Yhtenä iltana auringonlaskun jälkeen lattia tuntui jalkojeni alla kylmältä, yöksi oli luvattu kiristyvää pakkasta ja unohduin aivan hetkeksi muistelemaan niitä talvi-iltoja, kun lapsuusvuosinani ajoimme koko perheen voimin mökille ja istuimme pikkusiskoni kanssa talvitakit päällä saunassa isäni lämmittäessä mökkiä, sauna lämpeni nopeammin kuin tupa ja ei mennyt kauaa, kun emme enää tarvinneet talvitakkeja. Olen muistellut niitä iltoja vuosien saatossa luvattoman useasti lämmöllä, olen muistellut pirttipöydän ääressä syötyjä iltapaloja ja tuvan lattialle nukahtamista kaappikellon lyödessä rauhallisesti aikaa eteenpäin, olen muistellut niitä aamuja, jolloin pimeän yön jälkeen auringonsäteet murtautuivat sisään verhojen lävitse ja oli kiire päästä ulos leikkimään.
Sinä kylmänä iltana sytytin itse takkaan tulen pimeyden syventyessä ikkunalasin takana ja mietin, kuinka juuri sellaista olin kaivannut tavallaan koko alkuvuoden, rauhoittumista takkatulen äärelle ilman kiirettä mihinkään. Katsellessani takkatulen rauhoittavaa tanssia nokisen lasin takana mietin alkuvuotta, sitä, kuinka tuntui kuin aika olisi kulkenut eteenpäin kuin valtoimenaan virtaava joki ja kuin minä olisin kulkenut siinä virrassa silmät sidottuina kevään ensimmäisiin auringonsäteisiin saakka. Sinä iltana tuntui hyvältä pysähtyä, istua takkatulen ääressä hiljaisuuden kuiskaillessa ikkunalasin takana ja tulen hiivuttua nukahtaa pehmeisiin lakanoihin tuvan lämpöön, kuunnella kaappikellon lyövän aikaa eteenpäin aivan kuin lapsuusvuosinani ja nähdä unta kesästä.
Seuraavana aamuna auringonsäteet piiloutuivat pilviverhon taakse, maisema verhoutui harmaan lukemattomiin sävyihin ja minä hengitin viileää ilmaa mökin kuistilla, korkeiden koivujen takana järvi nukkui yhä talviuntaan jään alla ja en voinut olla miettimättä, kuinka jää tuskin enää kantaisi. Hetkeä myöhemmin ihmettelimme pienen karvakuonon kanssa varovaisen tuulen rikkomaa hiljaisuutta korkeiden koivujen keskellä, joutsenet ovat palanneet, hymyilin itsekseni kuullessani joutsenten äänet koivujen takaa järveltä. Se oli aivan uskomattoman rauhoittava huhtikuinen aamu, meillä ei ollut kiire yhtään mihinkään ja palatessamme sisälle piilouduimme vielä hetkeksi peittojen alle, kaappikellon lyödessä aikaa eteenpäin suljin silmäni ja hymyilin, olin vain ja hengitin.
Lähetä kommentti