MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI VIIME AIKOINA?

 

Vuosia sitten minulla oli hetkittäin tapana kirjoittaa pienistä ja toisinaan vähän suuremmistakin asioista, jotka olivat tehneet minut viimeisimpien viikkojen aikana onnelliseksi. Niistä sellaisista asioista, jotka olivat saaneet minut hymyilemään aikaisina aamuina kylmyyden tuntuessa ihan jokaisessa solussani ja myöhäisinä iltoina, kun pimeys laskeutui kaupungin ylle. Niiden asioiden kirjoittaminen tuntui silloin tärkeältä ja kun olen myöhemmin palannut niihin teksteihin, ne ovat saaneet minut hymyilemään ja juuri siksi tahdonkin tänään kirjoittaa jälleen niistä asioista, jotka ovat tehneet minut viime aikoina onnelliseksi.

 

       Viime aikoina minut on tehnyt onnelliseksi..

 

x Vaaleanpunaiseen verhoutuva taivas aikaisina aamuina. Viimeisimmät viikot olen herännyt pienen aarteemme kanssa aamuisin ennen auringonnousua ja vaikka armottoman lyhyiden yöunien jälkeen herääminen on tuntunut hetkittäin vaikealta, olen rakastanut katsella niinä aikaisina aamuina, kuinka taivas verhoutuu pieneksi hetkeksi vaaleanpunaiseen ennen auringonnousua. Ikkunalasin takana koko kaupunki uinuu vielä hetken vaaleanpunaisen taivaan alla, vastapäisten kerrostalojen ikkunoissa ei näy vielä valoja ja tuntuu kuin olisimme sen pienen hetken ihan kahdestaan taivaan verhoutuessa vaaleanpunaiseen, ne ovat tuntuneet jotenkin kovin erityisiltä hetkiltä.

x Valokuvaaminen auringonnousun aikaan. Sen lisäksi, että olen rakastanut katsella, kuinka taivas verhoutuu pieneksi hetkeksi vaaleanpunaiseen ennen auringonnousua, olen rakastanut käydä juuri auringonnousun aikaan pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa valokuvaamassa. Valo on ollut kauniin pehmeää ja ilmassa on tuoksunut rauhoittavasti syksy, kun olemme pysähtyneet vähitellen ruskaan verhoutuvan maiseman keskellä aina pieneksi hetkeksi valokuvaamaan, ikuistamaan tätä meidän ensimmäistä yhteistä syksyämme valokuviin.

 

x Pienen aarteemme hymyt. Kaikista onnellisimmaksi minut on viime aikoina tehnyt se, kuinka pieni aarteemme hymyilee minulle puhuessani hänelle ja jokeltelee tehdessäni jotain hassua tai nähdessään jotain kiinnostavaa. Kun ihmettelin pienen aarteemme potkuja raskauden viimeisen kolmanneksen aikana, kuvittelin usein itsekseni, miltä tuntuisi nähdä oman pienen aarteemme ensimmäiset hymyt ja on myönnettävä, että ne ovat tehneet minut onnellisemmaksi kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. Meidän pieni ja niin uskomattoman rakas aarre ❤

 

 

x Kirpputorien kiertäminen kaikessa rauhassa. Ennen meidän pienen aarteemme syntymää en koskaan kuulunut ihmisiin, jotka erityisemmin nauttisivat kirpputorien kiertämisestä, mutta pienen aarteemme syntymän jälkeen olen viettänyt aikaa kirpputoreilla enemmän kuin koskaan elämäni aikana. Kirpputorien kiertäminen ja löytöjen tekeminen pienelle aarteellemme ovat olleet viime aikoina ihan ehdottomasti sellaisia asioita, jotka ovat tehneet minut tavattoman onnelliseksi. Minusta tuntuu, että tänäänkin, kun ikkunalasin takana syyssade piiskaa mustaa asfalttia armottomasti, lähdemme pienen aarteen kanssa käymään jollain kirpputorilla ihan kaikessa rauhassa.

x Autolla ajaminen, ihan yksinkertaisesti autolla ajaminen. Sen jälkeen, kun kaksi vuotta sitten sain ajokortin, tämä kaupunki on alkanut avautumaan minulle aivan uudella tavalla ja se on tehnyt minut valtavan onnelliseksi, mutta en olisi koskaan uskonut, kuinka suunnattomasti rakastuisin autolla ajamiseen. Viime aikoina olen ajanut pienen aarteemme kanssa päivittäin ja yllättävän usein havahtunut miettimään, kuinka tavattoman onnelliseksi minut tekee se, että minulla on mahdollisuus tehdä niin ja lisäksi se, että se helpottaa arkeamme valtavasti.

 

MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI TÄNÄ KEVÄÄNÄ?

 

En ole oikeastaan koskaan erityisemmin rakastanut kevättä, en ole rakastanut katupölyyn verhoutuvia katuja, väkivaltaisen kirkkaita valonsäteitä tai kuraa, joka kantautuu kuin väistämättä pienen karvakuonon tassuissa puhtaisiin lakanoihin. Tänä vuonna minä olen kuitenkin rakastanut kevään jokaista hetkeä, kuunnellut aamuisin lintujen laulua kävellessäni pienen karvakuonon kanssa pitkin niitä katupölyyn verhoutuneita katuja ja katsellut iltapäivisin ikkunasta, kuinka ohuet jäälautat ajelehtivat järvellä. Niistä kevään kauniista hetkistä ja pienistä asioista, jotka ovat tehneet minut tänä keväänä valtavan onnelliseksi, tahdon kirjoittaa tänään, kun sade piiskaa ikkunalasia ja maisema verhoutuu harmaaseen, tänään, kun vesisade muuttuu aina hetkittäin räntäsateeksi.

     Tänä keväänä minut on tehnyt onnelliseksi..

 

x Asfaltin paljastuminen lumen alta. Asuessani kymmenen vuotta sitten rakkaassa pikkukaupungissa hymyilin keväisin itsekseni, kun sain loputtomalta tuntuneen talven jälkeen ottaa ne kevään ensimmäiset askeleet lumen alta paljastuneella kuivalla asfaltilla. Oli ihmeellistä, kuinka onnelliseksi se teki minut silloin ja kuinka valtavan onnelliseksi se teki minut tänäkin keväänä kerta toisensa jälkeen kävellessäni pienen karvakuonon kanssa pitkin rantaraittia ja tuntiessani hetkittäin lumen alta paljastuneen asfaltin jalkojeni alla, kesä oli niinä hetkinä aina askeleen lähempänä ja se tuntui uskomattoman hyvältä, jollain tavalla uudelta ja ihmeelliseltä, helpottavalta.

 

x Vapauden tunne auton ratissa. Olen tavallaan koko elämäni pelännyt jo pelkästään ajatusta autolla ajamisesta ja siksi minä uskalsin vasta puolitoista vuotta sitten auton rattiin, eikä pelko päättynyt siihen hetkeen vaan se oli läsnä jokaisella ajotunnillani ja vielä monta kuukautta senkin jälkeen, kun sain ajokortin. Tänä keväänä olen kuitenkin viimein alkanut todella nauttia ajamisesta, olen alkanut nauttia siitä loputtomasta vapauden tunteesta ajaessani pienen karvakuonon kahdestaan kohti rakasta pikkukaupunkia ja siitä valtavasta rauhasta ajaessani yksin keskellä yötä Tampereelta kotiin, olen alkanut nauttia ja se on tehnyt minut ihan äärettömän onnelliseksi.

 

 

x Rauhalliset aamut. Tänä keväänä olen rakastanut aamuja, joina olen saanut herätä mökin lämpimästä tuvasta ja kävellä pienen karvakuonon kanssa pitkin hiljaista kylätietä, mutta niin minä olen rakastanut myös sellaisia aamuja, joina olen saanut herätä täältä rakkaasta kodistamme ilman kiirettä yhtään mihinkään ja keittää teetä auringonsäteiden maalatessa juovia valkoisille seinille, musiikin kuiskaillessa kotimme nurkissa. Ne rauhalliset aamut ovat tehneet minut tavattoman onnelliseksi ja toivon, että tänä keväänä olisi vielä monta sellaista aamua, kun minun ei tarvitse kuin olla ja hengittää, kuunnella, kuinka linnut laulavat vapauttaan ikkunalasin takana.

x Musiikki, joka on palannut luokseni kuin vanha ystävä. Minusta tuntuu, että musiikki palaa luokseni kahdesti vuodessa, luonnon verhoutuessa syksyn kauneimpaan ruskaan ja talven vaihtuessa vähitellen kevääseen. Tänä keväänä musiikki on kulkenut vierelläni aikaisina aamuina ja myöhäisinä iltoina, ottanut turvalliseen syliinsä ja keinuttanut mukanaan tunteiden valtamerissä, enkä tiedä, olisinko voinut olla siitä enää yhtään onnellisempi.

 

x Luonnon herääminen pitkän talven jälkeen. Se, kuinka luonto alkaa vähitellen herätä kevääseen loputtomalta tuntuneen talven jälkeen, tekee minut uskomattoman onnelliseksi jokaisena keväänä. Onnelliseksi se on tehnyt minut tänäkin keväänä, se, kuinka leskenlehdet ovat nousseet routaisesta maasta omenatarhan aidan takana, ruoho on alkanut vihertämään katujen varsilla ja lehtipuut ovat kasvattaneet silmunsa, enkä tiedä lakkaanko minä koskaan ihmettelemästä sitä, kuinka se kaikki tapahtuu ihan kuin huomaamatta. Se on niin ihmeellistä ja kaunista, että tänäkin keväänä minä olen pysähtynyt lukemattomia kertoja ihmettelemään sitä kaikkea, luontoa ja sen voimaa, sitä, kuinka jokaisen talven jälkeen se herää aina uudelleen kauniimpana kuin koskaan aiemmin.

 

MIKÄ TEKI MINUT ONNELLISEKSI JOULUKUUSSA?

 

Minulla on ollut hetkittäin tapana kirjoittaa sellaisista asioista, jotka ovat saaneet minut hymyilemään aikaisina aamuina ja lumisateeseen verhoutuneina iltoina, asioista, jotka ovat tehneet minut ihan äärettömän onnelliseksi, niistä pienistä ja myös vähän suuremmista asioista. Tänään tahdon kirjoittaa teille asioista, jotka tekivät minut onnelliseksi joulukuussa, niistä asioista, jotka saivat minut hymyilemään itsekseni herätessäni tunteja ennen auringonnousua ja katsellessani tuulilasin takana avautuvaa lumista maisemaa matkalla pikkukaupunkiin.

        Joulukuussa minut teki onnelliseksi..

 

x Lumisessa metsässä viettämäni hetket. Olen talven lapsi, rakastan lumisia talvia ja joulukuussa olin valtavan onnellinen siitä, kuinka iltaisin leipoessa karjalanpiirakoita ikkunalasin takana satoi lunta ja maisema verhoutui puhtaan valkoiseen lumihuntuun. Joulukuun kauneimpina päivinä kävelimme läheisessä metsässä, hengitimme keuhkojemme täydeltä raikasta ilmaa ja pysähdyimme hetkittäin ihastelemaan lumista maisemaa, lumihiutaleet tarttuivat hiuksiini lempeässä tuulessa ja en osannut olla kerta toisensa jälkeen hymyilemättä itsekseni, kuinka äärettömän onnellinen minä olin niistä hetkistä lumisen metsän keskellä, talven taianomaisesta kauneudesta. 

 

x Piparkakkutalon rakentaminen. Rakensimme joulukuussa maailman rakkaimman kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä piparkakkutalon, istuimme keittiön pöydän ääressä yhtenä myöhäisenä iltana piirtämässä talon kaavoja leivinpaperille ja viikkoa myöhemmin kasasimme ensimmäisen piparkakkutalomme, koristelimme pikeerillä, ranskanpastilleilla ja tomusokerilla. Aion myöhemmin kirjoittaa vähän enemmän piparkakkutalostamme, mutta tätä listaa ei olisi voinut kirjoittaa mainitsematta sitä, sillä sen rakentaminen teki minut joulukuussa aivan järjettömän onnelliseksi, yhtä onnelliseksi kuin piparkakkutalon rakentaminen teki minut lapsuusvuosinani.

 

x Rauhalliset illat, glögi ja jouluelokuvat. Joulukuussa minut teki aivan valtavan onnelliseksi rauhalliset illat, kun ikkunalasin takana lumisade verhosi maisemaa valkoiseen lumihuntuun ja minulla ei ollut kiire mihinkään. Niinä iltoina kietouduin pehmeään neuleeseen, lämmitin itselleni glögiä ja istuin sohvan nurkassa katselemassa Netflixistä jouluelokuvia, niitä sellaisia, joissa on aina poikkeuksetta onnellinen loppu. En tavallisesti juurikaan katso elokuvia, mutta joulukuussa katsoin yhteensä kaksikymmentäyksi jouluelokuvaa ja on ihmeellistä, kuinka suunnattoman onnelliseksi ne onnistuivat aina kerta toisensa jälkeen minut tekemään, niin kovin ihmeellistä.

 

x Joulukorttien postittaminen. Sen jälkeen, kun kaksi vuotta sitten heinäkuussa muutimme yhteiseen kotiimme maailman rakkaimman ihmisen kanssa, aloin tavallaan aivan kuin huomaamattani luomaan meille omia yhteisiä jouluperinteitä. Yksi niistä perinteistä on ollut siitä ensimmäisestä yhteisessä kodissa viettämästämme joulusta saakka joulukorttien kirjoittaminen sukulaisillemme ja niin tänäkin vuonna, yhtenä kovin kauniina joulukuisena iltana istuimme keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa joulukortteja, jotka vielä samana iltana kävimme pienen karvakuonon kanssa viemässä postiin, jotta ne ehtisivät jouluksi perille. Joulukorttien postittaminen ja kaikki muutkin jouluperinteemme tekivät minut joulukuussa äärettömän onnelliseksi, saivat sydämeni rauhoittumaan.

 

x Rakkaaseen pikkukaupunkiin matkustaminen jouluksi. Tänä jouluna pikkukaupunkiin matkustaminen tuntui jotenkin aivan erityisen tärkeältä ja kun muutama päivä ennen jouluaattoa katselin tuulilasin takana avautuvaa pimeyteen verhoutunutta talvista maisemaa minä mietin itsekseni, kuinka tuntuisi kovin kummalliselta viettää jouluaatto jossain muualla kuin rakkaassa pikkukaupungissa. Jonain päivänä sekin hetki todennäköisesti vielä koittaa, kun vietämme joulua jossain muualla, mutta tänä jouluna olin aivan äärettömän onnellinen saadessani matkustaa jouluksi lapsuudenkotini maisemiin, ripustaa omasta metsästämme haettuun joulukuuseen koristeita ja nukahtaa aattoiltana vanhan huoneeni hiljaisuuteen, viettää viimeistä kertaa joulua rakkaan Liisan kanssa.

 

ME OLIMME RAKKAUTTA ENSISILMÄYKSELLÄ

 

Marraskuun puolivälin jälkeen, yhtenä aivan tavattoman kauniina iltapäivänä seisoimme maailman rakkaimman kanssa keskellä peltoa ja katselimme auringonlaskun maalaavan taivaan vaaleanpunaisella, edellisenä yönä oli satanut hiljalleen lunta ja maisema verhoutui valkoiseen lumihuntuun, vain puiden latvoihin tarttuva varovainen tuuli rikkoi rauhoittavan hiljaisuuden. Kun minä seitsemän vuotta sitten kävelin yhtenä marraskuisena iltana saman ihmisen kanssa lumisia katuja pitkin pieneen kotiini Linnankadulle, en olisi osannut kuvitellakaan, että vielä seitsemän vuotta myöhemmin katselisimme edelleen yhdessä auringonlaskuja, nousisimme jyrkkiä portaita linnavuorelle hengittämään raikasta ilmaa ja istuisimme myöhäisinä iltoina saunassa haaveilemassa yhteisestä tulevaisuudesta, omasta kodista metsien keskellä ja kaikesta siitä, mitä tahdomme yhdessä nähdä ja kokea.

 

Tämä ollut uskomattomin matka, jonka minä olen saanut tähänastisen elämäni aikana kulkea ja olen edelleenkin valtavan onnellinen siitä, että sinä seitsemän vuoden takaisena iltana päätin jäädä rakkaaseen pikkukaupunkiin sen sijaan, että olisin matkustanut Helsinkiin. Olin onnellinen, koska sinä iltana me olimme tavallaan rakkautta ensisilmäyksellä ja minun maailmani pysähtyi hetkeksi, käänsi suuntaansa ja jatkoi eteenpäin suuntaan, johon en olisi vielä sinä aamuna uskonut sen jatkavan. Sitähän tämä elämä on, koskaan ei voi tietää, mihin suuntaan se jatkaa kulkuaan, mutta onneksi minä tiedän hänen kulkevan vierelläni riippumatta siitä, mitä elämässä tulee vastaan tai mihin suuntaan elämä jatkaa kulkuaan, se on vuosien ajan ollut kaikista suurin onni, jonka tiedän. 

 

  Seitsemännen vuosipäivän iltana hän polvistui ja vastasin kyllä,   

vain hänen kanssaan minä tahdon olla aikamme loppuun.             

SE OLI EDELLEEN USKOMATTOMINTA MITÄ OLEN KOSKAAN NÄHNYT

 

Kolmenkymmenen kilometrin päässä sieltä, missä olemme vuosien saatossa viettäneet lukuisia valtavan kauniita kesäpäiviä ja pimeyteen verhoutuneita syysiltoja, sijaitsee vuosisatojen ajan syysmyrskyjä ja kylmiä talvipäiviä aloillaan seurannut Pisamalahden linnavuori, jonka huipulta aukeaa aivan uskomattomat maisemat Saimaan yli. Puolitoista vuotta sitten toukokuussa, yhtenä ihan tavattoman kauniina alkukesän päivänä, seisoin ensimmäistä kertaa sen linnavuoren huipulla ja katselin edessäni avautuvaa maisemaa, auringonsäteiden loisteessa sinisenä kimmeltävää järveä ja tuulessa huojuvien puiden latvoja. Se oli epäilemättä uskomattominta, mitä olin koskaan päässyt näkemään ja siksi istuessani hetkeksi aloilleni hengittämään, lupasin itselleni, että minä palaisin vielä.

Marraskuun puolivälissä minä viimein palasin, kun kauniin lumisena lauantaina kiipesimme ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen Pisamalahden linnavuoren rinteitä ja portaita ylös ja kuuntelimme, kuinka tuuli kuiskaili korkeiden puiden latvoissa. Seistessäni sinä lauantaina vuoren huipulla minusta tuntui tavallaan kuin sydämeni olisi jättänyt lyönnin välistä, edessäni avautuva lumihuntuun verhoutunut maisema oli henkeäsalpaavan kaunis, kaikessa karuudessaan tavallaan jopa vielä kauniimpi kuin sinä puolentoista vuoden takaisena auringonsäteisiin verhoutuneena päivänä. Järvi ei ollut vielä jäässä, hetkittäin satoi ihan hiljalleen lunta ja nojatessani maailman rakkaimman olkapäähän katsellessamme järvelle hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen minä olinkaan siitä, että olimme päättäneet palata linnavuorelle juuri sinä kylmänä marraskuisena päivänä, aivan valtavan onnellinen.

Pisamalahden linnavuori on yksi maamme vaikuttavimmista rautakautisista linnavuorista ja lähes pystysuoraan 55 metrin korkeuteen veden pinnasta kohoavalta vuorelta maisema oli sinä lumisena maarraskuun laauantaina yksinkertaisesti niin uskomaton, että se sai minut sanattomaksi hengittäessäni pakkasilmaa keuhkojeni täydeltä tuulen tarttuessa varovaisesti hiuksiini. Linnavuoren tuhatvuotinen historia tuntui jokaisessa hengenvedossani seistessämme vielä hetki ennen päivän viimeisiä valonsäteitä vuoren juurella katselemassa edessämme kohoavaa linnavuorta ja en voinut olla miettimättä, kuinka äärettömän pieneksi minä tunsin itseni linnavuoren juurella. Pisamalahden linnavuoren jäädessä taaksemme sinä marraskuisena päivänä valonsäteiden alkaessa vähitellen vaihtua pimeyteen lupasin taas palaavani vielä, olihan se edelleen uskomattominta, mitä olen koskaan nähnyt.