MIKÄ ON TEHNYT MINUT ONNELLISEKSI VIIMEAIKOINA?

 

Kirjoitin viimeksi kesäkuun viimeisinä päivinä siitä, mitkä asiat olivat tehneet minut onnelliseksi viime aikoina, kirjoitin mökillä viettämistämme erityisistä hetkistä, kauniista omenatarhasta aikaisina aamuina, livemusiikin voimasta, valtameren kokoisista tunteista ja rakkaasta kaupungista, jonka kaduilla minä tunsin itseni hetkittäin aivan äärettömän vapaaksi. Kesäkuun viimeisten päivien jälkeen on tapahtunut paljon, meidän pieni perheemme on kasvanut neljällä tassulla ja olemme ihmetelleet elämää koiranpennun kansssa, mutta olemme ehtineet myös viettämään aikaa mökillä maaseudun rauhassa, kävelemään metsän hiljaisuudessa ennen auringonlaskua ja ihan vain olemaan, rauhoittumaan näinä syksyn ensimmäisinä päivinä, kun luonto alkaa ihan vähitellen valmistautua talveen. Ennen kaikkea minä olen kuitenkin ehtinyt olemaan onnellinen, niin tavattoman onnellinen, että se on tuntunut hetkittäin vähän epätodelliselta ja niistä asioista, jotka on tehnyt minut valtavan onnelliseksi, tahdon kirjoittaa teille tänään, niistä sellaisista asioista, jotka ovat saaneet minut hymyilemään harmaina päivinä.

 

x Se, että ilmassa on jo hetkittäin tuoksunut syksy. Olen rakastanut syksyä aivan suunnattomasti niin kauan kuin muistan, minä olen rakastanut sitä, että aina syksyisin tavallaan herään uudelleen ja tunnen olevani elossa jokaisella hengenvedollani, mutta olen rakastanut myös sitä, kuinka syksyisin maailma on aina kauneimmillaan. Elokuun viileinä aamuina kävellessäni pienen karvakuonomme kanssa pitkin tutuimpia kadunkulmia pysähdyin hetkittäin hymyilemään itsekseni, kuinka ilmassa tuoksui hetkittäin häivähdys vähitellen lähestyvästä syksystä ja palatessani takaisin kotiin keitin teetä pitääkseni itseni lämpimänä armottoman tuulen tarttuessa korkeiden puiden latvoihin ikkunalasin takana. Päivä päivältä syksy on tuoksunut ilmassa yhä vahvemmin ja se on tehnyt minut aivan valtavan onnelliseksi, niin onnelliseksi, että se on saanut minut hymyilemään kaatosateessakin.

x Metsäpoluilla kulkeminen ja valtava rauha rintalastani alla. Olemme alkaneet kulkea koko pienen perheemme voimin viikonloppuisin pitkin ihanan rauhallisia metsäpolkuja kuuntelemassa puiden huminaa ympärillämme ja ihmettelemässä luonnon kauneutta. Metsäpoluilla kulkeminen ja puiden humina ympärilläni ovat tehneet minut kerta toisensa jälkeen valtavan onnelliseksi, mutta luulen, että vielä onnellisemmaksi se metsässä kulkeminen on tehnyt pienen karvakuonomme, jolle riittää niillä metsäpoluilla ihmettelemistä ja haistelemista loputtomiin.

 

 

x Meidän uskomattoman rakas karvakuonomme. Kun heinäkuun puolivälissä matkustimme ensimmäistä kertaa kotiin pienen karvakuonomme kanssa, luulin tietäväni kaiken siitä, kuinka tavattoman onnelliseksi se vieressäni tuhiseva karvakuono tulisi minut tekemään. Näiden puolentoista kuukauden aikana on ollut ihmeellistä seurata, kuinka se uskomattoman rakas karvakuono kasvaa ja oppii jotain uutta päivittäin, mutta samalla on ollut kovin ihmeellistä huomata, kuinka en silloin heinäkuun puolivälissä tiennyt tavallaan vielä mitään siitä tavattomasta onnellisuudesta, jonka se pieni karvakuono saisi minussa aikaan aikaisina aamuina kävellessämme kahdestaan vähitellen lähestyvään syksyyn verhoutuneita katuja, pysähtyessämme katselemaan järvelle illan lempeimpien auringonsäteiden loisteessa tai opetellessamme päivittäin yhdessä uusia asioita. En usko, että mikään on tehnyt minua yhtä onnelliseksi tänä vuonna kuin se pieni karvakuono, joka katselee juuri nyt maailmaa parvekkeelta.

 

x Rauhalliset illat, kun voi hetken vain hengittää. Kesällä minusta tuntui, että minun oli jatkuvasti mentävä ja tehtävä jotain, minun oli hankalaa antaa itselleni lupa pysähtyä rauhoittumaan ja siksi iltojen pimentyessä ja syksyn tuoksuessa jo hetkittäin ilmassa minut on tehnyt kovin onnelliseksi ne hetket, kun olen voinut iltaisin istua saunassa kuuntelemassa äänikirjoja, tehdä iltapalaa ja käpertyä sitten peiton alle katsomaan televisiota. Syksyn tuoksuessa jo hetkittäin ilmassa televisioni ruudulle on palannut Gilmore Girls aivan kuten jokaisena syksynä asuessani tässä kaupungissa, mutta viime viikolla aloin katsomaan Netflixistä myös sarjaa nimeltä The Good Doctor, se on yksinkertaisesti juuri niin valtavan hyvä, etten tavallaan voi kuin suositella lämpimästi. 

 

x Hevosten kanssa viettämäni hetket ja ratsaille palaaminen. Kirjoitin keväällä siitä, kuinka pelosta tuli osa rakkainta harrastustani pudottuani hevosen selästä yhtenä huhtikuisena päivänä ja kuinka se tuntui tavallaan kummalliselta, koska minä en ollut koskaan aiemmin osannut pelätä ratsastamista. Palatessani elokuussa tallille pelkäsin, etten minä koskaan pääsisi yli siitä koko kehossani tuntuvasta pelosta ratsailla, mutta vietettyäni viikoittain aikaa hevosten kanssa ja opetellessani vähitellen taas rentoutumaan kunnolla ratsailla olen alkanut taas vähitellen nauttimaan todella siitä tunteesta, kun ratsailla kaikki muu ympäriltäni katoaa. Vähitellen olen alkanut luottaa myös omiin taitoihini ja siihen, ettei minun tarvitse jatkuvasti pelätä hevosen katoavan altani ja se on tehnyt minut lähes yhtä onnelliseksi kuin hetket, jotka olen saanut viettää hevosten kanssa ennen tuntia.

KUN PELOSTA TULI OSA RAKKAINTA HARRASTUSTANI

(En ole tavallaan vieläkään varma, onko tästä kirjoittaminen järkevää, mutta juuri nyt se tuntuu oikealta.)

 

 

Olen noussut pienen shetlanninponin selkään ensimmäistä kertaa ennen kuin opin lukemaan ja alkanut ratsastaa säännöllisesti vuosituhannen vaihteessa aivan peruskoulun alussa, olen ratsastanut monilla erilaisilla hevosilla ja poneilla erilaisten opettajien valvovan silmän alla, vaeltanut islanninhevosten kanssa pitkin aivan äärettömän kauniita metsiä ja tuntenut tuulen kasvoillani laukatessani suomenhevosen kanssa pitkin syksyistä peltoa. Olen pitänyt vuosien taukoja ratsastuksen suhteen ja aloittanut sitten uudelleen, mutta koskaan minä en ole pelännyt hevosia tai ratsastamista millään tavalla, en aloittessani ratsastuksen uudelleen muutama vuvosi sitten tai edes silloin, kun tipuin kuusitoista vuotta sitten odottamattomasti säikähtäneen hevosen selästä ensimmäistä kertaa niin, että olisi voinut käydä oikeasti huonosti, en ole pelännyt, vaikka pelko olisi joskus ollut varmasti hyvästä.

Muutama viikko sitten tipuin hevosen selästä ensimmäistä kertaa sen kuudentoista vuoden takaisen tippumisen jälkeen. Olin noussut ensimmäistä kertaa itselleni aivan uuden hevosen selkään ja ratsastanut ratsastuskentän muutaman kerran ympäri, kun ylitsemme lensi helikopteri suhteellisen matalalta ja ratsuni säikähti niin, että lopulta löysin itseni ratsastuskentän pohjalta katselemassa, kuinka ratsuni juoksi säikähtäneenä ympäri kenttää antamatta ottaa kiinni. Minä nousin vielä hetkeksi tämän uuden hevosen selkään, koska ajattelin, että minun on noustava, jotta minulle ei jäisi tapahtuneesta pelkoa ratsastamista kohtaan, niinhän olin aina tehnyt, eikä pelko ollut koskaan jäänyt osaksi elämääni. Lopulta päädyin kuitenkin vaihtamaan ratsua lopputunnin ajaksi ja sain ratsukseni suomenhevosen, jonka olin tuntenut melkein kolme vuotta ja johon uskaltaisin luottaa missä tahansa tilanteessa, sen suomenhevosen kanssa lopputunti meni paremmin kuin olisin uskaltanut sen tippumisen jälkeen olettaa, eikä minulle tullut tapahtuneesta lopulta mitään suurempia kolhuja, vain tärähdyksestä kipeä selkä.

 

Tippumisen jälkeen minä ehdin käydä kerran ratsastustunnilla ja jopa kerran maastossa ennen kuin pelko iski minuun kunnolla, pelko, jota en kai tavallaan osannut odottaa olevan olemassakaan ja joka iski vasten kasvojani kesken ratsastustunnin pahemmin kuin mikään pelko on iskenyt vuosikausiin. Ratsuni oli sillä ratsastustunnilla ihana suomenhevostamma Assi, jonka kanssa olin käynyt maastossa muutamaa päivää aiemmin ja jonka kanssa minulla oli ollut luottavainen olo huolimatta siitä, että olin noussut sen selkään silloin ensimmäistä kertaa. Sillä ratsastustunnilla pelkoni kuitenkin iski vasten kasvojani aina, kun ratsuni vauhti kiihtyi. Niinä hetkinä minusta tuntui kuin koko kehoni olisi jähmettynyt, muuttunut kiveksi yrittäessäni pysyä ratsuni vauhdissa mukana ja yrittäessäni hidastaa vauhtia, kehoni ei toiminut kuten olisin tahtonut, se oli pelosta jähmettynyt. Varmasti pahinta oli ymmärtää, että rentoutumalla saisin kaiken toimimaan varmasti paremmin, mutta samalla tiedostaa, etten juuri niinä hetkinä pystynyt siihen. Se oli tavallaan väärin hevostakin kohtaan, se suunnaton pelko, joka iski vasten kasvojani päästämättä minua enää otteestaan ja sai minut käyttäytymään selässä niin, ettei hevonen kertakaikkiaan siinä tilanteessa voinut tietää, mitä tahdoin sen tekevän, enhän tiennyt varmuudella itsekään.

 

En ole pelännyt koskaan elämäni aikana niin hevosen selässä ja vaikka opettajani mukaan tilanne näytti olevan koko ajan hallinnassani eikä hevonen tehnyt mitään väärää, vauhdin kiihtyminen sai aina sydämeni hakkaamaan kiivaasti ja käteni tärisemään, se oli uutta ja tuntematonta. Ratsastin kuitenkin lopulta tunnin loppuun saakka, ratsastin, vaikka puolivälissä tuntui, että olisin ollut aivan valmis luovuttamaan itseni kanssa. Minä en tahtonut antaa pelkoni voittaa, enhän yksinkertaisesti voinut antaa sen voittaa, jos todella tahtoisin jatkaa ratsastamista vielä tulevaisuudessakin ja niin, aivan loppuun meillä meni hyvin, minä sain itseni rentoutumaan ja tuntui kuin olisin saanut yhteyden hevoseen taas aivan eri tavalla. Juuri nyt odotan kuitenkin vähän kauhuissani huomista ratsastustuntia, se on tämän hetkisen tietoni mukaan viimeinen ratsastustuntini ennen syksyä ja toivon todella, että pelko ei iske vasten kasvojani, en nimittäin tiedä, kuinka uskaltaisin nousta syksyllä jälleen ratsaille, jos viimeinen ratsastustuntini olisi päättynyt pelkoon, tyhmään pelkoon, josta kirjoittaminen tuntui vähän hassulta, minulla kun ei ole kamalasti ollut tapana kirjoittaa epäonnistumisistani oikeastaan yhtään minkään suhteen.

     Luovuttaa minä en kuitenkaan aio, tämä pelko ei tule voittamaan minua.

HEVOSISTA, RATSASTUKSESTA JA TÄRKEISTÄ HETKISTÄ

 

Minä nousin ensimmäistä kertaa shetlanninponin selkään monta vuotta ennen kuin aloitin peruskoulun, minulla oli tutti suussani ja pientä shetlanninponia talutettiin istuessani sen selässä tietämättä mitään siitä, että tulisin muutaman vuoden päästä nousemaan vähän suuremman ponin selkään ja rakastumaan ratsastukseen niin, että alkaisin käymään ratsastustunneilla säännöllisesti. Ratsastus on ollut osa minun elämääni vuosituhannen alusta saakka, siitä hetkestä, kun nousin ensimmäistä kertaa sen vähän isomman ponin selkään. Vuosien varrella olen ratsastanut monella eri tallilla ja saanut tutustua moneen uskomattoman hienoon hevoseen, kiertänyt kaviouraa monen erilaisen opettajan valvovan silmän alla, kulkenut islanninhevosten kanssa pitkin kauniita metsäpolkuja ja rakastanut niin suunnattomasti, että on tuntunut, että pakahdun siihen tunteeseen. Näiden vuosien varrella minä olen hetkittäin kuitenkin myös kadottanut tämän harrastuksen ja ajautunut vuosiksi kauas hevosista vain ymmärtääkseni, että ratsastus ja kaikki ne hevosten kanssa vietetyt ainutlaatuiset hetket ovat kuitenkin lopulta jotain sellaista, mitä tarvitsen elämääni ollakseni tavallaan kokonainen ja mistä en koskaan tahtoisi luopua.

 

Viime syksynä tätä tavattoman rakasta harrastusta ja hevosten kanssa viettämiäni hetkiä varjosti väistämätön tieto siitä, ettei tavallaan mikään tämän harrastuksen suhteen tulisi minun kohdallani jatkumaan ennallaan enää vuodenvaihteen jälkeen ja ettei minulla ollut pienintäkään tietoa siitä, kuinka ylipäätään tulisin jatkamaan enää tätä harrastusta. Ainoa asia, jonka tiesin silloin varmaksi oli se, etten minä voinut lopettaa, en tahtonut elää enää ilman hevosten kanssa viettämiäni hetkiä, en tahtonut, koska tämä harrastus oli yksi tärkeimmistä asioista elämässäni ja teki minut aivan tavattoman onnelliseksi viikko toisensa jälkeen. Enkä minä lopettanut, en edes harkinnut lopettavani vaan kaiken sen syksyn loputtomalta tuntuneen epätietoisuuden jälkeen asiat järjestyivät paremmin kuin olisin osannut odottaa ja palasin tutun hevosen selkään heti vuodenvaihteen jälkeen, ratsastin samalla kentällä kuin olin ratsastanut ennen kaikkea sitä epätietoisuutta ja kuuntelin saman opettajan neuvoja, jonka neuvoja olin kuunnellut yli kahden vuoden ajan, se tuntui turvalliselta kaiken sen epätietoisuuden jälkeen.

 

 

Tänä keväänä minä olen ratsastanut säännöllisesti aivan kuten olen ratsastanut siitä kolmen vuoden takaisesta syksystä saakka, kun palasin takaisin satulaan vuosien tauon jälkeen, siitä syksystä saakka, kun päätin, etten enää tahdo luopua tästä harrastuksesta. Tämän kevään aikana olen ratsastanut monen eri opettajan valvovan silmän alla, joista jokainen on kiinnittänyt huomiota vähän eri asioihin ratsastuksessani ja se on tehnyt minulle hyvää, minä olen nimittäin ensimmäistä kertaa koko ratsastushistoriani aikana alkanut saada hetkittäin itseäni melkein oikeaan asentoon ratsailla ja tuntenut, kuinka se on vaikuttanut myös ratsuuni. Viikko toisensa jälkeen olen saanut myös ihmetellä sitä, kuinka aivan jokaisella ratsastustunnilla olen oppinut jotain uutta hevosista ja ratsastuksesta, mutta ennen kaikkea itsestäni ratsastajana, on valtavasti asioita, joihin en ole koskaan osannut kiinnittää huomiota ja joista kukaan opettaja ei ole koskaan aiemmin minulle sanonut. Pari viikkoa sitten tipuin myös ensimmäistä kertaa yli viiteentoista vuoteen hevosen selästä, se oli yllättävää, mutta samalla myös jotain sellaista, mitä olin tavallaan odottanut jo kauan tapahtuvan jossain vaiheessa, sellainen kun kuuluu väistämättä tähän harrastukseen ja tulen todennäköisesti tippumaan hevosen selästä vielä lukuisia kertoja elämäni aikana.

 

Tämän kevään aikana minä olen saanut myös tutustua moneen uuteen hevosystävään, kuten näissä valokuvissa esiintyvään Tuureen, joka on nuoresta iästäänkin huolimatta osoittautunut aivan erityisen viisaaksi ja hienoksi ystäväksi. Olen aivan äärettömän kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka olen saanut viettää hevosten kanssa tänä keväänä, ne hetket ovat olleet minulle aivan äärettömän tärkeitä, tavallaan kuin henkireikä kaiken muun elämän keskellä. Ennen kaikkea minä olen kuitenkin kiitollinen itselleni, olen kiitollinen siitä, että kolme vuotta sitten syksyllä palasin takaisin satulaan vuosien tauon jälkeen ja päätin alkaa harrastaa ensimmäistä kertaa vuosiin säännöllisesti, se oli ehdottomasti yksi parhaimmista päätöksistä, joita olen tehnyt tähänastisen elämäni aikana.

 

TÄMÄ ON JOTAIN MISTÄ EN TAHTOISI KOSKAAN LUOPUA

 

Minä olen kirjoittanut ratsastuksesta ja hevosten kanssa viettämistäni hetkistä viimeksi viime syksynä, silloin, kun olin alkanut käydä tallilla vähintään kahdesti viikossa ja ne tallilla hevosten kanssa viettämäni hetket olivat minulle uskomattoman tärkeitä, silloin, kun rakastin jokaista hevosten kanssa vietämääni hetkeä enemmän kuin mitään. Viime syksyn jälkeen en ole jostain syystä kirjoittanut kertaakaan ratsastuksesta tai niistä hevosten kanssa viettämistäni hetkistä, mutta kaikesta hiljaisuudestani huolimatta rakastin kuitenkin jokaista hevosten kanssa viettämääni hetkeä myös niinä kovin kylminä ja pimeinä iltoina, kun matkustin työpäivän jälkeen tallille varustamaan ratsuni ennen ratsastustuntiani, minä rakastin ilman satulaa ratsastamista kylmyyden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani ja hevosen rauhallista hengitystä taluttaessani sen tunnin jälkeen takaisin tarhaan. Ratsastin maaliskuun puoliväliin asti kahdesti viikossa, mutta sitten koronakaaos sai minun elämäni kuitenkin pysähtymään, jäin pieneen yksiööni tekemään töitä ja peruin tulevat ratsastustuntini, koska en tahtonut ottaa riskiä ja matkustaa tallille iltapäivän ruuhkabusseilla. Silloin maaliskuun puolivälissä uskoin pääseväni ratsaille viimeistään huhtikuun lopussa, jostain syystä uskoin, ettei se koronakaaoksen aiheuttama tilanne voisi lopulta kestää kauan ja ennen kuin huomaisinkaan, se olisi ohitse ja pääsisin takaisin ratsaille ja jatkamaan siitä, mihin maaliskuussa jäin oman osaamiseni kanssa, viettämään aikaa hevosten kanssa kuten minulla oli ennen tapana.

 

Huhtikuun lopussa minä kuitenkin matkustin rakkaaseen pikkukaupunkiin ja lopulta se taukoni kesti kauemmin kuin olisin osannut koskaan kuvitellakaan, kauemmin kuin olisin tahtonut uskoa ja kun sitten elokuussa viimein palasin ratsaille viiden kuukauden mittaisen taukoni jälkeen tuntui kuin se olisi ollut parasta, mitä minulle on tänä vuonna tapahtunut. Sinä elokuisena päivänä, kun nousin ratsaille ensimmäistä kertaa viiteen kuukauteen, tuntui epätodelliselta harjata rauhallisin liikkein rakasta suomenhevostammaa auringonsäteiden loisteessa ja kuunnella sen rauhallista hengitystä puhdistaessani kavioita, tuntui epätodelliselta nousta hetkeä myöhemmin satulaan ja tuntea hevosen liikkeet jokaisessa solussani. Se oli jotain, mitä olin kaivannut maaliskuusta asti niin suunnattomasti, että se tuntui hetkittäin kipuna jossain todella syvällä rintalastani alla, se oli jotain, mikä sai kyyneleet tarttumaan kiteiksi silmäkulmiini. Sen ratsastustunnin jälkeen olen käynyt viikoittain ratsastamassa, viettänyt aikaa rakkaiden hevosten kanssa ja nauttinut jokaisesta hetkestä samalla tavalla kuin keväällä ennen tätä koronakaaosta, eikä mikään saisi minua enää jättämään niitä viikoittaisia hetkiä tallilla välistä. Mikään ei saisi minua enää luopumaan hetkistä hevosten kanssa, juuri niin suunnattomasti minä olen nauttinut jokaisesta tallilla viettämästäni hetkestä ja siitä ihan uskomattomasta tunteesta, kun ratsailla tuntuu kuin yhtään missään muualla ei olisi luonnollisempaa olla, kuin minä en siinä hetkessä yksinkertaisesti tahtoisi ollamissään muualla.

 

 

Tänä syksynä tätä ihan tavattoman rakasta harrastusta ja niitä hevosten kanssa viettämiäni hetkiä on kuitenkin varjostanut väistämätön tieto siitä, ettei oikeastaan mikään tämän harrastuksen suhteen tule minun kohdallani jatkumaan ennallaan enää vuodenvaihteen jälkeen ja ettei minulla ole tavallaan pienintäkään tietoa siitä, kuinka ylipäätään tulen jatkamaan enää tätä harrastusta. Tällä hetkellä ainoa asia, jonka tiedän varmaksi on se, etten minä voi lopettaa, minä en tahdo elää enää ilman niitä hevosten kanssa viettämiäni hetkiä, minä en tahdo, koska tämä harrastus on yksi tärkeimmistä asioista elämässäni ja se tekee minut aivan äärettömän onnelliseksi viikko toisensa jälkeen. Tämä harrastus on aivan ehdottomasti yksi niistä asioista, joista minä viimeisenä suostuisin elämässäni luopumaan, mietin editoidessani näitä valokuvia ja katsellessani ratsastustunnin päätyttyä otettua valokuvaa, jossa nauran kävellessämme loppukäyntejä ja kasvoilleni on piirtynyt niin valtava onnellisuus, että sitä on tavattoman vaikea pukea sanoiksi, se valokuva on minulle kovin erityinen ja niin on tämä harrastuskin.

SAVONLINNA JA YKSI ERITYISEN HIENO SUOMENHEVONEN

Matkustin lokakuun puolivälissä Savonlinnaan ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun heinäkuun lopussa matkustin sieltä takaisin Jyväskylään. Olin odottanut sitä valehtelematta jo monta viikkoa, olin odottanut sitä, että pääsen kävelemään lapsuudenkotini takapihalta avautuvaan metsään, hengittämään rauhallisuutta keuhkojeni täydeltä ja nauttimaan ruskan viimeisistä hetkistä, olin odottanut pääsen nukkumaan vanhaan huoneeseeni ja kuuntelemaan, kuinka sade rummuttaa peltikattoa kaivautuessani peittojen alle lämpimään. Olin odottanut ja kun minä viimein yhtenä perjantai-iltana saavuin pikkukaupungin linja-autoasemalle hymyilin itsekseni, kuinka siinä illan pimeydessä mustan taivaan alla kaupunki tuntui jo nukkuvan talviuntaan, ajaessamme keskustan läpi kotiin kadut huusivat tyhjyyttään ja katuvalot loivat varjoja kadunkulmiin. Aivan kuten joka vuosi lokakuussa ja jollain tavalla se tuntuu aina yhtä kotoisalta, se talviunta nukkuva kaupunki, mietin itsekseni vielä nukahtaessani sinä iltana vanhan huoneeni hiljaisuudessa. Sinä yönä nukuin erityisen hyvin ja heräsin aamulla sateen ropinaan, pukeuduin lämpimästi ja syötyäni aamiaista kävelin vanhempieni ja koirien kanssa takapihalta avautuvassa metsässä, annoin sateen kastella hiukseni ja hengitin keuhkojeni täydeltä rauhallisuutta.

Sade ei lakannut koko päivänä ja kaivautuessani myöhään illalla peittojen alle minä kuuntelin, kuinka sade rummutti edelleen peltikattoa, tuntui enemmän syksyltä kuin oli tuntunut kertaakaan koko syksyn aikana. Sunnuntaiaamuna ei enää satanut vettä kävellessämme äitini kanssa takapihalta avautuvaan metsään koirien kanssa, ei enää satanut ja sinä aamuna se teki minut tavallaan ihan äärettömän onnelliseksi. Metsä oli verhoutunut uskomattoman kauniiseen ruskaan, se oli kauniimpi kuin se on ollut kertaakaan tämän kuluvan vuoden aikana, vaikka rakastankin sitä aina ja vaikka se metsä onkin minulle aina erityinen. Pysähdyimme mäen päälle katselemaan kauas jatkuvaa maisemaa ja kuuntelemaan hiljaisuutta, en ollut pysähtymään katselemaan maisemaa siitä kohdasta aikoihin ja jollain erityisellä tavalla se ruskaan verhoutunut maisema sai minut rauhoittumaan, kuuntelin tuulen tarttuvan puiden latvoihin ja lintujen laulavan jossain kaukana niin, että tuntui kuin ääni olisi kantautunut korviini kuiskauksena tuulen mukana. Se oli onnellinen aamu, yksi lokakuun kauneimmista ja kotiin palatessamme kietouduin harmaaseen neuleeseen, kuuntelin, kuinka sade alkoi vain hetkeä myöhemmin rummuttaa taas peltikattoa aivan kuin muistuttaakseen lähestyvästä harmaasta marraskuusta.

Sunnuntai-iltapäivänä minä pääsin ratsastamaan kauniilla suomenhevostammalla nimeltä Rokkitar. Kaksi vuotta sitten noustessani sen selkään ensimmäistä kertaa minulla oli takanani monen vuoden ratsastustauko ja onkin myönnettävä, etten yksinkertaisesti pärjännyt silloin tamman kanssa, en saanut sitä missään vaiheessa kunnolla kuuntelemaan minua ja sen sijaan, että minä olisin kertonut oikean suunnan, minä lähinnä vain roikuin tamman mukana. Kun viime syksynä aloin käymään vuosien tauon jälkeen ratsastustunneilla en voinut olla miettimättä, että jonain päivänä tahdon nousta uudelleen Rokkitaren selkään kokeillakseni saisinko sen nyt avuilleni vai roikkuisinko minä edelleen vain mukana. 

Sinä lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä minä sitten viimein nousin Rokkitaren selkään ja suuntasimme tamman kanssa sille samalle pellolle kuin kaksi vuotta sitten, enkä voi väittää, että yhteistyömme olisi sujunut samantien. Ei nimittäin sujunut vaan tamma kokeili minua hetken aikaa ennen kuin sain sen kuuntelemaan minua ja voi, kuinka rakastinkaan jokaista hetkeä sen jälkeen. Ratsastaessani ympäri sitä ruskaan verhoutunutta peltoa minä en osannut kuin hymyillä, en osannut, eikä se haitannut yhtään, varovaisessa tihkusateessa tuntui aivan kuin olisin hetki hetkeltä osannut ratsastaa sitä kaunista suomenhevostammaa paremmin, kuin olisin tavallaan hetki hetkeltä ymmärtänyt vähän enemmän. Sen lisäksi, että minusta tuntui kuin minä olisin hetki hetkeltä ratsastanut itse vähän paremmin, minusta tuntui jatkuvasti enemmän siltä, että se oli yksi hienoimmista hevosista, joilla olen elämäni aikana päässyt ratsastamaan. Siinä hetkessä lokakuisena sunnuntai-iltapäivänä sen kauniin tamman ravi oli ehkä hienointa, mitä olin koskaan päässyt kokemaan ja se, kuinka herkästi se lopulta reagoi kaikkeen, mitä tein tai en tehnyt, oli jollain tavalla äärettömän pysäyttävää. Niin pysäyttävää, että siinä hetkessä ruskaan verhoutuneella pellolla tuntui kuin ei olisi ollut olemassa mitään muuta, vain se hetki sillä pellolla, se erityisen hieno suomenhevostamma ja se peltoa vähän kauempana kiertävä koira. Se hetki oli täydellinen, mutta ei minusta vieläkään erityisen hyvää ratsastajaa tullut, vaikka en enää vain roikkunutkaan mukana.