HUOMENNA VAIHTUU ELOKUUHUN

 

Heinäkuu on kulkenut ohitseni kuin keväisin valtoimenaan virtaava joki ja tuntuu kuin olisin vasta eilen istunut lapsuudenkotini pihassa tummien pilvien kerääntyessä taivaalle, kuunnellut tuulen yltyvän ja ihmetellyt elämän kauneutta koirien kanssa, katsellut varjojen tanssivan vastaleikatulla nurmikolla. Sinä heinäkuisena iltapäivänä lähestyvä ukkonen tuntui jokaisessa hengenvedossani ja istuessani myöhemmin keittiön ikkunalla katselemassa sadetta hymyilin itsekseni, kuinka suunnattomasti rakastan kesäsateita, harmaan pilviverhon takaa varovaisesti murtautuvia auringonsäteitä ja ukkosen vaimeaa jyrinää, niissä on aina ollut jotain valtavan rauhoittavaa.

Siitä kauniista heinäkuisesta iltapäivästä pikkukaupungin rauhassa tulee pian kuluneeksi kokonainen kuukausi. Heinäkuu on kulkenut minun ohitseni keväisin valtoimenaan virtaavan joen kaltaisesti, päivät ovat seuranneet toisiaan ja illat ovat vaihtuneet öiksi nopeammin kuin olen ehtinyt huomatakaan, mutta siinä virrassa kaikki on ollut kaunista. On ollut aikaisia aamuja, joina olen kävellyt pienen karvakuonon kanssa pitkin hiljaisia katuja ja lämpimiä iltoja, joina auringonlasku on maalannut maisemaa kauniilla sävyillään, on ollut päiviä, jolloin minä olen hukkunut rakkaaseen musiikkiin Lutakonaukiolla ja öitä, jolloin olemme istuneet aivan aamuyön tunteihin asti parvekkeella. Heinäkuu on ollut kaunis ja kun huomenna vaihtuu elokuuhun, aion pysähtyä hengittämään ja kuunnella tuulen huminaa, mutta ennen kaikkea kuunnella itseäni, tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi.

 

TURISTINA OMASSA KOTIKAUPUNGISSANI

 

Heinäkuun ensimmäisellä viikolla matkustimme koko pienen perheemme voimin rakkaaseen pikkukaupunkiin ja viikon kauneimpana iltapäivänä jätimme pikkuisen karvakuonomme vanhempieni luokse käydäksemme pitkästä aikaa kahdestaan ihmettelemässä tätä heinäkuuhun herännyttä rakasta kaupunkia. Savonlinna on suurimman osan vuodesta suhteellisen hiljainen kaupunki, mutta aina heinäkuun ja oopperajuhlien koittaessa se tavallaan kuin herää uudestaan pitkän hiljaisuuden jälkeen, eikä sitä voinut olla huomaamatta sinä kauniina heinäkuisena iltapäivänä, kun me kävelimme Olavinkatua pitkin kohti satamaa. Tutut kadut olivat täynnä ihmisiä, kaupungin asukkaita, mutta myös turisteja kaukaisistakin maista ja kaupunki tuntui samalta kuin se on tuntunut elämäni jokaisena heinäkuuna, siltä rakkaalta oopperakaupungilta, jonka kadut hiljenevät aina syksyn saapuessa.

 

Eikö tässä tosiaan ole enää sitä bussipysäkkiä, kysyin kävellessämme Possenrinnettä alas ja muistelin, kuinka lukiovuosinani juoksin aina ne viimeiset metrit bussipysäkille ehtiäkseni puoli neljän bussiin, seuraava kun olisi mennyt vasta puolentoista tunnin kuluttua. Hymyilin itsekseni niille lukiovuosien muistoille, aikaisille aamuille lukion valkoisilla käytävillä ja iltapäivien viimeisille, kovin väsyneille oppitunneille, joilta suurimmalla osalla oli kiire siihen samaan puoli neljän bussiin. Niitä vuosia minä muistelen edelleen lämmöllä, mietin kävellessämme torin poikki satamaan ja jatkaessamme matkaa rantatietä pitkin kohti vanhaa kivilinnaa, jonka varjossa olen viettänyt lukemattomia iltoja nuoruusvuosinani ja joka saa minut pysähtymään vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Sinä heinäkuisena iltanakin pysähdyimme katselemaan edessämme rauhallisena seisovaa kivilinnaa ja oopperavieraiden linnalle johtavaa virtaa vielä ennen kuin suuntasimme museoon ensimmäistä kertaa vuosiin.

 

 

Olen vieraillut Riihisaaressa sijaitsevassa museossa kymmeniä kertoja tähän astisen elämäni aikana ja muistan edelleen kovin elävästi, kuinka ala-asteella vierailimme museossa ja kirjoitimme seuraavana päivänä esitelmiä näkemästämme. Olen ollut ala-asteelta asti kiinnostunut oman kotikaupunkini historiasta ja kävellessämme sinä heinäkuisena iltapäivänä museon raskaista ovista sisään hymyilin itsekseni, kuinka lapsuusvuosieni ajan museo näytti vuodesta toiseen samalta, saimaannorpan ohi kulkiessa alkoi soida tuttu sävelmä ja hämärässä kulmassa pyöri animaatiovideo S/S Salamasta. Museo valittiin aiemmin tänä vuonna vuoden museoksi ja kiertäessämme kaikessa rauhassa uudistettuja näyttelyitä hymyilin itsekseni, kuinka huolimatta siitä, että minä rakastan niitä lapsuusvuosieni muistoja museosta, uudistus oli ihan kuin herättänyt museon eloon. Viimeiseksi kävimme vielä katsomassa museon laiturissa seisovia lapsuusvuosiltani tuttuja museolaivoja ja seistessäni S/S Mikon kannella katselemassa edessäni avautuvaa järvimaisemaa huokaisin itsekseni, kuinka valtavasti rakastin sitä kaupunkia.

 

Vielä ennen kuin palasimme lapsuudenkoteihimme, ajoimme Heikinpohjaan ja suuntasimme ensimmäistä kertaa yhdessä Tivoliin. Siitä on oltava jo vähintään kymmenen vuotta, minä sanoin muistellessani ääneen viimeisintä tivolivierailuani ja ostaessamme lippuja vielä mietin itsekseni, kuinka silloin yli kymmenen vuotta sitten Tivolin laitteet eivät tuntuneet erityisin hurjilta verrattuna suurempien huvipuistojen laitteisiin. Ensimmäisen laitteen käynnistyessä ja pyöriessämme aivan järjettömältä tuntuvaa vauhtia laitteen mukana kyseenalaistin kuitenkin muistojani huomatessani kiljuvani loputtoman nauruni seasta. Ehkä minusta on vain tullut vanha, minä nauroin kävellessämme tuntia myöhemmin takaisin autolle ja ajessamme keskustan läpi kohti lapsuudenkotiani, vanha toisin kuin minun miehestäni, joka nautti vauhdista jokaisella hengenvedollaan. Se iltapäivä turistina omassa pienessä kotikaupungissamme oli ollut kaunis ja ylittäessämme Kyrönsalmen sillan mietin ääneen, kuinka oli tuntunut ihanalta lähteä kahdestaan ihmettelemään heinäkuuhun herännyttä kaupunkia, muistelemaan lapsuus- ja nuoruusvuosia tässä rakkaassa kaupungissa, josta voimme vielä joskus toivottavasti löytää oman kotimme.

 

HETKI ENNEN MYRSKYÄ JUHANNUSPÄIVÄNÄ

Juhannusaattona istuin vanhempieni kanssa lapsuudenkotini takapihan terassilla ja katselin, kuinka kaatosade piiskasi korkeita koivuja aidan takana, sadepisarat putoilivat katoksen reunalta valtoimenaan ja jossakin vähän kauempana jyrisi ukkonen, joka tuntui jo lähestyvän armottomasti. Ei mennyt kauaa ennen kuin ukkonen jyrisi niin, että se tuntui jokaisessa solussani, taustalla soi suomirockin klassikoita ja minä hymyilin itsekseni, kuinka sateesta ja ukkosesta huolimatta minä en olisi toivonut siltä juhannusaatolta mitään enemmän. Sateen lakattua söimme yhdessä takapihan terassilla, katselimme karvakuonojen juoksevan toisensa perässä ja istuessani vielä myöhään illalla lämpimässä paljussa myrskyisen taivaan alla minä hengitin syvään, kuuntelin tuulen humisevan puiden latvoissa varovaisten sadepisaroiden putoillessa hetkittäin kasvoilleni, se oli täydellinen juhannusilta.

Juhannuspäivänä kävelimme äitini ja koirien kanssa rantaan ja seistessäni rantakalliolla katselemassa koirien nauttivan lämpimästä kesäpäivästä kirkkaassa rantavedessä hymyilin itsekseni, kuinka ne olivat odottaneet sitä hetkeä varmasti koko edellisen päivän. Ne juoksivat hetkittäin toistensa perässä pitkin lämmintä rantakalliota aina sammalen ja mustinkanvarpujen peittämälle metsäpolulle asti, palasivat yhtä vauhdikkaasti aina järveen ja vesipisaroiden kimmeltäessä auringonsäteiden loisteessa näyttivät olevan niin riemuissaan, että niiden valtava riemu tarttui siinä hetkessä myös minuunkin. Se oli yksi juhannuksen kauneimmista hetkistä ja kävellessämme takaisin kotiin tummat pilvet alkoivat jälleen kerääntyä taivaalle, jossain kauempana jyrisi jo ukkonen ja aivan pian se saavuttaisi meidätkin, oli taianomainen hetki ennen myrskyä, uhkaava hiljaisuus, joka pian rikkoutuisi.

 

SINÄ YÖNÄ HERÄSIN UKKOSEN JYRINÄÄN

 

Puolitoista viikkoa sitten ajoimme iltapäivän lempeiden auringonsäteiden loisteessa pienen karvakuonon kanssa kahdestaan rakkaaseen pikkukaupunkiin viettämään juhannusta ja ajaessamme ihan viimeisiä kilometrejä kohti määränpäätämme muistelin niitä kymmenen vuoden takaisia hetkiä, kun katselin niitä samoja maisemia bussin ikkunalasin takana matkallani Helsingistä lapsuudenkotiini. Kymmenen vuotta sitten ne samat maisemat saivat minut aina rauhoittumaan ja vaikka minä kuinka suunnattomasti rakastinkin raitiovaunujen kolinaa iltapäivän ruuhkassa Mannerheimintiellä, ohikiitäviä junia kävellessäni pitkin Linnunlaulun siltaa ja merituulta istuessani Suomenlinnan kallioilla, rakastin silti enemmän pikkukaupungin hiljaisuutta, sitä loputonta rauhaa rintalastani alla. Minä en tunne olevani enää sama ihminen kuin silloin kymmenen vuotta sitten, mutta sitä pikkukaupunkia rakastan edelleen aivan äärettömästi, mietin hetkeä myöhemmin pysäköidessäni auton lapsuudenkotini pihaan.

Sinä yönä heräsin ukkosen jyrinään, valvoin vanhassa huoneessani katsellen salamointia ikkunalasin takana ja tunsin kylmien väreiden juoksevan pitkin selkärankaani ukkosen jyrähtäessä hetkittäin niin armottomasti, että tuntui kuin koko talo olisi tärissyt. Minä en ollut vuosiin kokenut niin armotonta ukkosta, mietin piiloutuessani peiton alle ja tuijottaessani yön hämärässä valkoista paneelikattoa unohduin kuin huomaamattani muistelemaan niitä kesäöitä, kun minä kolmetoista vuotta sitten kiipesin sen saman huoneen ikkunasta ulos ja kävelin pitkin tutuimpia kadunkulmia. Asfaltti tuntui niinä öinä lämpimältä paljaiden jalkojeni alla ja syvällä rintalastani alla tuntui suunnaton vapaus, muistot niistä lämpimistä kesäöistä saivat minut vielä hymyilemään itsekseni ennen kuin minä nukahdin lopulta uudelleen ukkosen jyristessä ja vesisateen yltyessä edelleen ikkunalasin takana.

 

 

Seuraavana päivänä kävelin yksin rantaan katsomaan järvelle, tummat pilvet olivat alkaneet kerääntyä taivaalle ja minusta tuntui kuin myrsky olisi alkanut hiljalleen lähestyä pikkukaupunkia. Voimistuva tuuli tarttui puiden latvoihin istuessani hetkeksi rantaan katselemaan järvelle, joka oli sinä tuulisena kesäkuun päivänä rauhaton ja minusta tuntui, että niin olin tavallaan minäkin. Ehkä se johtui lähestyvästä myrskystä, mietin pysähtyessäni lupiinien keskelle katselemaan edessäni avautuvaa kovin tuttua maisemaa, vuosikymmenten ajan ukkosmyrskyjä nähneitä vanhoja puutaloja ja hiekkateitä, joita olin kulkenut pian kahdenkymmenen vuoden ajan. Kävellessäni niiden vanhojen talojen ohitse hiekkatietä takaisin lapsuudenkotiini tunsin ensimmäiset varovaiset sadepisarat kasvoillani, ei menisi enää kauaa ennen kuin ukkonen jyrisisi jälleen aivan kuin se oli jyrissyt edellisenä yönä.