SINÄ ILTANA MEIDÄN YHTEINEN TARINAMME ALKOI

 

Yhdeksän vuotta. Yhtenä marraskuisena torstaina siitä tuli kuluneeksi yhdeksän kokonaista vuotta, kun istuin Linnankadun kodissani, talviuntaan nukkuvassa pikkukaupungissa, aamuyön viimeisinä tunteina kuuntelemassa rakasta musiikkia vierelläni sama ihminen, joka kulkee edelleen vierelläni kaikkien näiden vuosien jälkeen. Sinä yhdeksän vuoden takaisena iltana meistä kahdesta tuli me, rakkaan musiikin täyttäessä hämärää kotiani ja sen pienen oopperakaupungin nukkuessa talviuntaan ikkunalasin takana. En osaa sanoa, uskonko kohtaloon, mutta luulen, että se oli nimenomaan sitä, kohtalo, että kävelimme sinä yönä loskaisia katuja pitkin vanhaan kotiini ja istuimme aamuyön tunteina ikivanhalla sohvalla kuuntelemassa musiikkia, josta kaikki meissä sai alkunsa.

Se on tavallaan ihan uskomattoman pitkä aika, yhdeksän kokonaista vuotta, mutta siitä huolimatta minusta aina hetkittäin tuntuu kuin se yhdeksän vuoden takainen ilta olisi ollut eilen, niin elävästi minä muistan yhä sen illan ja ne aamuyön tunnit, jolloin musiikki täytti hämärää kotiani, musiikki, joka oli sinä iltana yhdistänyt meidät. Sen illan jälkeen on kuitenkin ehtinyt tapahtua ihan suunnattomasti ja viettäessämme marraskuussa yhdeksättä vuosipäiväämme, en olisi voinut olla onnellisempi kaikesta siitä, mitä olemme saaneet näiden yhdeksän vuoden aikana yhdessä kokea ja siitä, kuinka se kaikki oli lopulta johtanut siihen, missä olimme juuri siinä hetkessä.

 

 

Silloin yhdeksän vuotta sitten meistä kahdesta tuli me ja sitä me onneksi olemme edelleen, mutta olen valtavan onnellinen siitä, että olemme nykyään pieni perhe, me kaksi, pieni aarteemme ja pieni karvakuonomme. On ihan käsittämättömän suuri onni, että saimme tänä vuonna pienen aarteemme ensimmäistä kertaa syliimme ja sitäkin suurempi onni, että saamme ihmetellä tätä elämää yhdessä juuri hänen kanssaan, yhdessä pienenä perheenä.

 

ME OLIMME RAKKAUTTA ENSISILMÄYKSELLÄ

 

Marraskuun puolivälin jälkeen, yhtenä aivan tavattoman kauniina iltapäivänä seisoimme maailman rakkaimman kanssa keskellä peltoa ja katselimme auringonlaskun maalaavan taivaan vaaleanpunaisella, edellisenä yönä oli satanut hiljalleen lunta ja maisema verhoutui valkoiseen lumihuntuun, vain puiden latvoihin tarttuva varovainen tuuli rikkoi rauhoittavan hiljaisuuden. Kun minä seitsemän vuotta sitten kävelin yhtenä marraskuisena iltana saman ihmisen kanssa lumisia katuja pitkin pieneen kotiini Linnankadulle, en olisi osannut kuvitellakaan, että vielä seitsemän vuotta myöhemmin katselisimme edelleen yhdessä auringonlaskuja, nousisimme jyrkkiä portaita linnavuorelle hengittämään raikasta ilmaa ja istuisimme myöhäisinä iltoina saunassa haaveilemassa yhteisestä tulevaisuudesta, omasta kodista metsien keskellä ja kaikesta siitä, mitä tahdomme yhdessä nähdä ja kokea.

 

Tämä ollut uskomattomin matka, jonka minä olen saanut tähänastisen elämäni aikana kulkea ja olen edelleenkin valtavan onnellinen siitä, että sinä seitsemän vuoden takaisena iltana päätin jäädä rakkaaseen pikkukaupunkiin sen sijaan, että olisin matkustanut Helsinkiin. Olin onnellinen, koska sinä iltana me olimme tavallaan rakkautta ensisilmäyksellä ja minun maailmani pysähtyi hetkeksi, käänsi suuntaansa ja jatkoi eteenpäin suuntaan, johon en olisi vielä sinä aamuna uskonut sen jatkavan. Sitähän tämä elämä on, koskaan ei voi tietää, mihin suuntaan se jatkaa kulkuaan, mutta onneksi minä tiedän hänen kulkevan vierelläni riippumatta siitä, mitä elämässä tulee vastaan tai mihin suuntaan elämä jatkaa kulkuaan, se on vuosien ajan ollut kaikista suurin onni, jonka tiedän. 

 

  Seitsemännen vuosipäivän iltana hän polvistui ja vastasin kyllä,   

vain hänen kanssaan minä tahdon olla aikamme loppuun.             

ME OLIMME RAKKAUTTA ENSISILMÄYKSELLÄ

 

Lapkon toinen studioalbumi, Scandal, siitä tämä tarina sai alkunsa viisi vuotta sitten marraskuisena iltana yhdessä rakkaan pikkukaupungin baarissa. Sinä viiden vuoden takaisena marraskuisena iltana minun piti olla Helsingissä katsomassa kahden rakkaan yhtyeen keikkaa, mutta jostain tuntemattomasta syystä olin kuitenkin päättänyt jäädä pikkukaupunkiin ja löysin itseni ystävieni keikalta, kun minulle tuntematon mies pyysi minulta kameraani lainaan ystävälleen. Hämennyin niin, että suurempia kyselemättä ojensin kamerani sille silloin vielä tuntemattomalle miehelle ja jatkoin musiikkiin hukkumista, se oli ihmeellinen ilta ja sinä iltana tämä tarina sai alkunsa, tämä tarina, jota on ollut hetkittäin tavallaan vähän vaikea uskoa todeksi. Sitä iltaa seuranneena yönä kävelimme valomerkin jälkeen yhdessä sen saman tuntemattoman miehen kanssa pieneen kotiini Linnankadulle kuuntelemaan Lapkoa, yhtyeen toista studioalbumia, josta olin hetkeä aiemmin puhunut silmät loistaen ja joka oli aivan ensimmäinen asia, joka todella yhdisti meidät. Kaupunki verhoutui marraskuun harmaaseen sinä yönä, oli satanut räntää koko illan ja saappaani hajosivat kesken matkan, nauroin ja kävelin ilman kenkiä kotiin asti, kerroin, että tahdon tatuoida ranteeseeni tärkeitä sanoja, sanoja, jotka olivat tavallaan enemmän kuin sanoja.

Sinä yönä minä en tiennyt hänestä juuri mitään, tiesin oikeastaan vain hänen nimensä ja sen, että hän rakasti sitä ihan uskomattoman hienoa albumia yhtä suunnattomasti kuin minä, sinä yönä se kuitenkin riitti ja tuntui turvalliselta istua pienen kotini sohvalla yhdessä, kuunnella se albumi ensimmäisestä biisistä viimeiseen saakka. Ranteessani ei ole vieläkään tatuoituna niitä tärkeitä sanoja, mutta siitä tuntemattomasta miehestä tuli lopulta minun mieheni, se ihminen, joka on kulkenut vierelläni viisi kokonaista vuotta ja nähnyt kaiken onnellisuuteni lisäksi myös ne kaikista huonoimmat päiväni, ihminen, joka on nähnyt minusta kaiken ja kulkee silti vierelläni, kaikesta huolimatta. Tämä tarina, joka sai alkunsa viisi vuotta sitten sinä yhtenä marraskuisena iltana yhdessä pikkukaupungin baarissa, on ollut uskomattomin matka, jonka olen saanut tähänastisen elämäni aikana kulkea ja kävellessämme yhtenä marraskuisena päivänä kahdestaan pitkin lumisia metsäpolkuja minä hymyilin hetken itsekseni, kuinka kiitollinen olen siitä, että sinä viiden vuoden takaisena iltana päätin lopulta jäädä rakkaaseen pikkukaupunkiin, vaikka Helsinki oli kutsunut minua luokseen vahvemmin kuin se oli kutsunut minua aikoihin.

 

 

Siitä viiden vuoden takaisesta illasta on kuljettu todella pitkä matka tähän päivään, on ollut niin suunnatonta onnellisuutta, että sanat ovat tuntuneet riittämättömiltä, mutta on myös taisteltu yhdessä demoneita vastaan ja kuljettu sumussa tietämättä, mihin suuntaan kääntyä. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut valtameren kokoisia tunteita, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois, en vaihtaisi, koska kaikkien niiden hetkien ja valtameren kokoisten tunteiden jälkeen olemme tässä, olemme yhdessä ja vahvempia kuin koskaan aiemmin. Näiden viiden vuoden aikana minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut tuntea, miltä se tuntuu, kun toinen ihminen rakastaa minua niin käsittämättömän paljon, että olisi valmis tekemään mitä tahansa saadakseen kyyneleeni kuivumaan ja vieläkin enemmän, jotta minun olisi edes hetken aikaa vähän parempi olla. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen uskaltanut luottaa siihen loputtomaan rakkauteen, uskaltanut huutaa pelkäämättä kaiken hajoavan palasiin ja tuntenut kelpaavani, vaikka itkuiset silmäni muodostaisivat varjoja kasvoilleni ja hiukseni olisivat takkuiset, ensimmäistä kertaa elämässäni olen uskaltanut viimein haaveilla yhteisestä omasta kodista ja asuntolainasta.

 

En tiedä mitään siitä, mitä tapahtuu viiden vuoden päästä, mutta sen minä tiedän, että meillä on paljon yhteisiä unelmia, sellaisia, joita janoamme päästä toteuttamaan, sellaisia, jotka saavat meidät istumaan tuntikausia pimeässä huoneessa haaveillen, miettien, millaista elämä tahdomme yhdessä elää tulevaisuudessa. Hetkittäin ne unelmat tuntuvat liian suurilta, mutta toisaalta uskon siihen, että mikä tahansa tässä elämässä on mahdollista, mikään unelma ei ole liian suuri meille kahdelle ja olen onnellinen siitä, että saan unelmoida kaikista niistä asioista juuri hänen kanssaan. Olen onnellinen siitä, että huolimatta siitä tosiasiasta, että olemme molemmat viettäneet lapsuutemme siinä rakkaassa pikkukaupungissa ja käyneet saman lukion, tapasimme kuitenkin vasta sinä viiden vuoden takaisena iltana, silloin, kun aika oli oikea. Minä olen onnellinen siitä, koska sinä iltana me olimme tavallaan rakkautta ensisilmäyksellä ja minun maailmani pysähtyi hetkeksi, käänsi suuntaansa ja jatkoi eteenpäin suuntaan, johon en olisi vielä sinä aamuna uskonut sen jatkavan. Sitähän tämä elämä on, koskaan ei voi tietää, mihin suuntaan se jatkaa kulkuaan, mutta onneksi tiedän hänen kulkevan vierelläni riippumatta siitä, mitä elämässä tulee vastaan ja mihin suuntaan elämä jatkaa kulkuaan, se on suurin onni, mitä juuri nyt tiedän.

 

DROWNING IN MY TEARS BUT MY HEART'S ON FIRE

Kaksi vuotta sitten rakastin musiikkia enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella rakastavani mitään tai ketään, rakastin enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut myöntää ja olin varma, etten tulisi koskaan rakastamaan mitään tai ketään enemmän. En tiennyt mitään suurempaa onnellisuutta kuin sen, kun nostaa kädet ilmaan yleisömeren keskellä ja huutaa ääntään käheäksi aivan äärettömästä onnellisuudesta, siitä määrittelemättömästä tunteesta, kun musiikki murtaa kylkiluita yksi kerrallaan ja vetää armottomasti turpaan. En tiennyt mitään suurempaa rakkautta kuin sen äärettömän rakkauteni musiikkia kohtaan, äärettömän rakkauteni eturivissä kyyneleet silmäkulmissani musiikin keinuttaessa mukanaan tunteiden ääripäissä, sen aivan äärettömän rakkauteni, joka kasvoi lopulta niin uskomattoman suureksi, etteivät sanat enää riittäneet kuvailemaan. Minä en tiennyt mitään suurempaa ja vuosien saatossa onnistuin keräämään itseeni järjettömän määrän uskomattoman rakkaita hetkiä värivalojen loisteesta, huutamaan ääneni käheäksi luvattoman monesti yleisömeren keskellä sekä lupaamaan itselleni, ettei mikään tulisi koskaan olemaan minulle yhtä rakasta kuin musiikki, mikään ei olisi koskaan enemmän.

En tavallaan ollut ihminen, joka olisi kaivannut vierelleen toista ihmistä, olin vain yksinkertaisesti käsittämättömän tyytyväinen elämääni juuri sellaisenaan, rakastin tuntemattomia kadunnimiä kävellessäni vieraissa kaupungeissa, musiikkiin hukkumista yleisömeren keskellä, kitarasoundia pitkin selkärankaani ja väsyneitä kotimatkoja aamuyön ensimmäisinä tunteina, rakastin sydämeni pohjasta. It can be born anywhere / in the last place you'd expect / in a way you'd never dream / it can grow from nothing / and blossom in a second / a single glance is all it takes / to get inside you Amy Lee laulaa tulevan sooloalbuminsa ensimmäisellä singlelohkaisulla ja en voi kuin unohtua miettimään, kuinka vahvasti ne sopivat elämääni ja nimenomaan juuri siihen marraskuiseen iltaan, kun Helsinkiin värivalojen loisteeseen matkustamisen sijaan minä seisoin pienen oopperakaupungin pienessä baarissa, eturivissä katsomassa ystävieni keikkaa. Myöhemmin samana iltana istuin toisessa baarissa, puhuin rakkaudestani musiikkiin ja tutustuin mieheen, jonka pyysin aamuyön ensimmäisinä tunteina luokseni kuuntelemaan musiikkia ja jolle kerroin tahtovani tatuoida ranteeseeni tärkeitä sanoja, aivan äärettömän ihanaan mieheen, jonka ruskeita hiuksia silitin aamulla miettien, etten minä voi rakastua eikä minuun voi rakastua, ei minussa ole mitään rakastettavaa.

Vuorokautta myöhemmin sama ruskeahiuksinen mies laittoi minulle viestiä ja puolentoista viikon päästä matkustin Jyväskylään, enkä ollut koskaan aiemmin jännittänyt niin uskomattoman paljon kuin sillä ikuisuudelta tuntuneella bussimatkalla, jonka päätteeksi halasin matkakeskuksella miestä, jonka rauhoittavaan ääneen minä olin rakastunut viimeisimmän puolentoista viikon aikana palavasti ja tunsin, kuinka käteni tärisivät. Minä pelkäsin rakastumista ja pelkäsin sitä, etten minä osaisi rakastaa tarpeeksi tai ettei minua voisi rakastaa tarpeeksi, pelkäsin enemmän kuin kuollakseni, mutta siitä äärettömästä pelostakin huolimatta tunsin rakastuvani tähän mieheen aina vain enemmän jokaisella hengenvedollani, rakastuin maailman kauneimpiin silmiin istuessani tuntemattomien ihmisten keskellä, turvallisiin käsivarsiin nukahtaessani vuorokauden vaihteen jälkeen ja nauruun, joka sai hymyilemään seuraavana aamuna vieraassa kaupungissa. Love makes no sense / love has no name / love is never wrong and never needs a reason / i'm drowning in my tears, but my heart's on fire Amy Lee jatkaa laulamista ja minä unohdun miettimään, kuinka myöhemmin matkustaessamme yhdessä Helsinkiin juhlistamaan valmistujaisiani sain ensimmäistä kertaa kuulla sanat, joita en ollut koskaan osannut lausua kenellekään tarkoittaen aivan todella, rakastan sinua, kyyneleet silmäkulmissani katselin miestä vieressäni ja en osannut hetkeen sanoa mitään, niin äärettömästi minä rakastin.

Vuosi sitten seisoin värivalojen loisteessa tämän maailman rakkaimman miehen kädet ympärilläni, miehen, joka piti minusta huolta meinatessani pyörtyä kesken keikan, ja ymmärsin, että huolimatta siitä, että hauras sydämeni tulee luultavasti jatkuvasti huutamaan rakkauttani musiikkia kohtaan ja minun käteni nousemaan kohti taivasta yleisömeren keskellä pelkästään siitä loputtomasta onnellisuudesta, rakastan tätä biisien välissä silmiini katsovaa miestä enemmän kuin olen koskaan rakastanut musiikkia, minä rakastan enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitella rakastavani mitään. It can make you better / it can change you slowly / give you everything you want, ask for nothing in return / in the blink of an eye, the hint of a smile / in the way you say goodbye and every time you find me kuuntelen edelleen niitä sanoja ja tuntuu kuin siitä värivalojen loisteessa vietetystä hetkestä olisi vasta hetki, vasta silmänräpäystä lyhyempi hetki, jonka jälkeen on kuitenkin ehtinyt tapahtua paljon, minä olen ehtinyt irtisanoa Savonlinnan asuntoni vuokrasopimukseni ja matkustaa sitten Jyväskylään jäädäkseni, on ollut tavallaan uskomattoman kaunis kesä, sanoinkuvaamattomalta tuntunut onnellisuus Provinssin Woodland Stagen edustalla auringonsäteiden häikäistessä silmäni ja loputon rauhallisuus rintalastan alla satojen kilometrien päässä täältä omenapuiden varjossa, on ollut yksi elämäni vaikeimmista syksyistä ja aivan ääretön rakkaus vuoden vaihtuessa seuraavaan, mutta silti kaikesta tärkeimpänä, minä olen ennen kaikkea sen värivalojen loisteessa vietetyn hetken jälkeen tuntenut ensimmäistä kertaa elämässäni, miltä tuntuu rakastaa toista ihmistä niin käsittämättömän paljon, että olisi valmis tekemään mitä tahansa toisen puolesta, olisi valmis tekemään yksinkertaisesti aivan mitä tahansa.

Olen tuntenut ensimmäistä kertaa elämässäni, miltä tuntuu, kun toinen ihminen rakastaa minua niin järjettömän paljon, että olisi valmis tekemään mitä tahansa saadakseen minut lopettamaan itkemisen ja olisi valmis tekemään vieläkin enemmän, jotta minun olisi vähän parempi olla. Ensimmäistä kertaa elämässäni luottanut epäröimättä hetkekään, uskaltanut kertoa vaikeimmista asioista tuntematta turvattomuutta hauraassa sydämessäni ja tuntenut kelpaavani, vaikka itkuiset silmäni muodostaisivat varjoja kasvoilleni ja hiukseni olisivat takkuiset, polvet verillä ja kyljet mustelmilla. Olen tuntenut enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut arvatakaan, mutta samalla käsitykseni rakkaudesta, välittämisestä ja onnellisuudesta ovat muuttuneet radikaalisti, kaksi vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että voisin olla näin suunnattoman onnellinen tai että välittäisin niin sanoinkuvaamattoman paljon, että olisin valmis tekemään mitä tahansa toisen ihmisen puolesta, ihan mitä tahansa sinun puolestasi, sinun, jonka ansiosta minä vihdoin ymmärsin, mitä rakkaus todella tarkoittaa. Love makes no sense / love has no name / love drowns you in tears and then sets your heart on fire / love has no fear, love has no reason kuuntelen Amy Leen laulavan vielä sydämensä pohjasta ja naurahdan itsekseni, kuinka vasta sinun kanssasi olen ymmärtänyt sen, vasta sinun kanssasi olen uskaltanut rakastaa, vasta sinua olen uskaltanut rakastaa ja vain sinua tahdon aina rakastaa.

          My love is you, my love you are.