TÄNÄ SYKSYNÄ OLEN NÄHNYT UNIA MÖKISTÄ KAUKANA TÄÄLTÄ

 

Tänä syksynä olen nähnyt öisin unia mökistä kaukana täältä, olen nähnyt unia valtavan rakkaasta hirsimökistä, jonka lämpimään tupaan nukahdin lapsuusvuosinani kylminä talviöinä ja jonka ikkunasta näki talvipäivisin aina paksun jään peittämälle järvelle saakka. Olen kaivannut sinne aivan äärettömästi, minä mietin yhtenä aamuna herätessäni herätyskellon ääneen unesta, jossa olin kulkenut pitkin hiljaista kylätietä ilta-auringon maalatessa maisemaa lämpimin sävyin ja katsellut puiden lomasta pilkottavaa mökkiä, jonka kuistille olin unohtanut valon päälle. Muistan, kuinka viime keväänä kuljin sitä tuttua kylätietä ja katselin mökin ikkunasta loistavaa valoa, en silloin vielä tiennyt, että se jäisi viimeiseksi kerraksi, kun saisimme nauttia siitä loputtomasta rauhasta siinä rakkaassa paikassa, metsien keskellä. En tiennyt, mutta aavistus siitä kävi silti hetkittäin minun mielessäni.

 

Tavallaan se on tuntunut lohdulliselta, nähdä unia mökistä kaukana täältä, istua mökin kuistilla iltahämärässä, kuunnella puiden humisevan ympärilläni ja ihmetellä sitä valtavaa rauhaa, joka kulkee pitkin selkärankaa. Kävellä rantaan katselemaan järvelle auringonnousun maalatessa maisemaa harmoniaan, hengittää keuhkojeni täydeltä raitista ilmaa ja pimeyden laskiessa istua takkatulen ääressä tuvan lämmössä, kuin lapsuusvuosinani. Niin, on tuntunut lohdulliselta nähdä unia mökistä kaukana täältä, vaikka tiedän, että jäljellä on enää muistot.

 

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI TÄNÄ KEVÄÄNÄ?

 

En ole oikeastaan koskaan erityisemmin rakastanut kevättä, en ole rakastanut katupölyyn verhoutuvia katuja, väkivaltaisen kirkkaita valonsäteitä tai kuraa, joka kantautuu kuin väistämättä pienen karvakuonon tassuissa puhtaisiin lakanoihin. Tänä vuonna minä olen kuitenkin rakastanut kevään jokaista hetkeä, kuunnellut aamuisin lintujen laulua kävellessäni pienen karvakuonon kanssa pitkin niitä katupölyyn verhoutuneita katuja ja katsellut iltapäivisin ikkunasta, kuinka ohuet jäälautat ajelehtivat järvellä. Niistä kevään kauniista hetkistä ja pienistä asioista, jotka ovat tehneet minut tänä keväänä valtavan onnelliseksi, tahdon kirjoittaa tänään, kun sade piiskaa ikkunalasia ja maisema verhoutuu harmaaseen, tänään, kun vesisade muuttuu aina hetkittäin räntäsateeksi.

     Tänä keväänä minut on tehnyt onnelliseksi..

 

x Asfaltin paljastuminen lumen alta. Asuessani kymmenen vuotta sitten rakkaassa pikkukaupungissa hymyilin keväisin itsekseni, kun sain loputtomalta tuntuneen talven jälkeen ottaa ne kevään ensimmäiset askeleet lumen alta paljastuneella kuivalla asfaltilla. Oli ihmeellistä, kuinka onnelliseksi se teki minut silloin ja kuinka valtavan onnelliseksi se teki minut tänäkin keväänä kerta toisensa jälkeen kävellessäni pienen karvakuonon kanssa pitkin rantaraittia ja tuntiessani hetkittäin lumen alta paljastuneen asfaltin jalkojeni alla, kesä oli niinä hetkinä aina askeleen lähempänä ja se tuntui uskomattoman hyvältä, jollain tavalla uudelta ja ihmeelliseltä, helpottavalta.

 

x Vapauden tunne auton ratissa. Olen tavallaan koko elämäni pelännyt jo pelkästään ajatusta autolla ajamisesta ja siksi minä uskalsin vasta puolitoista vuotta sitten auton rattiin, eikä pelko päättynyt siihen hetkeen vaan se oli läsnä jokaisella ajotunnillani ja vielä monta kuukautta senkin jälkeen, kun sain ajokortin. Tänä keväänä olen kuitenkin viimein alkanut todella nauttia ajamisesta, olen alkanut nauttia siitä loputtomasta vapauden tunteesta ajaessani pienen karvakuonon kahdestaan kohti rakasta pikkukaupunkia ja siitä valtavasta rauhasta ajaessani yksin keskellä yötä Tampereelta kotiin, olen alkanut nauttia ja se on tehnyt minut ihan äärettömän onnelliseksi.

 

 

x Rauhalliset aamut. Tänä keväänä olen rakastanut aamuja, joina olen saanut herätä mökin lämpimästä tuvasta ja kävellä pienen karvakuonon kanssa pitkin hiljaista kylätietä, mutta niin minä olen rakastanut myös sellaisia aamuja, joina olen saanut herätä täältä rakkaasta kodistamme ilman kiirettä yhtään mihinkään ja keittää teetä auringonsäteiden maalatessa juovia valkoisille seinille, musiikin kuiskaillessa kotimme nurkissa. Ne rauhalliset aamut ovat tehneet minut tavattoman onnelliseksi ja toivon, että tänä keväänä olisi vielä monta sellaista aamua, kun minun ei tarvitse kuin olla ja hengittää, kuunnella, kuinka linnut laulavat vapauttaan ikkunalasin takana.

x Musiikki, joka on palannut luokseni kuin vanha ystävä. Minusta tuntuu, että musiikki palaa luokseni kahdesti vuodessa, luonnon verhoutuessa syksyn kauneimpaan ruskaan ja talven vaihtuessa vähitellen kevääseen. Tänä keväänä musiikki on kulkenut vierelläni aikaisina aamuina ja myöhäisinä iltoina, ottanut turvalliseen syliinsä ja keinuttanut mukanaan tunteiden valtamerissä, enkä tiedä, olisinko voinut olla siitä enää yhtään onnellisempi.

 

x Luonnon herääminen pitkän talven jälkeen. Se, kuinka luonto alkaa vähitellen herätä kevääseen loputtomalta tuntuneen talven jälkeen, tekee minut uskomattoman onnelliseksi jokaisena keväänä. Onnelliseksi se on tehnyt minut tänäkin keväänä, se, kuinka leskenlehdet ovat nousseet routaisesta maasta omenatarhan aidan takana, ruoho on alkanut vihertämään katujen varsilla ja lehtipuut ovat kasvattaneet silmunsa, enkä tiedä lakkaanko minä koskaan ihmettelemästä sitä, kuinka se kaikki tapahtuu ihan kuin huomaamatta. Se on niin ihmeellistä ja kaunista, että tänäkin keväänä minä olen pysähtynyt lukemattomia kertoja ihmettelemään sitä kaikkea, luontoa ja sen voimaa, sitä, kuinka jokaisen talven jälkeen se herää aina uudelleen kauniimpana kuin koskaan aiemmin.

 

ENSIMMÄISINÄ ILTOINA PIMEYS TUNTUI PELOTTAVALTA

 

Muutama viikko sitten istuimme mökin saunassa, ikkunalasin takana pimeys verhosi maiseman tummansiniseen samettiin ja mietin hetken itsekseni, kuinka ensimmäisinä iltoina se tuntui aina kummalliselta ja kieltämättä vähän pelottavaltakin, se valtameren kokoinen pimeys ikkunalasin takana. Oli ollut uskomattoman kaunis päivä ja vain hetkeä aiemmin illan viimeiset auringonsäteet olivat värittäneet maisemaa lämpimillä sävyillään meidän kävellessämme pitkin hiljaista kylätietä, mutta istuessani saunassa pimeyden verhotessa maisemaa ikkunalasin takana en osannut olla miettimättä, kuinka niinä ensimmäisinä iltoina se valtameren kokoinen pimeys tuntui aina vähän kummalliselta, pelottavaltakin. Suljin hetkeksi silmäni ja kuuntelin, kuinka liekit tanssivat kiukaan tulipesässä, olin onnellinen siitä päivästä, siitä hetkestä saunan lämmössä maailman rakkaimman kanssa.

Vielä hetkeä ennen kuin piilouduimme pehmeisiin lakanoihin ja nukahdimme tuvan lämpöön, kävelimme pitkin pimeyteen verhoutunutta kylätietä kuun valaistessa matkaamme. Pysähdyimme pimeyden keskelle katselemaan tähtitaivasta ja etsimme tähtikuvioita hiljaisuuden kuiskaillessa puiden latvoissa, ympärillämme metsät uinuivat tähtitaivaan alla ja minä tunsin itseni hetken aivan äärettömän pieneksi, lähes olemattomaksi osaksi tätä suurta maailmaa. Kaupungin kirkkaiden valojen loisteessa tähtitaivasta ei koskaan näe samalla tavalla, minä huokaisin itsekseni ja palatessamme takaisin mökille jäin vielä hetkeksi kuistille katselemaan rakasta maisemaa, hengitin keuhkojeni täydeltä raikasta ilmaa ja kuuntelin hiljaisuutta, oli siinä pimeydessä jotain kovin rauhoittavaakin.

 

SINÄ AAMUNA JOUTSENET OLIVAT PALANNEET

 

Yhtenä iltana auringonlaskun jälkeen lattia tuntui jalkojeni alla kylmältä, yöksi oli luvattu kiristyvää pakkasta ja unohduin aivan hetkeksi muistelemaan niitä talvi-iltoja, kun lapsuusvuosinani ajoimme koko perheen voimin mökille ja istuimme pikkusiskoni kanssa talvitakit päällä saunassa isäni lämmittäessä mökkiä, sauna lämpeni nopeammin kuin tupa ja ei mennyt kauaa, kun emme enää tarvinneet talvitakkeja. Olen muistellut niitä iltoja vuosien saatossa luvattoman useasti lämmöllä, olen muistellut pirttipöydän ääressä syötyjä iltapaloja ja tuvan lattialle nukahtamista kaappikellon lyödessä rauhallisesti aikaa eteenpäin, olen muistellut niitä aamuja, jolloin pimeän yön jälkeen auringonsäteet murtautuivat sisään verhojen lävitse ja oli kiire päästä ulos leikkimään.

 

Sinä kylmänä iltana sytytin itse takkaan tulen pimeyden syventyessä ikkunalasin takana ja mietin, kuinka juuri sellaista olin kaivannut tavallaan koko alkuvuoden, rauhoittumista takkatulen äärelle ilman kiirettä mihinkään. Katsellessani takkatulen rauhoittavaa tanssia nokisen lasin takana mietin alkuvuotta, sitä, kuinka tuntui kuin aika olisi kulkenut eteenpäin kuin valtoimenaan virtaava joki ja kuin minä olisin kulkenut siinä virrassa silmät sidottuina kevään ensimmäisiin auringonsäteisiin saakka. Sinä iltana tuntui hyvältä pysähtyä, istua takkatulen ääressä hiljaisuuden kuiskaillessa ikkunalasin takana ja tulen hiivuttua nukahtaa pehmeisiin lakanoihin tuvan lämpöön, kuunnella kaappikellon lyövän aikaa eteenpäin aivan kuin lapsuusvuosinani ja nähdä unta kesästä.

 

 

Seuraavana aamuna auringonsäteet piiloutuivat pilviverhon taakse, maisema verhoutui harmaan lukemattomiin sävyihin ja minä hengitin viileää ilmaa mökin kuistilla, korkeiden koivujen takana järvi nukkui yhä talviuntaan jään alla ja en voinut olla miettimättä, kuinka jää tuskin enää kantaisi. Hetkeä myöhemmin ihmettelimme pienen karvakuonon kanssa varovaisen tuulen rikkomaa hiljaisuutta korkeiden koivujen keskellä, joutsenet ovat palanneet, hymyilin itsekseni kuullessani joutsenten äänet koivujen takaa järveltä. Se oli aivan uskomattoman rauhoittava huhtikuinen aamu, meillä ei ollut kiire yhtään mihinkään ja palatessamme sisälle piilouduimme vielä hetkeksi peittojen alle, kaappikellon lyödessä aikaa eteenpäin suljin silmäni ja hymyilin, olin vain ja hengitin.

MINÄ TAHDON TAAS KIRJOITTAA

 

Siitä on yli kaksi kuukautta, kun minä viimeksi istuin hetkeksi aloilleni kirjoittamaan. Juuri nyt istun pienessä mökissä metsien keskellä lapsuusvuosiltani asti tutun, vähän kuluneen pirttipöydän ääressä, ikkunalasin takana auringonsäteet saavat valkoiset hanget loistamaan kirkkaina ja koivujen takana kauempana horisontissa järvi nukkuu vielä talviuntaan jään alla. Pieni karvakuono nukkuu eteisen lattialla ja kaappikello lyö aikaa eteenpäin väärässä ajassa, tuntuu kuin minun olisi täytynyt päästä tänne asti voidakseni enimmäistä kertaa kuukausiin rauhoittua jälleen hetkeksi kirjoittamaan, mietin katsellessani auringonsäteiden sulattaman lumen putoilevan vesipisaroina katolta, kevät on alkanut vähitellen lähestyä ja se tekee minut juuri nyt valtavan onnelliseksi.

Mietin kirjoittamista jo ajaessani joitakin päiviä sitten yön pimeydessä itsekseni Tampereelta kotiin, olin hetkeä aiemmin hukkunut musiikkiin loputtoman yleisömeren keskellä ja katsellessani auton kirkkaassa valokeilassa avautuvaa pimeyteen verhoutunutta maisemaa havahduin siihen ajatukseen, että tahtoisin tehdä enemmän niitä asioita, jotka tekevät minut äärettömän onnelliseksi. Herätessäni tänä aamuna auringonsäteiden murtautuessa ikkunaverhojen lävitse mökin lämpimään tupaan päätin rauhoittua tänään kirjoittamaan, kävellä pitkin hiljaista kylätietä maailman rakkaimman karvakuonon kanssa ja pysähtyä hetkittäin hengittämään vähitellen lähestyvää kevättä, kuuntelemaan, kuinka kevään lähestyessä palanneet linnut laulavat kylätietä reunustavissa puissa.

 

Niin minä olen tänään tehnyt, istunut tämän vanhan pirttipöydän ääressä kirjoittamassa ensimmäistä kertaa kuukausiin, kuunnellut kaappikellon lyövän aikaa tasaisesti eteenpäin ja hymyillyt kävellessäni pitkin hiljaista kylätietä, katsellut ympärilläni avautuvaa maisemaa ja huokaissut itsekseni, kuinka uskomattoman onnellinen minä olen siitä, että saan viettää taas hetken täällä. Seuraavat päivät aion nauttia jokaisesta hetkestäni täällä, ihmetellä hiljalleen kevääseen heräävän luonnon kauneutta ja niin, kirjoittaa ilman kiirettä mihinkään.