Juhannusaattona istuin vanhempieni kanssa lapsuudenkotini takapihan terassilla ja katselin, kuinka kaatosade piiskasi korkeita koivuja aidan takana, sadepisarat putoilivat katoksen reunalta valtoimenaan ja jossakin vähän kauempana jyrisi ukkonen, joka tuntui jo lähestyvän armottomasti. Ei mennyt kauaa ennen kuin ukkonen jyrisi niin, että se tuntui jokaisessa solussani, taustalla soi suomirockin klassikoita ja minä hymyilin itsekseni, kuinka sateesta ja ukkosesta huolimatta minä en olisi toivonut siltä juhannusaatolta mitään enemmän. Sateen lakattua söimme yhdessä takapihan terassilla, katselimme karvakuonojen juoksevan toisensa perässä ja istuessani vielä myöhään illalla lämpimässä paljussa myrskyisen taivaan alla minä hengitin syvään, kuuntelin tuulen humisevan puiden latvoissa varovaisten sadepisaroiden putoillessa hetkittäin kasvoilleni, se oli täydellinen juhannusilta.
Juhannuspäivänä kävelimme äitini ja koirien kanssa rantaan ja seistessäni rantakalliolla katselemassa koirien nauttivan lämpimästä kesäpäivästä kirkkaassa rantavedessä hymyilin itsekseni, kuinka ne olivat odottaneet sitä hetkeä varmasti koko edellisen päivän. Ne juoksivat hetkittäin toistensa perässä pitkin lämmintä rantakalliota aina sammalen ja mustinkanvarpujen peittämälle metsäpolulle asti, palasivat yhtä vauhdikkaasti aina järveen ja vesipisaroiden kimmeltäessä auringonsäteiden loisteessa näyttivät olevan niin riemuissaan, että niiden valtava riemu tarttui siinä hetkessä myös minuunkin. Se oli yksi juhannuksen kauneimmista hetkistä ja kävellessämme takaisin kotiin tummat pilvet alkoivat jälleen kerääntyä taivaalle, jossain kauempana jyrisi jo ukkonen ja aivan pian se saavuttaisi meidätkin, oli taianomainen hetki ennen myrskyä, uhkaava hiljaisuus, joka pian rikkoutuisi.
Lähetä kommentti