Joulukuun ensimmäiset viikot ovat olleet ihan äärettömän kauniita, ikkunalasin takana maisema on verhoutunut valkoiseen lumihuntuun ja minä olen ripustanut viimeisiä joulukoristeita, nauttinut siitä, kuinka jossain syvällä rintalastani alla tuntuu joululta. Vuosi sitten minun oli vaikea löytää joulua rintalastani alta, joten on tuntunut jotenkin aivan erityisen hyvältä pysähtyä nyt nauttimaan tästä joulun odotuksesta, lämmittää glögiä pakkasen kiristyessä ikkunalasin takana ja katsella, kuinka rakas pieni aarteemme ihmettelee ripustamiani jouluvaloja.
Yhtenä lauantaiaamuna lumihiutaleet tanssivat varovaisessa tuulessa kävellessäni pienen aarteemme ja pienen karvakuonomme kanssa vanhan hirsitalon ohitse, ympärillämme kaikui suunnaton hiljaisuus ja mietin itsekseni, kuinka valtavasti minä rakastankaan sellaisia hetkiä, hiljaisuutta lumisen maiseman keskellä. Pieni aarteemme oli nukahtanut vaunuihinsa ja minä pysähdyin pienen karvakuonomme kanssa ihmettelemään tuulessa tanssivia lumihiutaleita ja sitä hiljaisuutta, joka sai minun rauhattoman sydämeni muuttamaan rytmiään, rauhoittumaan lumisen maiseman keskellä. Lumisateen oli ennustettu jatkuvan koko päivän ja minä hymyilin itsekseni, kuinka onnellinen olin siitä, että saamme tänäkin vuonna valkoisen joulun, sellaisen kuin minun lapsuusvuosinanikin.
Palatessamme kotiin pieni aarteemme jatkoi uniaan ja minä lämmitin itselleni kattilassa glögiä, istuin hetkeksi kirjoittamaan ja kuuntelin, kuinka pieni karvakuonomme tuhisi unissaan pöydän alla, näki aina hetkittäin jotain unta ja murahteli. Ihanan rauhallinen aamu, minä mietin itsekseni ja katselin, kuinka lumisade yltyi ikkunalasin takana, joulukuun taianomaisuus tuntui jokaisessa hengenvedossa ja maistui jokaisessa siemauksessani glögiä.
Lähetä kommentti