29. maaliskuuta 2018

SYNTYMÄ ON YKSI IHMEELLISIMMISTÄ ASIOISTA

Se tapahtui jotenkin uskomattoman nopeasti maanantaina vähän puolenpäivän jälkeen, eikä sitä ehtinyt tavallaan edes ymmärtää, mutta silti se oli yksi ihmeellisimmistä asioista, joita olen koskaan päässyt todistamaan, nimittäin syntymän ihme. Tarmokkaat ja kovin viattoman näköiset koiranpennut, joita meidän musta belgianpaimenkoiramme oli kantanut tammikuun lopusta asti, huusivat ensimmäisen kerran yksi kerrallaan, eikä siihen mennyt kuin kolme tuntia, kun kuusi täydellistä koiranpentua oli autettu tähän maailmaan ja sydämeni täyttyi rakkaudesta. Niin äärimmäisestä rakkaudesta, että olin pakahtua siihen tunteeseen katsellessani tyytyväistä äitiä kuuden pentunsa kanssa ja kuunnellessani pentujen varovaisia ääniä, siinä hetkessä minusta tuntui kuin tässä maailmassa ei yksinkertaisesti voisi olla mitään lähellekään yhtä viatonta. Toisaalta, siltä samalta minusta on tuntunut oikeastaan aina, kun olen istunut siinä pentulaatikon äärellä katselemassa koiranpentujen ensimmäisiä päiviä ja sitä, kuinka ne kasvavat kuin silmissä, ensi viikolla niillä aukeavat silmätkin ja en malta odottaa, että ne näkevät maailman. Tätä minun elämäni tulee olemaan seuraavien viikkojen ajan, pentulaatikon vierellä istumista ja pentujen tuoksua, mutta myös aika paljon siivoamista, mittaamista ja ruokkimista.


IMG_7055IMG_6957IMG_7036IMG_6956IMG_7053

27. maaliskuuta 2018

TASAN YHDEKSÄN VUOTTA BLOGGAAMISTA

IMG_6953IMG_6960

Kun yhdeksän vuotta sitten istuin vanhempieni makuuhuoneessa talven vaihtuessa hitaasti kevääseen ja kirjoitin isäni tietokoneella ensimmäistä blogitekstiäni en olisi uskonut, että istuisin tänään auringonsäteiden verhoamassa keittiössä kirjoittamassa tätä blogitekstiä. Todennäköisesti en olisi uskonut, että kirjoittaisin ylipäätään mitään blogitekstiä, sillä olin aloittanut blogin kirjoittamisen hetken mielijohteesta ja kirjoittaessani sitä aivan ensimmäistä blogitekstiäni minä en rehellisesti sanottuna tiennyt bloggaamisesta yhtään mitään, en tavallaan edes tiennyt, mistä tahtoisin kirjoittaa tai miksi tahdoin kirjoittaa, mutta kaikesta huolimatta istun tänään auringonsäteiden verhoamassa keittiössä kirjoittamassa tätä tekstiä. Eilen tuli nimittäin kuluneeksi tasan yhdeksän vuotta siitä illasta, kun julkaisin ensimmäisen blogitekstini ja minun piti kirjoittaa tämä teksti luonnollisesti jo eilen, mutta sen lisäksi, että eilen oli aivan uskomattoman kaunis päivä, eilen tähän taloon syntyi kuusi uskomattoman kaunista koiranpentua ja minulla ei tosiaan ollut aikaa kirjoittaa.

Eikä se, ettei minulla ollut eilen aikaa kirjoittaa tätä tekstiä yhdeksästä blogivuodesta, edes harmita yhtään, nimittäin niiden uskomattoman kauniiden koiranpentujen syntymä oli ihmeellisintä, mitä olen aikoihin päässyt todistamaan. Sen rinnalla yhdeksän vuotta blogin kirjoittamista ei tuntunut eilen yhtään miltään ja tällä hetkellä on siis maailman parasta istua pentulaatikon vieressä katselemassa, kuinka nämä kuusi pientä koirapentua hakeutuvat täysin sokeina ja kuuroina syömään, niinä sellaisina hetkinä tuntuu, ettei maailmassa yksinkertaisesti voi olla mitään yhtä viatonta. Tällä hetkellä pentulaatikossa on kuitenkin aivan hiljaista pentujen nukkuessa ja minun on myönnettävä, että koiranpentujen lisäksi rakastan myös kirjoittamista, rakastan kirjoittamista vielä kaikkien näiden yhdeksän blogin parissa viettämieni vuosien ja lukemattomien kirjoittamieni blogitekstien jälkeenkin, rakastan kauniita sanoja ja tarkkaan harkittuja sivulauseita, sellaisia, jotka antavat lauseelle uuden merkityksen, rakastan sitä, kuinka sanoilla voi maalata kokonaisen maailman.

IMG_6951

Rakastan myös valokuvaamista, minä rakastan sitä, kuinka iltojen viimeisten auringonsäteiden verhotessa maisemaa harmoniaan valokuviin välittyy aivan uskomattoman kaunis tunnelma ja kuinka valokuvissa pienistä asioista tulee merkityksellisiä, vaikka niitä ei olisi aiemmin huomannutkaan. Rakastan hetkien ikuistamista ja se on todennäköisesti se syy, miksi kirjoitan tätä blogia vielä näin yhdeksän vuotta ensimmäisen blogitekstini jälkeenkin ja miksi aion jatkaa blogin kirjoittamista tulevaisuudessakin. Nämä yhdeksän blogivuotta ovat opettaneet minulle paljon kirjoittamisesta ja valokuvaamisesta, mutta erityisesti itsestäni, joten toivon, että seuraavatkin yhdeksän vuotta tämän blogin kanssa ovat täynnä hetkiä, joista tahdon teille kirjoittaa, täynnä käsittämättömän kauniita hetkiä, jotka tahdon ikuistaa valokuviin.

IMG_6937IMG_6938IMG_6948

24. maaliskuuta 2018

MITÄ OLEN KUUNNELLUT MAALISKUUSSA?

Maaliskuussa musiikki on ollut käsittämättömän kaunista, mutta hetkittäin myös katkeraa ja niin voimakasta, ettei sille ole löytynyt edes tarpeeksi suuria sanoja. Musiikki on saanut varovaiset kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini istuessani bussissa matkalla pikkukaupunkiin, kuuntelemaan sanattomana lumisateen muuttaessa suuntaansa ikkunalasin takana ja tanssimaan askeleeni kävellessäni auringonsäteisiin verhoutuneita katuja, musiikki on saanut tuntemaan ääripäissä. Nimenomaan siksi minä aion seuraavaksi kirjoittaa teille vähän siitä, millainen musiikki on maaliskuussa ollut itselleni suurinta, mikä biisi on ollut saanut minut hetkittäin unohtumaan ajatuksiini ja mikä albumi on kuljettanut mukanaan taianomaisuuteen, kauas valtamerten taakse hyökyaallon kaltaisesti, tuulenhenkäyksenä suurien vuoristojen ylitse.

Ehdoton suosikkibiisini maaliskuussa on ollu Lxandran Dig Deep ja olen hetkittäin unohtunut miettimään, kuinka on mahdollista, etten minä ole aiemmin tutustunut tämän aivan äärettömän lahjakkaan artistin musiikkiin, mutta ilmeisesti parempi myöhään kuin ei milloinkaan, varsinkin tämän biisin kohdalla. Lxandran lisäksi olen rakastunut Topi Sahan maaliskuussa ilmestyneeseen albumiin Lopunajan rakastavaiset ja Litku Klemettin jo vahvasti viime vuoden puolella ilmestyneeseen debyyttialbumiin Juna Kainuuseen, jonka kohdalla olen myös unohtunut hetkittäin miettimään, kuinka en ole siihen aiemmin tutustunut, nimittäin tilannehan on sellainen, että Soundi valitsi albumin vuoden 2017 parhaaksi kotimaiseksi albumiksi ja minun on sanottava, etten ole hetkeäkään miettinyt, että miksi. Tilanne on myös sellainen, että maaliskuu oli uuden kotimaisen musiikin kannalta aivan uskomattoman hyvä ja näistä maaliskuussa ilmestyneistä kotimaisista albumeista esimerkiksi ihanien Ida Paulin ja Kalle Lindrothin debyyttialbumi Nää kaikki kertoo susta sekä myös Karinan debyyttialbumi Karina ovat saaneet sydämeni muuttamaan rytmiään, puhumattakaan sosiaalisessa mediassa paljon hehkutettua Pyhimyksen hetki sitten ilmestyneestä albumista Tapa poika, joka on kokonaisuudessaan niin hieno albumi, että kuuntelin sen kahdesti putkeen matkustaessani maanantaina hetkeksi takaisin Jyväskylään.

Eilen ilmestyneistä albumeista minun hauraan sydämeni rytmiä kaikista vahvimmin muutti ihan ehdottomasti Vestan debyyttialbumi Louhtulauseita, jonka varalle minulla oli suuria odotuksia, artistin aiemmin ilmestyneet singlet olivat nimittäin olleet aivan käsittämättömiä. Eikä kyseinen albumi pettänyt todellakaan odotuksiani, kyseessä on nimittäin ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaista albumeista ja olen tästä niin varma, että uskallan sanoa niin, vaikka on vasta maaliskuu. Toisena sydämeni rytmiä muuttaneista eilen ilmestyneistä albumeista minä tahdon tässä mainita Johanna Kurkelan, Tuomas Holopaisen ja Troy Donockleyn muodostaman yhtyeen nimeltä Auri debyyttialbumin Auri, joka on yksinkertaisesti taianomainen, sellainen, etteivät nämä minun keskeneräiset lauseeni koskaan riittäisi kuvailemaan sitä, millaiseen maailmaan albumi onnistuu viemään mukanaan musiikin kietoessa harmoniaansa, suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan kyseisen albumin ja myös soittolistan, jonka olen koonnut nyt maaliskuussa kuuntelemastani musiikista. Soittolistalla on nimittäin uuden musiikin lisäksi paljon vanhaa ja rakasta musiikkia, joka on maaliskuun aurinkoisina päivinä tunkeutunut rintalastani alle ja tanssittanut kadunkulmilla, pakottaneet hymyilemään lumisateen keskellä.

https://open.spotify.com/user/jenna-anette/playlist/6muqyxSR9Ki7vxaGWZuz93?si=NQAk7YLKTSWKuKWUVke_2Q

IMG_6590

21. maaliskuuta 2018

JUURI NYT MINUT TEKEE ONNELLISEKSI

IMG_6775IMG_6733

Minä kirjoitin helmikuussa, kuinka minut oli viimeisimmän kuukauden aikana tehnyt aivan suunnattoman onnelliseksi hyvät hetket sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa ja aurinkoiset päivät, jotka olivat tavallaan herättäneet minut talvihorroksesta, saaneet minut kuljettamaan kameraa aina mukanani ja kirjoittamaan keskeneräisiä lauseita. Kirjoitin, kuinka minut oli tehnyt onnelliseksi hitaat aamut, Tove Jansson - Sanojen lahja: valitut sitaatit sekä uusi objektiivini, joka oli mahdollistanut minulle valokuvaamisen suhteen sellaisia asioita, jotka eivät sillä vanhalla kalustollani olleet mahdollisia. Kirjoitin, kuinka minut teki onnelliseksi rauhalliset illat ja tänään minä aion kirjoittaa teille siitä, mikä on tehnyt minut onnelliseksi maaliskuun aikana, aion kirjoittaa siitä, kuinka rakkaan pikkukaupungin rauhallisuus sai onnellisuuden tuntumaan rintalastani alla, mutta samalla aion luvata kirjoittavani tästä eteenpäin kerran kuukaudessa niistä asioista, jotka tekevät onnelliseksi. Mutta niin, maaliskuun aikana minut on tehnyt onnelliseksi seuraavat asiat:

x Pikkukaupungin rauhallisuus. Minä olen tässä vaiheessa maaliskuuta viettänyt jo puolet tästä kuluvasta kuukaudesta pikkukaupungin rauhallisuudessa ja ne kaksi viikkoa olivat täynnä ihan ääretöntä onnellisuutta, sillä mikään ei tunnu samalta kuin se rauhallisuus ikkunalasin takana herätessäni vanhassa huoneessani, iltapäivisin kävellessäni koirien kanssa rantaan tai iltaisin takkatulen lämmittäessä tupakeittiötämme. Mikään ei vain yksinkertaisesti tunnu samalta ja se on yksi niistä syistä, miksi olen palaamassa loppukuukaudeksi takaisin pikkukaupungin rauhallisuuteen, tosin olen palaamassa ensisijaisesti siksi, että olen luvannut olla auttamassa vanhempiani kohta syntyvien koiranpentujen kanssa.

x Koiranpennut. Eiväthän ne siis ole vielä edes syntyneet, mutta jo pelkästään se, että olen pystynyt tuntemaan niiden pikkuisten karvakuonojen liikkeet mustan belgianpaimenkoiramme vatsassa, on itsessään asia, joka on tehnyt minut tavattoman onnelliseksi, siinä vain on jotain todella uskomatonta. Eivätkä ne lähitulevaisuudessa syntyvät pennut ole todellakaan ne ainoat koirat, jotka ovat tehneet minut typerän onnelliseksi maaliskuussa, nimittäin myös tämä musta belgianpaimenkoiramme sekä nuorempi koiramme ovat tehneet minut onnelliseksi loputtomalla energiallaan ja sillä, että ne ovat viettäneet kanssani nyt maaliskuussa todella paljon aikaa, kuunnelleet, kun olen soittanut niille pianoa.

IMG_6779

x Vanhempieni puutalon parkettilattia. Tämä on ihan varmasti kummallisin asia, joka on nyt maaliskuun aikana tehnyt minut onnelliseksi, mutta eihän sillä tavallaan ole mitään merkitystä. Vanhempieni puutalon parkettilattia on vanha ja kulunut, se on täynnä elämisen jälkiä ja siksi se on täydellinen, enkä lähtisi uusimaan sitä, vaikka vanhempani ovat sitä suunnitelleetkin. Kaiken lisäksi kyseinen vanha ja kulunut parkettilattia näyttää ihanalta valokuvissa ja olen itseasiassa saanut inspiraation moniin maaliskuussa julkaisemiini valokuviin nimenomaan tästä parkettilattiasta, tosi yllättävää.

x Greyn anatomia. Kirjoitin sekä tammikuussa että helmikuussa siitä, kuinka minut on tehnyt todella onnelliseksi se, että olen löytänyt Netflixistä itselleni katsottavaa, vaikka viime vuonna tuntui, ettei minua kiinnostaa yksikään sarja tai elokuva. Maaliskuussa olen kuitenkin siirtynyt Netflixistä täysin Viaplayn ihmeelliseen maailmaan ja katsonut nyt viimeisimmän kuukauden aikana kuusi tuotantokautta Greyn anatomiaa, enkä voi vieläkään ymmärtää, kuinka en ole aiemmin päätynyt katsomaan kyseistä sarjaa, vaikka minä olen tiennyt sen olemassaolosta niin kauan kuin muistan. Suosittelen tätä sarjaa itseasiassa enemmän kuin mitään aiemmin, tämä on vain aivan yksinkertaisesti niin hyvä sarja.

x Aurinkoiset päivät. Tämän talven aikana aurinkoisia päiviä on ollut huomattavan vähän ja kuten helmikuussakin, myös maaliskuussa nämä aurinkoiset päivät ovat tehneet minut aina hetkittäin aivan äärettömän onnelliseksi ja saaneet minut hymyilemään tyhmästi kävellessäni koirien kanssa kylän poikki rannasta kotiin. Lisäksi nämä aurinkoiset päivät ovat saaneet minut kuljettamaan kameraa useammin mukanani kulkiessani niitä tuttuja kadunkulmia pikkukaupungin rauhallisuudessa sekä kirjoittamaan enemmän kaikesta siitä, mitä näen ympärilläni. Kirjoittamaan niitä keskeneräisiä lauseita ja inspiroitumaan elämästä varhain aamulla herätessäni koiran kynsien rapinaan, istumaan keittiössä juomassa teetä auringonsäteiden maalatessa juovia kuluneeseen parkettilattiaan ja nauramaan itsekseni kaikelle epäoleelliselle.

x Uusi shampooni ja hoitoaineeni. Olen käyttänyt viimeisimmän vuoden aikana oikeastaan vain hopeashampoota, sillä olen yrittänyt saada vaaleat hiukseni pysymään keltaisen sijaan kauniin vaaleina, mutta tällä viikolla olen kuitenkin vaihtanut shampooni sekä hoitoaineeni ja ne ovat tehneet minut jotenkin todella onnelliseksi. Tällä hetkellä käytössäni on TIGI Bed Head Colour Goddess, joka tuoksuu toffeelle tai, kuten itse maanantai-iltana asian mainitsin, vanukkaalle eli yksinkertaisesti aivan taivaalliselle ja tälläkin hetkellä odotan malttamattomasti, että pääsen pesemään hiuksiani.

IMG_6782IMG_6751

17. maaliskuuta 2018

KÄSITTÄMÄTTÖMÄN ONNELLINEN AAMU

IMG_6503IMG_6516IMG_6504

Eilen heräsin aamun ensimmäisiin auringonsäteisiin, jotka maalasivat raitoja vanhan huoneeni seinille ja saivat minut hymyilemään ennen kuin olin ehtinyt nousta sängystä, heräsin aamun ensimmäisiin auringonsäteisiin ja se teki minut tavallaan aivan äärettömän onnelliseksi. Piilouduin vielä hetkeksi peittojen alle, kuuntelin rauhallisuutta silmät kiinni ja myöhemmin istuin olohuoneessa ruskeasilmäisen karvakuonon kanssa katsomassa Greyn anatomiaa, olen katsonut viimeisimmän kuukauden aikana kuusi tuotantokautta ja myönnän olevani todella koukussa. Itseasiassa niin koukussa, että olen unohtunut hetkittäin miettimään itsekseni, kuinka en ole aiemmin päätynyt katsomaan kyseistä sarjaa, vaikka minä olen tiennyt sen olemassaolosta niin kauan kuin vain muistan. Kuitenkin, olen katsonut kyseistä sarjaa nyt täällä pikkukaupungin rauhallisuudessa aina hetken ennen nukahtamista ja aina sellaisina hetkinä, kun minulla ei ole muuta tekemistä, mutta eilen minulla oli kokonainen aamu aikaa katsoa sitä, istua olohuoneessa kaikessa rauhassa tuntematta häivähdystäkään huonosta omastatunnosta, eilen annoin itselleni kokonaisen aamun aikaa vain olla kaikessa rauhassa.

Oli ensimmäinen oikeasti hidas aamu kahteen viikkoon, ensimmäinen sellainen aamu, ettei minun tarvinnut oikeastaan tehdä yhtään mitään, ei tarvinnut edes kirjoittaa mitään ja se tuntui tavallaan aivan uskomattomalta. Hymyilin itsekseni tehdessäni itselleni aamiaista, auringonsäteet häikäisivät silmiäni katsoessani ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa ja olin käsittämättömän onnellinen siitä, ettei kumpikaan koira kiusannut minua, kokeillut minua jatkuvasti tassullaan pyytäen leikkimään. Meillä kaikilla oli rauhallinen ja hidas aamu, söin aamiaiseni olohuoneessa sen ruskeasilmäisen karvakuonon katsellessa silmiini ja kuuntelin, kuinka mahdollisesti kahden viikon kuluttua pentuja saava karvakuono hyppäsi sänkyyn vanhassa huoneessani, sillä on tapana istua aina sängyssäni katselemassa ikkunalasin takana liikkuvia ihmisiä tai oikeastaan sillä on tapana katsella myös silloin, kun kadulla ei liiku ketään. Hymyilin jälleen itsekseni, olin jollain aivan sanoinkuvaamattomalla tavalla onnellinen kaikesta ja rintalastani alla tuntui ensimmäistä kertaa viikkoon kivenlohkareiden sijaan suunnaton rauha, minun oli hyvä olla ihan vain itsekseni ja tietysti myös koirien kanssa.

IMG_6528IMG_6563

15. maaliskuuta 2018

OLEN TÄSSÄ VIETTÄNYT AIKAA KARVAKUONOJEN KANSSA

IMG_5808IMG_6057

Kun synnyin, meillä asui maailman kiltein sekarotuinen koiraneiti, joka vuosia myöhemmin istui rannassa vahtimassa minua ja pikkusiskoani, mutta en kuitenkaan aikonut tänään kirjoittaa siitä, enkä edes tämän koiraneidin jälkeen meille muuttaneista kahdesta karvakuonosta, jotka olivat ja tulevat aina olemaankin kaksi elämäni tärkeintä koiraa huolimatta siitä tosiasiasta, että molemmat ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Sen sijaan aion kirjoittaa kahdesta aivan erityisestä belgianpaimenkoirasta, jotka asuvat vahnempieni luona täällä pikkukaupungin rauhassa ja joiden kanssa olen viettänyt viimeisimmät puolitoista viikkoa, minä aion kirjoittaa siitä, kuinka nämä viimeisimmät puolitoista viikkoa olen syönyt aamiaiseni niin, että toinen näistä erityisistä koirista katselee minua silmiin ja yrittää vakuuttaa minut siitä, että hänen on ehdottomasti saatava osa leivästäni, nimittäin sellaista minun elämäni on ollut viimeisimmät puolitoista viikkoa.

Olen istunut vahnassa huoneessani kirjoittamassa näiden kahden erityisen belgianpaimenkoiran nukkuessa sängyssäni ja havahtunut hetkittäin siihen, kun tämä sama karvakuono, joka aina aamuisin katselee silmiini syödessäni aamiaista, tökkii minua kuonollaan yrittäen saada minut leikkimään. Sellaista elämäni on ollut viimeisimmät puolitoista viikkoa, olen kävellyt tuttuja katuja auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja keskustellut kävellessäni koiran kanssa, nauranut hetken itselleni ja miettinyt, ettei siinä tavallaan ole enää tässä vaiheessa elämääni yhtään mitään kummallista, ainahan minä olen tehnyt niin ja kuulostanut samalla ihan vähän tyhmältä. Kuitenkin, nämä puolitoista viikkoa näiden kahden karvakuonon kanssa ovat olleet kovin onnellisia, olen nauranut enemmän kuin pitkään aikaan ja ollut riemuissani siitä, että kahden viikon päästä tässä talossa on huomattavasti enemmän karvakuonoja, kovin pieniä belgianpaimenkoiria.

IMG_5803IMG_6037IMG_5919

12. maaliskuuta 2018

MINÄ USKON LAULUIHIN – APULANTA SAVONLINNASALISSA

IMG_6256IMG_6264


Kun kaksitoista vuotta sitten elokuussa seisoin yleisömeren keskellä, silloin minulle vielä suhteellisen vieraan yhtyeen noustessa värivaloihin kaupungin verhoutuessa ympärilläni tummansiniseen samettiin ja sydämeni jättäessä muutaman lyönnin välistä, minä en olisi osannut aavistaakaan, että vielä kaksitoista vuotta myöhemmin sydämeni jättäisi lyöntejä välistä samaisen yhtyeen noustessa värivaloihin. En olisi osannut aavistaakaan, että istuisin vielä kaksitoista vuotta sen tummansiniseen verhoutuneen illan jälkeen istuisin bussissa matkalla kotiin yhtyeen musiikin soidessa kuulokkeissani, itkisin vuolaasti eturivissä musiikin murtaessa kylkiluuni yksi kerrallaan tai että keräisin levyhyllyyni edelleen yhtyeen tuotantoa. En yksinkertaisesti osannut aavistaakaan, että huutaisin edelleen ääntäni käheäksi värivalojen loisteessa tai että vielä kaikkien näiden vuosien, kaikkien näiden keikkojen ja lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen tuntisin niin käsittämättömän suurta intohimoa, ettei sellaiselle löydy määritelmää sanakirjoista. Silloin kaksitoista vuotta sitten en olisi tavallaan osannut aavistaakaan, kuinka paljon tulisin kokemaan yhtyeen ansiosta ja kuinka paljon se tulisi minulle merkitsemään, mutta en minä olisi osannut aavistaa sitäkään, kuinka yhtye onnistuisi yllättämään minut vielä kaikkien näiden keikkojen, tapahtumien ja lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen, näiden kahdentoista pitkän vuoden jälkeen.

Näiden vuosien aikana rakkauteni kyseistä yhtyettä kohtaan on kasvanut Olavinlinnaakin suuremmaksi ja yhtyeestä on tullut juuri niin olennainen osa elämääni, etten tavallaan enää osaisi varmaan määritellä itseäni mainitsematta yhtyettä. Apulanta on itselleni henkilökohtaisesti se yhtye, jonka paikkaa sydämessäni yksikään yhtye ei ole kertaakaan näiden vuosien aikana onnistunut varastamaan ja istuessani viime perjantaina pikkusiskoni kanssa Savonlinnasalissa yhtyeen noustessa värivaloihin sanojen onnelliset kulkee käsikkäin ja hymyillen / moni paikka kutsuu / minnekään mä kuulu en kaikuessa yleisömeren ylitse minä olin yllättynyt. Istuessani siinä samassa konserttisalissa, jossa olen joskus tanssinut äärettömän kauniissa mekossa wanhojen tansseja, saanut seitsemän vuotta sitten ylioppilaslakkini ja huutanut rakkaita sanoja musiikin kulkiessa pitkin selkärankaani, minä olin yksinkertaisesti yllättynyt, vaikka olin nähnyt kuvia yhtyeen loppuunmyydyn konserttisalikiertueen ensimmäisiltä keikoilta ja lukenut ylistäviä lauseita siitä, kuinka hyvältä yhtye kuulosti ja kuinka kaikki oli aivan täydellistä. Mitä kuuluu ei ollut koskaan aiemmin kuulostanut siltä, aiemmin kovin raivoisilta kuulostaneet sanat olivat kuin toisesta maailmasta a capellana, eikä seuraavana kuultu Jumala Pauli Hauta-ahon akustisen kitaran säestyksellä jäänyt millään tavalla edeltäjänsä varjoon, tuntui kuin sen jättimäisen hyttysverkon takana soittava tummiin pukeutunut yhtye olisi kuulostanut biisi toisensa jälkeen paremmalta, tavallaan aivan uudelta.

IMG_6159IMG_6163IMG_6165

Kolmantena kuultu Teit meistä kauniin toi mukanaan yhtyeen muut soittimet, mutta siitäkin huolimatta tunnelma pysyi edelleen äärimmäisen hauraana ja sanat teet mitä teet ja varkain / se luisuu hukkaan / sinä teet meistä juhlaa, sinä teet kuulostivat vahvemmilta kuin koskaan aiemmin, vaikka olen kyseiset sanat kuullut luvattoman monesti värivaloissa ja sulkenut hetkittäin silmäni vain siksi, että ne ovat tuntuneet selkärankani jokaisessa nikamassa. Tuntuneet selkärankani aivan jokaisessa nikamassa kuten seuravaana kuultu Muistijäljet, jossa yhtyettä saapui kanteleella tukemaan Ida Elina ja joka sai varovaiset kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini, kyseinen biisi ja sanat sun kädessä on maailma / missä mut tehtiin lasista ovat olleet minulle tavallaan aivan äärettömän tärkeä niistä elämäni vaikeimmista vuosista asti, vuosista, jolloin musiikki merkitsi minulle ihan kaikkea maailman painon tuntuessa liian raskaalta kantaa. Musiikin kanssa minä kuitenkin pystyin siihen ja selvisin voittajana, unohduin hetkeksi miettimään itsekseni ja havahduin, kun jousikvartetti Triosis+ asteli värivalojen loisteeseen tukemaan jousin jo ennestään aivan uskomattomalta kuulostanutta yhtyettä ja ensimmäisen setin viimeisten biisien kaikuessa loppuunmyydyn konserttisalin nurkissa en osannut kuin hymyillä, olla aivan käsittämättömän onnellinen siitä, että olin päässyt todistamaan sitä täydellistä hetkeä salissa, jossa olen kokenut paljon, tuntenut aivan äärettömän suuria tunteita ja itkenyt vuolaasti, turhautunut korkokenkiini tanssiessani valssia.

Ensimmäisen setin viimeisenä kuultu Maanantai jätti jälkeensä valtamerten kokoisen sanattomuuden ja kävellessäni salista ihmismassan mukana osasin vain miettiä, kuinka järjettömän hienoa on, että luvattoman monesti värivalojen loisteessa näkemäni yhtye onnistuu vielä kahdentoista vuoden jälkeenkin yllättämään minut, muuta en osannut miettiä. Se oli ainoa ajatukseni aina siihen asti, kunnes minä istuin jälleen odottamassa yhtyeen nousevan takaisin värivalojen loisteeseen ja kuuntelin pikkusiskoni kertomaa tarinaa, joka jäi kesken valojen sammuessa ja yhtyeen aloittaessa toisen settinsä vähän tutummalla otteella. Silmänräpäyksen ajan ehdin miettiä itsekseni, tulisiko yhtye tämän toisen settinsä ajaksi palaamaan tutumpaan otteeseensa, mutta pääsen samantien toteamaan luuloni vääräksi, kun setin toisena kuultu Sun kohdalla löi vasten kalpeita kasvojani jo ennen ensimmäistä kertosäettä uskomattomalla voimallaan. Muistan sen ihmeellisen kolmen vuoden takaisen hetken, kun kuulin kyseisen biisin Barona areenalla ensimmäistä kertaa, se hetki oli yksi elämäni onnellisimmista hetkistä, mutta istuessani loppuunmyydyssä konserttisalissa viime perjantaina minä olin vähintään yhtä onnellinen kuin silloin kolme vuotta sitten. Vähintään yhtä onnellinen, kun kolmantena kuultu Maailmanpyörä sai minut aivan hiljaiseksi ja tuntui kuin sanojen tuotevastuulaki suojaa sähköisempää viestintuojaa / sinä olet siivet minulle mukana musiikki olisi kulkenut ylitse hyökyaallon kaltaisesti, tarttunut olkapäähäni kuin vanha ystävä ja pyyhkinyt silmäkulmiini tarttuneet kyyneleet, se on yksi Apulannan hienoimmista biiseistä ja olin odottanut kaksitoista vuotta, että kuulisin sen värivaloissa, siksi se oli varmasti koskettavin hetki koko siinä täydellisessä illassa.

IMG_6336IMG_6316

Se oli koskettavin hetki koko siinä täydellisessä illassa myös siksi, ettei Apulanta tai musiikki ylipäätään ole koskaan aiemmin kuulostanut yhtä hyvältä, siinä hetkessä maailma minun ympäriltäni katosi täysin, oli olemassa vain aivan uskomattomalta kuulostanut musiikki ja se yhtye, jota rakastan enemmän kuin sanat pystyisivät koskaan kuvailemaan. Eikä se koskettava hetki päättynyt siihen sen biisin päättymiseen, nimittäin seuraavana kuultu Routa oli aivan kuin käsittämättömän hieno jatkumo edeltäjälleen sanoin ei kannata leikkii aivan kaikilla, jotkut ei anna pätkääkään siimaa / paljon voit saada mut kaikkee et kuitenkaan / kun koiran lailla seuraat sun kiimaa, varovaiset kyyneleet tarttuivat jälleen silmäkulmiini ja hauras sydämeni muutti rytmiään musiikin kulkiessa kylminä väreinä kalpealla ihollani, siinä oli jotain todella taianomaista. Tämän illan koskettavimman hetken jälkeen kuultiin kuitenkin jotain aivan muuta, kun yhtyeen basisti Ville Mäkinen aloitti seuraavan biisin Zombeja! näppäilemällä kontrabassoaan, tavallaan riemukkaaksi yltyvä biisi kuljetti yleisöä mukanaan kuin ei mikään koskaan aiemmin, tuntui kuin olisi pitänyt nousta konserttisalin pehmustetusta tuolista ja huutaa mukana, koska musiikki oli niin paljon. Samalla riemulla yhtye jatkoi myös seuraavat biisit Ravistettava ennen käyttöä ja Amerika, joista jälkimmäisessä yhtye kuljetti mukanaan tavallaan johonkin aivan toiseen maailmaan, sellaiseen, jossa käärmeet kulkevat kaduilla ja kantele kuulostaa niin käsittämättömältä, etten edes tiennyt, että kyseisellä soittimella saa aikaiseksi sellaisia ääniä, jälleen kerran minä olin rehellisesti sanoen yllättynyt.

Lopulta oli vuorossa hetki, jota todennäköisesti suurin osa loppuunmyydyssä konserttisalissa istuneesta yleisöstä oli odottanut konsertin ensimmäisistä sekunneista asti ja myönnän, että minäkin tajusin odottaneeni sitä Pauli Hauta-ahon soittaessa seuraavan biisin ensimmäiset soinnut akustisella kitarallaan. Tämä kiertueen nimikkobiisi Valot pimeyksien reunoilla, joka on julkaisemisestaan asti ollut itselleni henkilökohtaisesti yksi tärkeimmistä biiseistä koskaan, kaikui loppuunmyydyssä konserttisalissa suurena ja mahtipontisena, niin uskomattoman kauniina, ettei siinä yksinkertaisesti ollut mitään järkeä. Tuntui kuin koko suuri maailma ympärilläni olisi pysähtynyt sanoihin meistä jokainen on polku jonnekin / mutta viisaus on siinä, että ymmärtää / ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois / ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa ja sydämeni jättänyt lyöntejä välistä, siinä hetkessä ne sanat olivat minulle juuri ne, jotka minun täytyi kuulla. Tämän ihan äärettömän kauniin ja mahtipontisen biisin jälkeen setin viimeisenä kuultiin Pahempi toistaan, jonka jälkeen yhtye poistua lavalta vähäeleisesti ja yleisö nousi seisomaan osoittaessaan kiitostaan yhtyeelle, joka palasi hetken kuluttua takaisin konserttisalin lavalle esittämään täysin a capellana biisin, joka on yleensä ollut nimenomaan se biisi, joka on energiallaan sytyttänyt yleisömeren liekkeihin. Mato oli kuitenkin a capellana vähintään yhtä riemukas ja yleisö ei voinut kuin yhtyä siihen riemuun, joka jatkui aivan viimeisenä kuullussa biisissä Anna mulle piiskaa, jonka yhtye esitti edellisen mukaisesti a capellana ja minun on rehellisesti sanottuna, ettei kyseinen biisi tai yhtye ylipäätään ole koskaan aiemmin kuulostanut niin käsittämättömän hyvältä kuin sinä maagisena iltana istuessani loppuunmyydyssä Savonlinnasalissa pikkusiskoni kanssa, enkä minä ole koskaan ollut niin onnellinen musiikista. En ole koskaan ollut niin sanaton kuin kävellessäni myöhemmin samana iltana pimeyteen verhoutuneen pikkukaupungin kaduilla, enkä ole koskaan halunnut niin suuresti kertoa kiitollisuudestani Toni Wirtaselle ja Sipe Santapukille, en ole koskaan rakastanut tai tule koskaan rakastamaan mitään niin kuin minä rakastan tätä yhtyettä ja nimenomaan siksi


IMG_6338

10. maaliskuuta 2018

BLOGIMAAILMAN KEHITTYMISESTÄ, KIRJOITTAMISEN VAIKEUDESTA JA SIITÄ, MIKSI MINÄ ALOIN BLOGGAAMAAN – MILLAINEN BLOGGAAJA MINÄ OLEN?

Blogini täyttää nyt maaliskuussa kokonaiset yhdeksän vuotta ja sen kunniaksi aion maaliskuun aikana kirjoittaa vähän kirjoittamisesta, valokuvaamisesta ja bloggaamisesta, aion kirjoittaa teille siitä, miksi minä kirjoitan ja mitä tämä blogi merkitsee minulle. Ensimmäisenä vastaan kysymyksiin, jotka ovat kiertäneet monissa eri blogeissa nyt viimeisimmän kuukauden aikana, aion vastata näihin kysymyksiin, vaikka minä muutama viikko sitten nauraen sanoin sille maailman rakkaimmalle ihmiselle, ettei minun kannata näihin vastata, sillä vastaukseni olisivat niin tyhjiä ja turhia. Vastaan, sillä aloittaessani kirjoittamaan tätä blogitekstiä ymmärsin, etteivät ne minun vastaukseni lopulta niin turhia ja tyhjiä sitten välttämättä olekaan ja minulla saattaa todellisuudessa olla nykyään jopa suhteellisen paljon sanottavaa tästä aiheesta.

IMG_2440

1. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Tavallaan en osaa edes vastata tähän, mutta maaliskuussa 2009 olin juuri alkanut lukemaan muiden blogeja ja jostain itselleni tähän päivään asti tuntemattomana pysyneestä syystä tunsin suurta tarvetta alkaa itsekin kirjoittaa blogia, ehkä tämän tarpeen takana oli jollain tavalla tarve toteuttaa itseään, se sama tarve, joka saa minut edelleen kirjoittamaan tätä samaa blogia. Olin aiemmin kirjoittanut runoja ja se sitten todennäköisesti tavallaan johti blogin kirjoittamiseen, sen varmasti näkee jollain tavalla tästä minun kirjoitustyylistänikin, joka juontaa juurensa todella vahvasti niistä runoista. 

2. Kuinka kauan olet kirjoittanut blogia?
Julkaisin ensimmäisen blogitekstini 26. maaliskuuta 2009 isäni tietokoneella istuessani vanhempieni makuuhuoneessa eli nyt maaliskuussa tulee täyteen kokonaiset yhdeksän vuotta bloggaamista, parasta tässä tiedossa lienee kuitenkin se, etten ole kertaakaan vaihtanut blogia vaan olen kirjoittanut tätä samaa aivan alusta asti, blogin nimi on vain muuttunut.

3. Kuvaile blogiasi. Mikä on sen pääasiallisen aihe yms.
Blogini on tarina onnellisuudesta, musiikista ja siitä, kuinka auringonsäteiden häikäistessä silmiä maailma on jotenkin aivan äärettömän kaunis, blogini on pieniä tarinoita siitä, mikä tekee minut tavattoman onnelliseksi ja siitä, mistä olen kiitollinen. Blogini on yksinkertaisesti tarina elämästäni, niistä sellaisista hetkistä, jotka oikeasti merkitsevät jotakin ja niistä asioista, jotka saavat aikaan tunteita, blogini on kuin julkinen päiväkirjani ja samalla kaiken luovuuteni tuotos.

4. Kuinka usein päivität blogiasi?
Tämä on näiden yhdeksän vuoden aikana vaihdellut suuresti, sillä tämä blogi on koko tämän ajan ollut minulle todella vahvasti vain harrastus ja sellaisena tahdon sen myös pitää, joten en ota aivan järjetöntä stressiä siitä, että päivittäisin blogiani säännöllisesti. Pääasiassa minä kirjoitan silloin, kun kirjoittaminen tuntuu hyvältä ja koska kirjoittaminen on viimeaikoina tuntunut todella usein hyvältä, päivitän blogiani yleensä noin kolmesti viikossa, tällä kirjoitustyylillä ja loputtomalla perfektionismillani suuremman tekstimäärän kirjoittaminen ei tuntuisi todennäköisesti enää hyvältäkään.

5. Kumman valitset, kuvat vai teksti?
Visuaalisena ihmisenä valitsen yleensä ensin kuvat ja teksti muodostuu sitten kuvien ympärille, mutta esimerkiksi tätä tekstiä kirjoittaessani minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, millaisilla kuvilla aion tämän tekstin sitten lopulta kuvittaa. Valitsen ehdottomasti kuvat jo pelkästään siitä todella yksinkertaisesta syystä, että rakastan valokuvaamista aivan suunnattomasti, enkä pystyisi koskaan kirjoittamaan sellaista blogia, jossa ei olisi ollenkaan kuvia, en pystyisi, vaikka kirjoittamista ja kauniita tekstejä kovasti rakastankin. Valokuvissa vain on sitä jotain, mitä ei pysty selittämään.

IMG_2461

6. Mistä saat inspiraation postauksiisi?
Minä saan inspiraation postauksiini yksinkertaisesti elämästäni, kaikesta siitä, mitä koen ja mitä näen ympärilläni, saan inspiraatiota suurista tunteista, illan viimeisistä auringonsäteistä ja musiikista. Siinä, missä kovin moni muu vastaa tähän varmasti saavansa inspiraationsa esimerkiksi Instagramista ja Pinterestistä, minä saan ihan rehellisesti sanottuna inspiraationi näihin postauksiini lähes poikkeuksetta ainoastaan siitä, mitä näen ja koen ympärilläni päivittäin. Minä olen aikoinaan hakenut inspiraatiota postauksiini muiden blogeista ja sosiaalisesta mediasta, mutta lopulta se ei sitten kuitenkaan ole tuntunut omalta tavalta inspiroitua, joten tällä hetkellä elämä ehdottomasti on paras inspiraation lähde.

7. Bloggaatko mieluiten aamulla, päivällä vai illalla?
Kun muutama viikko sitten nauraen puhuin näistä kysymyksistä sille maailman rakkaimmalle ihmiselle kysyin, että miksi tässä ei ole vaihtoehtona "yöllä". Ensimmäiset viisi vuotta, kun kirjoitin tätä blogia, sain suurimmat inspiraationi aina öisin ja kirjoitin siksi suurimman osan blogiteksteistäni öisin, mutta nykyään kirjoitan mieluiten iltapäivällä tai illalla, yleensä aina niin, että saisin blogitekstini julkaistua ennen kahdeksaa illalla, se toimii minulla nykyään hyvin.

8. Kuinka usein teet jotain blogisi eteen, kuten otat kuvia, luonnostelet postauksia, vastaat kommentteihin tms?
Minusta tuntuu, että näiden yhdeksän vuoden aikana on ollut aikakausia, kun minä olen tehnyt päivittäin jotain blogini eteen, mutta näiden yhdeksän vuoden aikana olen myös ehtinyt oppimaan, että on annettava itselleen edes sen verran armoa, ettei todellakaan aina tarvitse miettiä blogia, välillä täytyy ottaa päiviä ihan vain itselleen ja nauttia elämästä ilman, että ajattelee, millaista blogimateriaalia siitä saisi. Nykyään osaan ottaa aikaa itselleni, nauttia elämästä ilman kameraa ja olla miettimättä jatkuvasti seuraavaa blogitekstiä, mutta todellisuudessa teen nykyään blogini eteen jotain vähintään muutamana päivänä viikossa, yleensä useamminkin. Tavallisesti viikkooni mahtuu muutamia päiviä, jolloin minä pelkästään kirjoitan, mutta enemmän on niitä sellaisia päiviä, kun pidän kameraa mukanani blogikuvien takia.

9. Luetko muiden blogeja? Minkä tyylisiä?
On myönnettävä, että ennen luin ehdottomasti enemmän, mutta kyllä minä edelleen luen joitakin blogeja satunnaisesti ja on olemassa esimerkiksi blogeja, joita olen lukenut sieltä oman blogini ihan alkuajoista asti. Lukemani blogit ovat yleensä jollain tavalla persoonallisia, minä luen yleensä blogeja kiinnostavan kirjoittajan tai sitten kirjoitustyylin takia, mutta lukemiini blogeihin sisältyy myös paljon esimerkiksi musiikkiblogeja ihan vain siksi, että musiikki kiinnostaa.

10. Mitkä asiat toisten blogeissa kiinnittävät huomiosi ja saavat sinut liittymään ehkä jopa lukijaksi?
Blogeissa kiinnitän huomion ensimmäisenä persoonallisuuteen. Nykyään todella suuri osa blogeista muistuttaa todella vahvasti toisiaan, eikä pelkästään siksi, että blogien ulkoasut muistuttavat nykyään todella vahvasti toisiaan vaan myös siksi, että jokainen yrittää saada blogiaan näkyville ja se karsii useasti persoonallisuutta, kun yritetään liikaa. Kuten aiemmassa kysymyksessä sanoin, minun huomioni kiinnittävät usein se kirjoittajan kiinnostava persoonallisuus tai kirjoitustyyli, rakastan blogeissa nimenomaan sitä, että uskalletaan rohkeasti olla oma itsensä, eikä lähdetä yrittämään jotain sellaista, mikä ei ole yhtään omaa itseään, mutta millä voisi saada näkyvyyttä blogille. Lisäksi minun huomioni kiinnittävät hyvät valokuvat, niiden takia olen liittynyt monen blogin lukijaksi, hyviä valokuvia ei voi nähdä liikaa.

IMG_2396

11. Kolme parasta asiaa bloggaamisessa? 
x Itsensä toteuttaminen. Tämä blogi on ollut minulle alusta asti paikka, jossa saan toteuttaa itseäni ilman, että kukaan kertoo minulle, mitä minun pitäisi tehdä. Rakastan sekä kirjoittamista että valokuvaamista aivan suunnattomasti ja bloggaaminen mahdollistaa minulle näiden yhdistämisen paremmin kuin mikään muu, se on mielestäni ehdottomasti paras asia bloggaamisessa ja samalla se on myös asia, joka saa minut jatkamaan bloggaamista vuosi toisensa jälkeen.
x Se, että minulle bloggaaminen on hetkittäin todella terapeuttista. Olen purkanut ajatuksiani kirjoittamalla niin kauan kuin muistan ja myös blogiteksteissäni on usein paljon sellaisia ajatuksiani, jotka olen vain halunnut saada kirjoitettua, vaikkakin teksteissäni ne saattavat kuitenkin olla verhottuna kauniisiin lauseisiin, joista ajatukseni eivät välttämättä avaudu kovin helposti. Lisäksi blogin kirjoittamisessa terapeuttista on valokuvaaminen, sillä osaan hiljentää mieleni kaikista turhiasta ajatuksista valokuvatessani ja keskittyä vain olennaiseen, olla olemassa ainoastaan siinä hetkessä.
x Yksinkertaisesti se, että siitä on yhdeksässä vuodessa tullut todella suuri osa elämääni, olen kasvanut blogin mukana ja samalla kehittynyt jatkuvasti sekä kirjoittajana että valokuvaajana, mutta vielä parempaa on kuitenkin se, että kaikki tämä kehitys on blogin ansiosta taltioituna ja pystyn palaamaan elämässäni vuosia taaksepäin tekstin ja kuvien kanssa.

12. Entä kolme huonointa?
x Blogimaailma. Olen seurannut blogimaailman kehittymistä (ja hetkittäin taantumista) viimeisimmät yhdeksän vuotta ja minun on nyt tässä sanottava, että näiden vuosien aikana blogimaailma on muuttunut aivan suunnattomasti, mutta valitettavasti viime aikoina lähinnä vaan huonompaan suuntaan. Nykään blogimaailma on tavallaan aivan äärettömän pinnallinen, jokainen tahtoo saada itsensä lisäksi blogiaan esille ja esimerkiksi monet kommentoivat toisten blogeja pelkästään näkyvyyden vuoksi, eikä ollenkaan siksi, että olisivat kiinnostuneita kyseisestä tekstistä tai edes blogista.
x Se, ettei kirjoittaminen tai valokuvaaminen aina vain onnistu. Näiden yhdeksän vuoden aikana olen todella oppinut ymmärtämään sen, ettei aina vain pysty kirjoittamaan, vaikka kuinka istuisi tietokoneen ääressä tuntikausia ja yrittäisi kirjoittaa, eivätkä valokuvatkaan tosiaan aina onnistu. Se on yleisesti ottaen aivan todella turhauttavaa, koska kaikesta huolimatta tahtoisi saada blogiin tekstiä ja valokuvia, mutta ei kuitenkaan julkaista mitään sellaista, minkä takana ei pysty seisomaan tai mistä ei pysty olemaan millään tasolla ylpeä, ei kukaan tahdo julkaista blogissaan huonoa tekstiä.
x Aika. Blogin kirjoittaminen vie todellisuudessa aivan järjettömän paljon aikaa ja sen lisäksi, että yhden blogitekstin kirjoittaminen voi viedä tuntikausia, blogi on pahimmassa (tai parhaimmassa, riippuen siitä, miten sen tahtoo ajatella) tapauksessa mukana elämässä 24/7 myös suunnittelemisen, valokuvaamisen ja tai vaikka pelkästään ajatuksen tasolla.

13. Oletko mielelläsi vuorovaikutuksessa lukijoiden kanssa eli vastaatko mielelläsi saamiisi kommentteihin?
Tottakai vastaan mielelläni kommentteihin, mutta valitettavasti saan nykyään todella vähän kommentteja, tavallaan toivoisin lukijoiden myös kommentoivan tekstejäni. Toisaalta olen itsekin äärettömän huono kommentoimaan muiden tekstejä ja kommentoin todella harvoin, joten minulla ei tavallaan ole varaa arvostella muita kommentoinnin määrästä.

14. Onko blogillasi muita somekanavia kuten Instagram tai Facebook-sivua? 
Tein kuukausi sitten melko pitkän harkinnan jälkeen blogilleni Facebook-sivun ja nykyään päivitän sitä suhteellisen aktiivisesti. Muita omia somekanavia blogillani ei tavallaan ole, mutta päivitän blogini asioita luonnollisesti lisäksi omille henkilökohtaisille sometileilleni vaihtelevalla aktiisivuudella ja niitä pääset seuraamaan seuraavista linkeistä:


15. Onko sinulla luonnoksissa useampia valmiita tai lähes valmiita postauksia vai kirjoitatko mieluummin yhden postauksen kerrallaan ja julkaiset sen heti?
Kirjoitan yleensä yhden blogitekstin kerrallaan, mutta viimeaikoina minulla on tapojeni vastaisesti ollut tekstejä myös luonnoksissa ja tämä tällä hetkellä kirjoittamani teksti on yksi niistä. Aloitin tämän kirjoittamisen kaksi viikkoa sitten ja tämä on sen jälkeen ollut luonnoksissa koskemattomana, mutta tänään minä päätin kirjoittaa tämän vihdoin loppuun. Tahtoisin ehdottomasti oppia kirjoittamaan tekstejä myös luonnoksiin, se helpottaisi tätä bloggaamista todennäköisesti todella paljon ja pääsisin mahdollisesti eroon siitä stressistä, kun tuntuu, ettei minulla vain ole mitään kirjoitettavaa.

IMG_2473

16. Bloggaatko avoimesti eli tietääkö tuttavapiirisi blogistasi?
Blogini alkuaikoina kirjoitin tätä vähän salaisesti, eivätkä kaikki tuttuni välttämättä tienneet blogistani, mutta nykyään tämä blogi on todennäköisesti nimenomaan yksi niistä asioista, jotka tuttuni saavat minusta ensimmäisenä sosiaalisen median kautta tietää. Tämä blogi on minulle tavallaan sellainen kaiken luovuuteni tuotos ja olen tästä suurimman osan ajasta suhteellisen ylpeä, joten minulla ei ole pienintäkään syytä peitellä bloggaamistani nykyään yhtään keneltäkään.

17. Hyödytkö blogistasi taloudellisesti tai saatko esimerkiksi tuotteita testattavaksi blogisi kautta?
En hyödy blogistani taloudellisesti, eikä minulla tällä hetkellä ole tavallaan aikomustakaan yrittää hyötyä tästä taloudellisesti, koska juuri tällä hetkellä tahdon tehdä tätä vahvasti harrastuspohjalta ja nauttia kirjoittamisesta sekä valokuvaamisesta. Minulla on vähän sellainen tunne, että jos hyötyisin tästä taloudellisesti tai saisin joitakin tuotteita testattavaksi vain blogini takia, tästä katoaisi jotain niin tärkeää, etten minä välttämättä enää osaisi nauttia. Tilanne voi kuitenkin muuttua, eikä koskaan voi tietää, mitä tulevaisuudessa minulle ja tälle blogille tapahtuu, saattaisihan se olla hauskaa joskus tulevaisuudessa saada tästä bloggaamisesta jotain muutakin hyötyä kuin sitä loputonta onnellisuutta.

18. Mikä on tarina blogisi nimen takana vai onko sillä tarinaa lainkaan? 
Nämä ovat ehdottomasti niitä sellaisia asioita, joita todella harva tietää, mutta tämän blogin nimi on ollut alunperin in my field of paper flowers, josta se on muutaman mutkan kautta vaihtunut päätyen olemaan todella kauan the secret life of jenna anette. Kyseinen nimi juonsi silloin juurensa kahdesta etunimestäni sekä erään yhtyeen albumista, joista jälkimmäinen unohtui blogin nimestä, kun vaihdoin viimeisen kerran blogilleni englanninkielisen nimen, joka siis oli with love, jenna anette. Tämä viimeinen englanninkielinen ehti olla blogillani muistaakseni parin vuoden ajan ennen kuin päätin, että suomenkielinen blogi ansaitsee suomenkielisen nimen, siitä lähtien tämä on ollut Rakkaudella, Jenna Anette. Tarina blogin nimen takana ei siis tosiaan ole erikoinen, mutta blogin nimi on silti ollut monen mutkan takana

19. Haluaisitko kehittää tai muuttaa blogiasi jotenkin? Jos niin, miten?
Olen uudistanut blogini ulkoasua kunnolla viimeksi silloin, kun asuin vielä Helsingissä, ja siitä syystä tahtoisinkin tällä hetkellä uudistaa blogini ulkoasun täydellisesti, mutta kuitenkin tehdän sen itse, enkä missään tapauksessa ostaa ulkoasua. Luulen, että tämä uudistus tulee näkymään blogissani vielä tänä vuonna. Lisäksi tahdon jatkuvasti kehittää valokuvaus- ja kirjoitustaitojani ja samalla parantaa blogini laatua, vaikka olenkin siihen tällä hetkellä tyytyväinen.

20. Kolme vinkkiä aloittelevalle bloggaajalle?
x Ole oma itsesi. Se on ehdottomasti tärkein vinkki, jonka voin antaa aloittelevalle bloggaajalle, sillä olemalla oma itsensä blogi säilyy persoonallisena ja aitona vielä siinäkin vaiheessa, kun blogi saa ajan myötä enemmän lukukertoja ja kommentteja. Ei ole yksinkertaisesti yhtään mitään järkeä yrittää olla samanlainen kuin muut bloggaajat tai esittää blogiteksteissä jotain sellaista, mitä ei ehkä  todellisuudessa ole, sillä lopulta se ei kuitenkaan johda yhtään mihinkään.
x Älä kirjoita väkisin sellaisista aiheista, jotka eivät sinua todellisuudessa kiinnosta. Sen yleensä huomaa aina tekstin sisällöstä ja laadusta, jos kirjoittajaa ei ole kiinnostanut tekstin aihe ja nimenomaan siksi kannattaa kirjoittaa sellaisista aiheista, jotka ihan todella kiinnostavat sinua. Kiinnostavista aiheista kirjoittaminen kantaa pidemmälle myös siksi, että todennäköisesti jaksat kirjoittaa kauemmin sinua kiinnostavista aiheista kuin niistä, jotka eivät sinua kiinnosta.
x Kirjoita, kirjoita, kirjoita. Vain kirjoittamalla sinusta voi tulla parempi tekstintuottaja, siihen ei vain yksinkertaisesti ole mitään oikotietä, minunkin ensimmäiset blogitekstini (ne tekstit vuodelta 2009, kun kuvittelin osaavani kirjoittaa) ovat niin huonosti kirjoitettuja, etten tahdo enää edes itse lukea niitä. Joten kirjoita, kirjoita niin paljon kuin jaksat.

IMG_2408

9. maaliskuuta 2018

VAIKKA LÄHDIN, SYDÄMENI EI KOSKAAN LÄHTENYT

IMG_5720IMG_5668

Keskiviikkona oli todennäköisesti yksi maaliskuun kauneimmista päivistä, kun minä istuin vanhempieni olohuoneessa katselemassa auringonsäteiden maalaavaan raitoja parkettilattiaan ja kuuntelin hiljaisuutta, sitä samaa, jota kuuntelin vuosia sitten istuessani samassa huoneessa lukemassa ylioppilaskirjoituksiin, niistäkin on seitsemän vuotta. Olin sinä keväänä tavallaan aivan äärettömän eksyksissä, vaikka luulin tietäväni, mitä tahdon tulevaisuudeltani, luulin tietäväni, missä minun kuuluisi olla ja mitä minun kuuluisi tehdä seuraavana syksynä, luulin tietäväni itsestäni kaiken ja asuvani seuraavana syksynä jossain kaukana. Aivan äärettömän eksyksissä, mietin kävellessäni myöhemmin samana päivänä rantaan kylmyyden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani, samaan rantaan minä kävelin myös seitsemän vuotta sitten kuuntelemaan tuulenhenkäysten tarttuvan puiden oksiin, sinä keväänä minä en kuitenkaan osannut hymyillä aidosti tai ainakaan hymyillä samalla tavalla kuin osaan nykyään, sinä keväänä kaikki oli niin toisella tavalla kuin tänä keväänä.

Sinä keväänä kaikki oli toisin, mutta maisemat näyttävät edelleen samalta kuin silloin seitsemän vuotta sitten, minä naurahdin ohittaessani punaisen talon, sen saman kummallisen punaisen puutalon, jossa on erikoiset ikkunat ja jonka kuistilla haaveilin silloin seitsemän vuotta sitten joskus kaukana tulevaisuudessa juovani aamuteeni. Siinä talossa on edelleen jotain todella sympaattista, vähän samalla tavalla kuin siinä seitsemän vuoden takaisessa minussa, joka toivoi koko hauraasta sydämestään pääsevänsä muuttamaan kauas tästä pikkukaupungista ja rakentamaan kotinsa johonkin pieneen kerrostaloasuntoon, jonka ikkunoista näkisi aamuisin hitaasti heräävän kaupungin. Jotain todella sympaattista vähän samalla tavalla kuin siinä seitsemän vuoden takaisessa ylioppilaskirjoitusten, valintojen ja yhteishakujen kanssa taistelevassa minussa, jonka kasvukivut ja ongelmat hymyilyttivät minua pysähtyessäni rannassa katselemaan kaukana horisontissa siintävää metsää, minä olen näiden vuosien aikana muuttunut ja kasvanut ihmisenä aivan todella paljon.

IMG_5713

Puolitoista vuotta sen seitsemän vuoden takaisen kevään jälkeen minä lähdin aivan eri kaupunkiin kuin olin luullut lähteväni, mutta sydämeni ei kuitenkaan koskaan lähtenyt tästä pikkukaupungista, se jäi tänne ja tulee todennäköisesti ikuisesti olemaan täällä, sen olen oppinut vasta lähdettyäni tarpeeksi kauas ja kasvettuani ihmisenä. Minä olen oppinut myös hymyilemään aidosti, oppinut hymyilemään silmilläni ja aivan jokaisella hengenvedollani, olen oppinut, ettei lähteminen ole välttämättä aina lopullista ja lopulta voi kuitenkin aina palata kotiin, eikä siinä ole mitään väärää, olen oppinut, ettei tarvitse asua jossain kaukana täältä ollakseen jotain. Olen oppinut, että on elettävä juuri tässä hetkessä miettimättä jatkuvasti, kuinka jossain tulevaisuudessa ja jossain todella kaukana täältä kaikki on paremmin, koska niin ei välttämättä kuitenkaan ole, hymyilin hetken itsekseni ja tanssin askeleeni jäällä tuulenhenkäysten tarttuessa vanhaan kaulahuiviini ja auringonsäteiden maalatessa takkuisia hiuksiani kultaisella, oli hetken jotenkin taianomaisen kaunista.

IMG_5721IMG_5724

8. maaliskuuta 2018

HILJAISIA ÖITÄ LAPSUUDENKOTINI LÄMMÖSSÄ

Maanantaina istuin bussissa iltapäivän auringonsäteiden verhotessa ohikiitävää maisemaa kultaiseen, minä olen nähnyt ne samat maisemat luvattoman monta kertaa, odottanut vaihtoyhteyttä samassa paikassa ja raivonnut hiljaa mielessäni, kun musiikki katkeaa tuntia ennen määränpäätä, aina siinä samassa kohtaa, joten melkein voisi luulla, että sitä jo osaisi odottaa. Kerta toisensa jälkeen se kuitenkin osaa yllättää, naurahdin itsekseni vanhan musiikin soidessa kuulokkeissani ja vain hetkeä myöhemmin istuin isovanhempieni autossa, kaupunki ikkunalasin takana näytti samalta kuin puolitoista kuukautta sitten. Tavallaan tämä kaupunki on minun silmissäni näyttänyt aina samalta huolimatta siitä, että kovin moni asia on muuttunut siitä hetkestä, kun muutin täältä pois, se on jotenkin aivan äärettömän rauhoittavaa ja saa minut aina hymyilemään, mietin saapuessamme vanhempieni omakotitalon, minun lapsuudenkotini, pihaan. Siitä hetkestä lähtien minä olen ollut oikeastaan vain täällä, istunut keittiössä juomassa teetä, katsellut muurahaisia parkettilattialla (ne ovat yksi niistä asioista, joista tietää varmasti, että ihan pian on kevät) ja kävellyt koirien kanssa rantaan auringonsäteiden häikäistessä silmiäni, kirjoittanut vanhassa huoneessani ja nukahtanut rauhallisuuteen, joka kuiskailee tässä huoneessa.

Olen herännyt öisin todentuntuisiin uniin ja istunut hetken pimeässä, se tunne on täällä tavallaan aivan erilainen kuin pienessä yksiössäni, täällä herätessäni keskellä yötä vanhassa huoneessani minut valtaa sellainen uskomattoman vahva turvallisuuden tunne, sellainen, mitä ei pysty kuvailemaan sanoin tai lausein. Täällä tavallaan kaikki saa aikaan vahvan ja jostain lapsuudesta tutun turvallisuuden tunteen, se, että eteisen vitriinin päällä on edelleen se ala-asteella tekemäni puuauto ja olohuoneessa takan edustalla parkettilattiassa on edesmenneen koiramme kynsistä jääneet jäljet, mutta ihan ehdottomasti myös sekin, että isäni istuu keittiön pöydän ääressä aina samassa kohdassa. Tässä talossa kaikki on ollut samoin niin kauan kuin muistan, koirat saavat nukkua sängyssä ja niinä iltoina, kun kylmyys pistelee sormenpäitä, lämmitetään leivinuunin lisäksi myös takka. Silloin täällä on parhaimmillaan melkein kaksikymmentäseitsemän astetta lämmintä ja silti on maailman parasta istua leivinuunin kyljessä kiinni, nauraa äidin kanssa kaikelle ihan järjettömälle.

IMG_5391IMG_5421IMG_5413IMG_5382IMG_5423

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.