmaaseen verhoutunut maisema uinui pilvisen taivaan alla ja viimeisetkin ruskaan verhoutuneet lehdet putosivat kylmään maahan. Minä keitin aamuisin teetä pitääkseni itseni lämpimänä, paistoin leipää punaisessa padassa ja kaivoin joulukoristeita varastosta, koristelin joulukuusen kultaisella ja ripustin parvekkeen katonrajaan jouluvalot, olin valmis joulun odotukseen huolimatta siitä, että ikkunalasin takana maisema verhoutui harmaan lukemattomiin sävyihin. Puin villasukat ja lämpimän neuletakin kylmyyden tuntuessa hetkittäin jokaisessa solussani ja kävelin juuri ennen auringonlaskua metsässä pienen karvakuonon kanssa, pimeyden laskeutuessa sytytin kynttilöitä ja hengitin syvään, kuuntelin sadetta.

 

IMG_2918

 

Marraskuun ensimmäisten viikkojen illat olivat hiljaisia, minä sytytin kynttilöitä parvekkelyhtyihin ja katselin, kuinka kaupungin valot loistivat kirkkaina järven toisella puolella. Jätin parvekkeen oven vähän raolleen, jotta pieni karvakuono pääsisisi parvekkeelle katselemaan pimeyteen verhoutunutta maisemaa ja ohikulkevia ihmisiä, lämmitin saunan ja suljin sitten silmäni kuunnellessani Lotta-Sofia Saahkon lokakuun lopussa julkaistua kirjaa Kahvia ja karjalanpiirakoita. Se kulki minun mukanani aina aikaisina aamuina kävellessäni pienen karvakuonon kanssa, iltapäivisin keittäessäni riisipuuroa piirakoita varten ja istuessani iltaisin saunassa, täydellinen kirja marraskuun rauhallisiin hetkiin. Saunan jälkeen minä piilouduin peiton alle katselemaan televisiota ja nukahdin ennen lopputekstejä, näin unia, jotka hymyilyttivät vielä aamuisin minun herätessäni ennen auringonnousua.


IMG_2441IMG_2951IMG_2813

20. marraskuuta 2021

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI VIIMEAIKOINA?

IMG_9252IMG_9333

 

Tänä vuonna syksy oli aivan taianomaisen kaunis ja tänään, kun maisema ikkunalasin takana verhoutuu jälleen harmaaseen ja sadepisarat putoavat armottomasti mustaan asfalttiin, minä tahdon kirjoittaa asioista, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi viime aikoina, asioista, jotka ovat saaneet hymyilmään pimeinä iltoina ja tanssimaan askeleeni kylminä syysaamuina, kun pakkanen pistelee poskipäitäni. Minusta tuntuu, että niistä asioista pitäisi kirjoittaa enemmän ja useammin, niihin asioihin pitäisi keskittyä varsinkin juuri nyt, kun se maisema verhoutuu harman lukemattomiin sävyihin, syyssateet piiskaavat kasvoja ja pimeys saapuu päivä päivältä aikaisemmin.





x Ruskaan verhoutunut luonto. Minusta tuntuu, että luonto verhoutui ruskaan tänä vuonna aikaisemmin kuin se on pukeutunut edellisinä vuosina ja olen äärettömän onnellinen siitä, että päätimme aikaistaa mökille lähtemistä melkein kahdella viikolla, lokakuun puolivälissä olisi ollut ruskan suhteen jo myöhäistä. Tänä vuonna ruska oli uskomattoman kaunis ja nautin suunnattomasti jokaisesta hetkestä, jonka sain viettää ruskaan verhoutuneiden metsien keskellä satojen kilometrien päässä kotoa, siinä erityisessä ja aivan äärimmäisen rakkaassa paikassa.

 

x Mökkisauna, rauha ja pimeyteen verhoutunut maisema. Rakastan saunomista aivan valtavasti, mutta mikään sauna ei ole mitään verrattuna mökin puulämmitteiseen saunaan ja siihen valtameren kokoiseen rauhaan, joka valtaa sydämeni kuunnellessani liekkien tanssivan tulipesässä ja katsellessani, kuinka rakas maisema verhoutuu pimeyteen huuruisen ikkunalasin takana. Siellä metsien keskellä pimeys on niin syvää, että seistessäni kuistilla saunan jälkeen pyyhkeeseen kääriytyneenä minä en nähnyt pihakoivujen takana siintävää järveä, kylmät väreet juoksivat minun kalpealla ihollani ja jossain syvällä rintalastani alla asui rauha, valtameren kokoinen rauha.

 

IMG_9285IMG_9315IMG_9214

 

x Sateiset illat, kun voi iltalenkin jälkeen lämmittää glögiä. Ruska vaihtui aivan kuin huomaamattani harmaan sävyihin ja sateisiin iltoihin, mutta jostain tuntemattomasta syystä olen alkanut vähitellen rakastaa myös sitä harmautta, niitä sellaisia iltoja, kun olen kävellyt keltaiseen sadetakkiin puetun karvakuonon kanssa pimeyteen verhoutuneita katuja sateen piiskatessa kasvojani ja palannut kotiin, lämmittänyt itselleni glögiä ja kietoutunut lämpimään neuleeseen. Niissä illoissa on ollut jotain erityistä, jotain valtavan rauhoittavaa ja siksi ne kai ovat tehneet minut kerta toisensa jälkeen niin kovin onnelliseksi, vaikka kylmyys on tuntunut selkäytimessäni asti.


x Musiikki, yksinkertaisesti musiikki. Se tapahtuu aina syksyisin, musiikki palaa luokseni kuin vanha ystävä ja kuljettaa mukanaan tunteiden ääripäissä, kietoo turvalliseen syleilyynsä ja kuin huomaamattani saa tanssimaan askeleeni pimeillä kaduilla. Ihan erityisesti minun on tänään mainittava Billie Eilishin Happier Than Ever, joka on soinut kuulokkeissani aivan luvattoman paljon heinäkuun lopusta asti ja saanut minut unohtamaan hetkittäin koko tämän maailman ympärilläni, se on minulle äärettömän rakas albumi ja no, aivan uskomattoman hieno.

 

x Joulun lähestyminen. Joulu on ollut minulle aina ehdottomasti se vuoden rakkain juhla, se on ollut sitä aivan lapsuusvuosistani asti ja edelleen, aina joulun lähestyessä minun mieleni palaa niihin lapsuusvuosien jouluihin ja kaikkeen siihen taianomaisuuteen. Vaikka joulut eivät ole enää samanlaisia kuin ne olivat lapsuusvuosinani, vuosi toisensa jälkeen odotan joulua enemmän kuin mitään muuta juhlaa ja tänä vuonna kaivoin joulukoristeet varastosta aikaisemmin kuin koskaan aiemmin. Lokakuun viimeisenä perjantaina koristelin joulukuusen ja siitä päivästä lähtien olen lisännyt joulukoristeita ympäri rakasta kotiamme, kuunnellut joulumusiikkia ja odottanut lumisadetta, eikä mikään ole tehnyt minua yhtä onnelliseksi näinä päivinä, kun maisema verhoutuu harmaaseen.

 

IMG_9266IMG_9305

17. marraskuuta 2021

VIIMEISET PÄIVÄT RUSKAN KESKELLÄ

IMG_8832IMG_9078

 

Viimeisinä mökillä viettäminämme päivinä heräsin aikaisin, katselin loputtoman pimeyden vaihtuvan vähitellen valonsäteisiin ja kävelin auringonnousun jälkeen kylätietä pienen karvakuonon kanssa. Kuuntelin, kuinka tuuli humisi korkeiden puiden latvoissa ja sai korkean heinän kumartamaan, minulla ei ollut kiire mihinkään ja tuulen tarttuessa hiuksiini mietin itsekseni, kuinka minä tahtoisin tulevaisuudessa elää niin, keskellä kauneinta luontoa ja kävellä aamuisin pitkin hiljaista kylätietä karvakuonon kanssa. Tahtoisin kuunnella tuulen vaimean huminan rikkovan hiljaisuuden, hengittää keuhkojeni täydeltä raikasta syysilmaa ja sytyttää myöhemmin takkaan tulen, katsella, kuinka ikkunalasin takana ruskaan verhoutuneet lehdet satavat maahan. Kaukana kaupungin äänistä ja kirkkasta mainosvaloista, niin minä tahtoisin tulevaisuudessa elää, vaikka tiedänkin, että elämä kerrostalossa kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta on todennäköisesti helpompaa.


Minun sydämeni kaipaa hiljaisuuteen, minä mietin ottaessani pienen karvakuonon syliini ja kiivetessäni kuistin portaat ylös, sydämeni on kaivannut hiljaisuuteen niin kauan kuin vain muistan. Piilouduin peiton alle syömään aamiaista ja nauroin pienen karvakuonon kiivetessä viereeni tupaan levitettyyn sänkyyn. Ikkunalasin takana auringonsäteet murtautuivat hetkittäin harmaan pilviverhon lävitse ja loivat varjojaan ruskaan verhoutuneiden lehtien peittämään maahan, minä saatoin nukahtaa hetkeksi ja herätä television ääniin, ei ollut kiire mihinkään, ei tarvinnut suorittaa mitään ja se teki minut aivan valtavan onnelliseksi, sai antamaan itselleni armoa ja luvan levätä, nauttia aamun hitaudesta. Se sai minut juomaan kuumaa glögiä, kääriytymään lämpimään neuletakkiini ja ihastelemaan ruskan viimeisiä hetkiä, ruskaan verhoutuneiden lehtien loputonta sadetta ja vähitellen talveen valmistautuvaa luontoa, kävelemään läheiselle pellolle juoksemaan pienen karvakuonon kanssa ja palaamaan takaisin vain hetkeä ennen kuin valonsäteet vaihtuivat jälleen pimeyteen, kirkkaaseen tähtitaivaaseen ja metsän ääniin, jotka tuntuivat pimeyden keskellä rauhoittavilta, mutta samanaikaisesti myös vähän kauhistuttavilta.


IMG_7867

 

Iltaisin istuimme hämärässä tuvassa, sytytimme takkaan tulen ja katselimme liekkien tanssivan tummuneen lasin takana, siinä on tavallaan jotain uskomattoman rauhoittavaa, mietin yhtenä iltana lisätessäni polttopuita takkaan ja kävellessäni kuistille hakemaan lisää polttopuita sisälle. Pysähdyin hetkeksi katselemaan pimeyteen verhoutunutta maisemaa, oli juuri niin äärettömän hiljaista, että jokainen varovainen tuulenhenkäys sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaani. Rakastan tätä kaikkea aivan suunnattomasti, minä huokaisin itsekseni palatessani takaisin sisälle ja sulkiessani oven perässäni, minä rakastan ja tulen varmasti aina rakastamaan.

 

IMG_8823IMG_7913IMG_8922

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.