Yhtenä aamuna herätessäni kotimme hämärässä minä hymyilin itsekseni, kuinka valtavan onnellinen olen siitä, että olen saanut herätä joulukuun jokaisena aamuna pienen aarteemme vierestä, jäädä siihen vielä hetkeksi ja katsella sitä pientä ihmistä silmiin. Niinä hetkinä olen pysähtynyt miettimään sitä kesäkuista aamua, kun sain herätä hänen vierestään aivan ensimmäistä kertaa, siitä aamusta on tullut kuluneeksi jo puoli vuotta ja minusta tuntuu edelleen yhtä ihmeelliseltä, että saan olla hänen äitinsä ja herätä jokaisena aamuna hänen vierestään.
Ikkunalasin takana luminen maisema verhoutui vielä yön pimeyteen minun avatessani makuuhuoneen verhot ja sytyttäessäni parvekkeelle valot, palatessani vielä ihan hetkeksi pienen aarteemme viereen lämpimään sänkyyn, katselemaan silmiin ja nauttimaan siitä joulukuisen aamun loputtomasta rauhasta. Myöhemmin samana aamuna istuin olohuoneessa koristelemassa pipareita, jotka olin leiponut edellisenä iltana, ikkunalasin takana pimeys oli jo vaihtunut kirkkaisiin valonsäteisiin ja pieni aarteemme ihmetteli ihmetteli jouluvaloja olohuoneen pehmeällä matolla, taustalla soi kaikista rakkainta joulumusiikkia. Ihmeellinen pieni ihminen, hymyilin itsekseni ja lauloin mukana joululaulua, joka oli minulle rakas jo lapsuusvuosinani, ehkä se on hänellekin joskus rakas, ehkä hänkin tulee muistamaan sen lapsuusvuosiltaan, muistamaan siihen lauluun vuosien mittaan kietoutuneet muistot.
Ennen puoltapäivää lumisade piiskasi kasvojani kävellessäni pitkin lumisia katuja pienen karvakuonon kanssa, pieni aarteemme oli nukahtanut vaunuihinsa jo ennen kuin olimme ehtineet kävellä kotikatuamme pidemmälle ja tuhisi tyytyväisenä unissaan pysähtyessäni pienen karvakuonon kanssa ihmettelemään lumista maisemaa. Mikä onni, että olen saanut heidät elämääni, hymyilin ja silitin pienen karvakuonon pehmeää turkkia, valtava onni.
Lähetä kommentti