Yhdeksän vuotta. Yhtenä marraskuisena torstaina siitä tuli kuluneeksi yhdeksän kokonaista vuotta, kun istuin Linnankadun kodissani, talviuntaan nukkuvassa pikkukaupungissa, aamuyön viimeisinä tunteina kuuntelemassa rakasta musiikkia vierelläni sama ihminen, joka kulkee edelleen vierelläni kaikkien näiden vuosien jälkeen. Sinä yhdeksän vuoden takaisena iltana meistä kahdesta tuli me, rakkaan musiikin täyttäessä hämärää kotiani ja sen pienen oopperakaupungin nukkuessa talviuntaan ikkunalasin takana. En osaa sanoa, uskonko kohtaloon, mutta luulen, että se oli nimenomaan sitä, kohtalo, että kävelimme sinä yönä loskaisia katuja pitkin vanhaan kotiini ja istuimme aamuyön tunteina ikivanhalla sohvalla kuuntelemassa musiikkia, josta kaikki meissä sai alkunsa.
Se on tavallaan ihan uskomattoman pitkä aika, yhdeksän kokonaista vuotta, mutta siitä huolimatta minusta aina hetkittäin tuntuu kuin se yhdeksän vuoden takainen ilta olisi ollut eilen, niin elävästi minä muistan yhä sen illan ja ne aamuyön tunnit, jolloin musiikki täytti hämärää kotiani, musiikki, joka oli sinä iltana yhdistänyt meidät. Sen illan jälkeen on kuitenkin ehtinyt tapahtua ihan suunnattomasti ja viettäessämme marraskuussa yhdeksättä vuosipäiväämme, en olisi voinut olla onnellisempi kaikesta siitä, mitä olemme saaneet näiden yhdeksän vuoden aikana yhdessä kokea ja siitä, kuinka se kaikki oli lopulta johtanut siihen, missä olimme juuri siinä hetkessä.
Silloin yhdeksän vuotta sitten meistä kahdesta tuli me ja sitä me onneksi olemme edelleen, mutta olen valtavan onnellinen siitä, että olemme nykyään pieni perhe, me kaksi, pieni aarteemme ja pieni karvakuonomme. On ihan käsittämättömän suuri onni, että saimme tänä vuonna pienen aarteemme ensimmäistä kertaa syliimme ja sitäkin suurempi onni, että saamme ihmetellä tätä elämää yhdessä juuri hänen kanssaan, yhdessä pienenä perheenä.
Lähetä kommentti