MITÄ SUOMEN LUONTO MERKITSEE MINULLE?

Lupasin huhtikuun lopussa kirjoittaa Music Against Drugsille blogitekstin Suomen luonnosta, mutta lopulta minun oli tavallaan äärettömän kirjoittaa, en yksinkertaisesti tiennyt, mitä minun täytyisi kirjoittaa, että se olisi tarpeeksi kertomaan suhteestani luontoon, tarpeeksi kertomaan luonnon merkityksestä itselleni. Minä vietin kokonaisen kuukauden kirjoittamatta sanaakaan aiheesta, kokonaisen kuukauden aina siihen asti, kunnes yhtenä harmaana aamuna heräsin ahdistukseen, joka tuntui syvällä rintalastani alla. Istuin vanhempieni olohuoneessa katselemassa presidentti Koiviston hautajaisia, kun vieressäni makaava koira alkoi käyttäytyä epätavallisen levottomasti ja vain hetkeä myöhemmin ukkonen jyrisi niin kovaa, että se sai ikkunalasit helisemään ja hauraan sydämeni muuttamaan rytmiään, silloin tiesin tarkalleen, mitä minun täytyisi kirjoittaa, tiesin, mikä olisi tarpeeksi kertomaan suhteestani luontoon. Minä tiesin, sillä sen lisäksi, että ukkonen sai pikkukaupungin tuomiokirkon tornin savuamaan, se tuntui selkärankani jokaisessa nikamassa ja jokaisessa hengenvedossani, tuntui aivan kuin olisin hengittänyt sen mukana ja antautunut luonnon äärettömälle voimalle kaatosateen rauhoittaessa lopulta rytmiään muuttaneen sydämeni.

Helatorstaina todistamani ukkonen oli niin äärettömän voimakas, että tunsin sen ahdistuksena jossain rintalastani alla tuntikausia ennen salamointia ja sellainen voima on yksinkertaisesti juuri niin uskomaton, ettei sellaiseen riitä keskeneräiset lauseeni. Uskomatonta on tavallaan myös se, kuinka vahvasti tunnen olevani vain osa luontoa, mietin kävellessäni maailman rakkaimman ihmisen kanssa ilta-auringossa metsän humistessa rauhallisena ympärilläni. Muistelin aikaa, jolloin muutin Helsinkiin ja ensimmäinen asia, jota aloin todella kaipaamaan kotikaupungistani oli nimenomaan sen uskomattoman rauhoittava luonto. Kuvittelin, että enemmän kuin mitään rakastaisin kaupunkia, joka saisi sydämeni muuttamaan jatkuvasti rytmiään mukanaan, mutta vietettyäni ensimmäiset kolme kuukautta rautatieaseman kiireessä, raitiovaunujen kolinassa ja pienessä soluasunnossa aloin kaivata sateen jälkeistä tuoksua rantakallioilla, puiden huminaa takapihaltamme avautuvassa metsässä ja sitä, kuinka syksyisin voi istua metsässä syömässä mustikoita. Aloin kaivata, vaikka rakastin raitiovaunujen kolinaan hukkuvaa kaupunkia koko hauraasta sydämestäni, rakastin tuntemattomille kadunkulmille eksymistä merituulen tarttuessa päättäväisesti hiuksiini ja sitä, kuinka istuessani iltaisin pienellä parvekkeellani lentokoneet lensivät ohitseni tummansinisellä taivaalla.

Ehkä olin pitänyt sitä kaikkea tavallaan itsestäänselvyytenä, olinhan asunut ensimmäiset kaksikymmentä vuotta elämästäni metsän välittömässä läheisyydessä ja viettänyt lapsuuteni kesät metsien varjoissa rakentaen ystävieni kanssa erilaisia majoja ja kiiveten korkeisiin puihin. Vasta muutettuani viidentoista minuutin junamatkan päähän Helsingin keskustasta ymmärsin luonnon merkityksen ja sen, että Suomen luonto on yksinkertaisesti nimenomaan yksi niistä asioista, joista en luopuisi mistään hinnasta. En luopuisi taianomaisista havumetsistä, lukuisista järvistä tai rauhallisina paikoillaan seisovista kallioista, en luopuisi vuodenajasta riippumatta vihreinä säilyvistä kuusista tai syksyisin ruskaan verhoutuvista koivuista. Minä en luopuisi siitä, kuinka luonto saa sydämeni rauhoittumaan ja onnellisuuden kulkemaan kuin aaltoina selkärangassani, mietin istuessani maailman rakkaimman ihmisen kanssa rantakallioilla katselemassa ilta-auringon maalaavan maisemaa harmoniaan ja kuuntelin laineiden lyövän hitaasti kallioon, nimittäin juuri sitä luonto minulle merkitsee. Rauhoittumista metsän humistessa hiljaisena ympärilläni, onnellisuutta katsellessani auringonlaskua rantakallioilla ja tunnetta siitä, että olen vain käsittämättömän pieni osa suurta kokonaisuutta, luonto merkitsee minulle enemmän kuin yksikään kadunkulma raitiovaunujen kolinassa.

Katselin edessäni avautuvaa uskomattoman kaunista maisemaa linssin lävitse, tunsin tuulenhenkäysten tarttuvan hetkittäin varovaisesti hiuksiini ja hymyilin tyhmästi aivan suunnatonta onnellisuuttani. Siinä hetkessä auringon viimeisten säteiden lämmittäessä kalpeita kasvojani sydämeni oli rauhallisempi kuin pitkään aikaan, siinä hetkessä takanani humiseva metsä, rantakallioon hitaasti lyövät laineet ja kasvoilleni jääneet ilta-auringon viimeiset säteet olivat kaikki, mitä tarvitsin. Siinä hetkessä tiesin, että olin kirjoittanut tekstini ensimmäisestä lauseesta viimeiseen, vaikka minulla ei oikeasti ollut sanaakaan valmista tekstiä missään, sanat kyllä tulisivat myöhemmin kuin itsestään.

     Lue Music Against Drugsille kirjoittamani teksti klikkaamalla tästä.

YKSI TOUKOKUUN KAUNEIMMISTA

Yhtenä iltana istuin rakastamieni ihmisten kanssa rantakalliolla hitaasti laskevan ilta-auringon viimeisten säteiden lämmittäessä selkärankaa, oli yksi toukokuun kauneimmista illoista ja ilta-aurinko maalasi maisemaa harmoniaan kauniimmin kuin kertaakaan tänä keväänä. Olin samana päivänä rakastunut folk-duoon nimeltä Amarante ja sanat your eyes are the only thing i see / when i look deep down inside of me / you're the only one i need kaikuivat korvissani tuulenhenkäysten tarttuessa varovaisesti takkuisiin hiuksiini, katselin auringonlaskua linssin lävitse onnellisempana kuin osaisin keskeneräisin lausein kertoa ja nauroin vielä onnellisemmalle koiralle, joka karkasi luoksemme vastarannalta, koiralle, joka muistutti melkein pelottavissa määrin edesmennyttä koiraamme. Hetkeä myöhemmin hymyilin onnellisuudelle maailman rakkaimman ihmisen kasvoilla, katselin ohitse kiitävää maisemaa auton ikkunasta ja korvissani kaikuivat sanat this life is the only one we have / so let's waste away together / with the only time we have kuunnellessani rauhallisuutta pimeässä huoneessa kesäillan vaihtuessa ikkunalasin takana hitaasti tummansiniseen samettiin. Olisin voinut nukahtaa siihen rauhallisuuteen, mutta vain muutamaa minuuttia myöhemmin naurahdin elämäni järjettömyydelle etsiessäni rikkinäisiä sukkahousujani ja norsukangaskassiani.

Vuorokauden vaihteessa pukeuduin maailman rakkaimman neuletakkiin, laitoin rikkinäiset kengät jalkaani ja vain hetkeä myöhemmin kävelin tien reunassa taskulampun kanssa etsimässä aurinkolaseja, jotka olivat jääneet auton katolle, naurahdin vähemmän varovaisesti elämäni järjettömyydelle. Jostain syystä nautin äärettömästi sellaisista yöllisistä seikkailuista, vaikka kyse olisikin vain aurinkolasien etsimisestä pimeiltä kaduilta tai autossa istumisesta, mietin kuunnellessani auton hiljaista huminaa matkalla takaisin ja hymyilin itsekseni kaikelle sille suunnattomalle onnellisuudelle, vaikka aurinkolasit eivät koskaan löytyneetkään. Your eyes are the only thing / only thing i see  sanat kaikuivat korvissani vielä nukahtaessani maailman rakkaimpaan kainaloon onnellisena kaikesta, onnellisena hänestä vierelläni, pienestä oopperakaupungista meidän ympärillämme ja elämäni hetkittäisestä järjettömyydestä.

RAKAS KOTIKAUPUNKINI SAVONLINNA

Rakastan sitä, kuinka elämä menee eteenpäin ja tämä maailma muuttuu sen mukana, rakastan sitä, kuinka elämän mennessä eteenpäin hetkittäin jokin minussa muuttuu ja kuinka muutoksen kynnyksellä on hetken turvatonta ja tuntuu kuin istuisi vuoristoradassa ilman turvakaiteita, mutta on kuitenkin olemassa asioita, joiden muuttumista vihaan enemmän kuin uskaltaisin koskaan myöntää. Savonlinna on ehdottomasti yksi niistä, mietin kävellessäni kauniina maanantaina sen maailman rakkaimman ihmisen kanssa entistä kotikatuani pitkin Riihisaareen, entisen asuntoni ikkuna oli auki ja ihan pieneksi hetkeksi unohduin miettimään, kuinka ikävöin siihen valoisaan yksiöön, jonka ikkunalaudalle kasasin kaksi vuotta sitten pölyiset levyni. Ikävöin vanhoja keittiön kaappeja, rappukäytävästä aamuisin kaikuvia ääniä ja kulunutta parkettilattiaa, ajatukseni katkeasi kaivaessani laukustani kameran istuessani Riihisaaressa ja katsellessani vuosikymmeniä samassa paikassa seisoneita museolaivoja, ne olivat lapsuuteni kesinä aina ehdottomia vierailukohteita, rakastin laivojen mystistä historiaa ja rakastan edelleen, hymyilin itsekseni.

Riihisaari on yksi itselleni rakkaimpia paikkoja pienessä oopperakaupungissa ja katsellessani linssin lävitse museon vastapäätä seisovaa Olavinlinnaa nauroin, kuinka vaikutan varmasti turistilta kuvatessani äärettömän innoissani kivilinnaa, jonka lukuisille käytäville isäni vei minut vierailemaan mennessäni peruskoulun ensimmäiselle luokalle ja joka on siitä samaisesta päivästä lähtien ollut minulle paikka, jonka käytäviä olisin valmis kulkemaan milloin tahansa pelkästään paikan mystisyyden ansiosta. Riihisaari ja Olavinlinnan viereinen Tallisaari ovat onnekseni kokeneet vain harvoja muutoksia tähänastisen elämäni aikana, mietin kävellessäni myöhemmin satamaan, jossa höyrylaivat huutavat edelleen tervehdyksiään jättäessään sataman taakseen ja jonottaessani sitten Lippakioskilla saadakseni päärynäjäätelöä tunsin, kuinka turvallisuus kulki pitkin selkärankaani. Nimenomaan sen turvallisuuden takia vihaan muutoksia pienessä oopperakaupungissa, en tahtoisi minkään muuttuvan, sillä pelkään, että jonain päivänä palatessani takaisin näille kaksikymmentä vuotta elämääni nähneille kaduille mikään ei enää tuntuisikaan samalta ja en enää tuntisi turvallisuutta selkärangassani, pelkään, ettei kaupunki enää tuntuisikaan kodilta.

Muistan, kuinka kävin viimeistä kertaa pienessä lähikirjastossamme, jonka eläinkirjat muistin ulkoa lainattuani ne lukemattoman monesti ja muistan, kuinka kävin viimeistä kertaa keskustan vanhassa kirjastossa, siinä samassa, jonka hyllyjen väliin tuntui turvalliselta piiloutua sadepäivinä. Vielä paremmin muistan, kuinka kävin ensimmäistä kertaa keskustan uudessa kirjastossa, joka tuntui vanhaan turvalliseen verrattuna pelottavan valoisalta ja suurelta, muistelin kulkiessani maailman rakkaimman ihmisen kanssa pitkin Olavinkatua, joka muuttuu aina vähän jokaisen vierailuni välissä oli kyse sitten tietöistä, kaadetuista puista tai vain vaatekaupasta, joka on päättänyt viimein lähteä kuolevasta kaupungista. Sitähän Savonlinna nykyään on, kuoleva kaupunki, jossa opiskelu- ja työmahdollisuudet huononevat jatkuvasti ja kulttuuritarjonta tekee hidasta kuolemaa, uskomattoman kaunis kuoleva kaupunki, jonka muuttumista pelonsekaisesti vihaan enemmän kuin uskaltaisin myöntää, sillä kaikesta huolimatta tämä tulee aina olemaan kotini, tänne minä tulen aina palaamaan tunteakseni suunnattoman turvallisuuden selkärangassani.

KUIN MIKÄÄN EI OLISI MUUTTUNUT

Ensimmäiset päivät pienessä oopperakaupungissa olivat kauniita, kävelin metsäpolkuja hiljaisuus rintalastani alla ja kuuntelin metsän humisevan rauhallisena ympärilläni katsellessani maisemaa linssin lävitse, hymyilin itsekseni puiden ensimmäisille silmuille. Äitienpäivänä istuin vanhan mummolan laiturilla ja vaikka kaksikymmentä vuotta elämästäni nähnyt vanha rantasauna, jonka polttamista seurasin marraskuussa ahdistusta sydämessäni, olikin enää kasa hiiltyneitä tiiliä takanani, tuntui kuin mikään ei olisi muuttunut. Tuntui kuin kaikki olisi aivan kuin lapsuuteni kesäpäivinä, vaikka laituri allani ei enää ollutkaan sama vanha ja rantaan vievän rinteen pyykkinarut olivat vuosien saatossa haurastuneet poikki, tuntui kuin kaikki olisi aivan kuin seitsemäntoista vuotta sitten. Tuntui kuin olisin ollut edelleen se sama vaaleahiuksinen tyttö, joka juoksi suoraan rantasaunasta järveen, vaikka minussa ei tavallaan enää ollutkaan mitään samaa, vain samat pyöreät kasvonpiirteeni ja samat kolme etunimeä. Tuntui kuin olisin ollut sama vaaleahiuksinen tyttö kasvoillaan vilpitöntä onnellisuutta ja sydän täynnä rakkautta elämää kohtaan, kaikki tuntui uskomattoman kevyeltä ja vesi oli vielä liian kylmää, kun upotin kalpeat käteni ranteita myöten rantaveteen.

OLEN TARPEEKSI HYVÄ

Tämä kevät on ollut tavallaan aivan äärettömän stressaava. Olen tehnyt tiimiharjoittelun yhteydessä töitä sosialisen markkinoinnin parissa ja toteuttanut kampanjaa, jonka aihe koskettaa itseäni henkilökohtaisesti vielä enemmän kuin olen koskaan uskaltanut myöntää, olen kirjoittanut naurettavan määrän työhakemuksia saamatta myöntäviä vastauksia ja katsonut itseäni peilistä, unohtunut luvattoman useasti miettimään, mikä minussa on vikana, miksi kaikki muut pääsevät elämässään pitkälle ja minä herään aamuisin pienestä yksiöstäni kaupungissa, jota en tunne edes kodikseni. Minä en vain ole tarpeeksi hyvä, olen kuiskannut itselleni iltaisin kirjoittessani blogin luonnoksiin keskeneräisiä tekstejä, joista vain harvat päädyn koskaan julkaisemaan, edes blogin kirjoittaminen ei ole tuntunut hyvältä, edes akustiseen kitaraan tarttuminen ei ole tuntunut hyvältä, koska minä en vain ole tarpeeksi hyvä.

Minä en ole tarpeeksi hyvä ja se ajatus on loputtomalta tuntuvan stressin kanssa yhteistyössä tehnyt minusta tämän kevään aikana uskomattoman väsyneen ihmisen, sellaisen, joka on niinä kaikista tärkeimpinä päivinä kuumeessa ja aiheuttaa palohälytyksen yhtenä tavallisena keskiviikkona aamun ensimmäisinä tunteina. Puolitoista viikkoa sitten tiimiharjoitteluni päättymisen jälkeen istuin ruuhkaisessa bussissa matkalla Savonlinnaan ja myönsin itselleni, että kaiken sen loputtoman stressaamisen jälkeen on pysähdyttävä hetkeksi. Kuunneltava ainoastaan itseään ja tehtävä niin, kuin itsestä tuntuu hyvältä, annettava itselleen aikaa palautua siitä stressistä, joka on kulkenut mukanani koko kevään jättäen jälkensä niin henkiseen kuin fyysiseen hyvinvointiini, tehden minusta aivan liian väsyneen.

Istuttuani täällä rakkaassa pikkukaupungissa kokonaiset puoltoista viikkoa olen vähitellen alkanut ymmärtää, etten minä väsynyt tiimiharjoittelusta tai edes stressiä aiheuttaneesta kampanjasta videoprojekteineen, minä väsyin siitä naurettavasta itseni aliarvioimisesta. Minä olen nimittäin kaikesta huolimatta aivan tarpeeksi hyvä ja mahdollisesti vielä enemmän, sen ymmärtäminen on vain ollut äärimmäisen vaikeaa jatkuvan stressin ja vastoinkäymisten takia, olen tarpeeksi hyvä tarttuakseni akustiseen kitaraani ja tarpeeksi hyvä kirjoittaakseni tämänkin blogitekstin, jonka kirjoittamista mietin ensimmäistä kertaa puolitoista viikkoa sitten. Olen aivan tarpeeksi hyvä ja riitän, eikä minulla ole ensimmäistäkään syytä stressata nimenomaisesta syystä, sen sijaan minulla on lukemattomia syitä olla itselleni armollisempi ja katsoa itseäni iltaisin peilistä tyytyväisenä, kukaan muu ei kuitenkaan ole yhtä hyvä olemaan minä.

TAHDON TAAS KIRJOITTAA RUNOJA

Heräsin viimeyön aikana yhteensä kolmesti. Ensimmäisen kerran heräsin seitsemän minuuttia yli yhden ja katselin hetken pimeyttä asuntoni kaikuessa hiljaisuuttaan, toisen kerran heräsin kahdeksan minuuttia ennen aamuneljää ja join lasillisen vettä, mutta herätessäni kolmannen kerran minuuttia vailla aamukuutta en enää nukahtanutkaan. Kuuntelin hiljaisuuden kaikuvan valoisassa asunnossani ja vain hetkeä myöhemmin nousin sängystä keittääkseni itselleni teetä, sillä tunsin itseni äärimmäisen levottomaksi, minun oli vain pakko saada tehdä jotain. Tavallaan se on ollut vallitseva tunne viimeisimmän kuukauden ajan ja uskon sen johtuvan tästä viimein koittaneesta keväästä, auringonsäteiden tunkeutuessa aamuisin verhojen lävitse tunnen olevani täynnä jotain sellaista, jonka tahtoisin kirjoittaa ulos, tunnen olevani täynnä jotain sellaisia, jonka tahtoisin tallentaa valokuviin kävellessäni keskustassa aamuisin, täynnä jotain sellaista, jonka tahtoisin kertoa teille keskeneräisin lausein ja merkityksellisin valokuvin.

Tahtoisin opetella vihdoin soittamaan ukulelea kunnolla, mutta tahtoisin myös istua niinä aamuyön ensimmäisinä tunteina tanssittamassa sormiani mustilta koskettimilta valkoisille, tahtoisin opetella jotain sellaista, mihin ensin menettäisin hermoni. Tahtoisin herätä aamulla soittamaan akustista kitaraa auringonsäteiden häikäistessä silmiä, tahtoisin laulaa varovaisesti tärkeimpiä sanoja ja kuunnella sitten vain hiljaisuutta, sitä sellaista, minkä musiikki jättää jälkeensä. Tänään ymmärsin kuitenkin, että enemmän kuin mitään tahtoisin kirjoittaa taas runoja, nimittäin keitettyäni aamulla itselleni teetä kuulin niin käsittämättömän kaunista ja inspiroivaa musiikkia, etten voinut kuin pysähtyä. En voinut voinut kuin pysähtyä täysin sanattomana, kun löysin biisin nimeltä Vapaudesta, jonka esittää yhtye nimeltä Platoninen vuosi, jonka ensimmäinen ep näkee päivänvalon myöhemmin tällä viikolla. Sen lisäksi, että kyseinen biisi on yksinkertaisesti uskomattoman kaunis ja sen sanat ovat jollain hauraalla tavalla äärimmäisen vahvat, se inspiroi minua aamulla juodessani vaniljateetä juuri niin suunnattoman vahvasti, että ehkä ensimmäistä kertaa vuoteen tunsin pakottavaa tarvetta kirjoittaa keskeneräisiä lauseitani runomuodossa, minun oli pakko saada kirjoittaa, minun oli pakko saada purkaa määrittelemätön tunnemassa rintalastani alta runomuotoon.

Minun oli pakko ja siksi kaivoin iltapäivällä kirjahyllystäni vanhan mustan runokansioni, joka sisältää kymmenen kokonaista vuotta elämästäni, keskeneräisiä lauseitani kymmeneltä vuodelta, loputtomalta tuntuvaa melankoliaa jostain hauraasta sydämestäni ja naiiveja sanoja rakkaudesta, josta en kuitenkaan tiennyt mitään. Istuin lattialla ja luin jokaisen kirjoittamani lauseen, jokaisen varovaisen sanan ja jokaisen hiljaisen avunhuudon, enkä osannut kuin miettiä, ettei mikään muu kertoisi elämästäni paremmin kuin tämän mustan runokansion sisältö, mikään muu ei kertoisi yhtä rumasti ja kaunistelematta kahdeksan vuoden takaisesta elämästäni, mutta mikään muu ei myöskään kertoisi yhtä kauniisti elämäni onnellisimmista hetkistä. Mikään muu ei kertoisi yhtä rehellisesti, mietin ja kirjoitin sitten ensimmäistä kertaa vuoteen keskeneräisistä lauseistani jotain kokonaista. Jotain sellaista, mitä en uskaltaisi jakaa kenellekään, mutta sellaista, millä on itselleni enemmän merkitystä kuin yhdelläkään kauniin kiertoilmaisuin kirjoitetulla blogitekstillä, vaikka näitäkin tekstejä minä rakastan tavallaan koko sydämestäni, niitä huonoimpiakin.

  Ainiin käykää katsomassa tämän Vapaudesta biisin musiikkivideo tästä linkistä, rakastan nimittäin sitäkin.

HÖLMÖSTÄ RAKKAUDESTA

Perjantaina hymyilin tyhmästi maailman rakkaimmalle ihmiselle, joka innostui museossa kaikista pienistä asioista ja jatkoin hymyilemistä nähdessäni sen saman innostuksen palaavan istuessamme hetkeksi katselemaan kaupungin verhoutuvan onnellisuuteen varmaan ensimmäistä kertaa kuukausiin. Hymyilin sille samalle aivan suunnattomalle onnellisuudelle, joka tarttui meihin auringonsäteiden lämmittäessä poskipäitämme ja tuulenhenkäysten tarttuessa hiuksiimme, keskustan terassit täyttyivät ihmisistä onnellisuus kasvoillaan ja olisin halunnut ostaa itselleni uudet kengät. Hetken harkittuani päätin kuitenkin olla ostamatta ja katselin sitten hymyillen rakkaita rikkinäisiä kenkiäni istuessani satamassa syömässä jäätelöä, hymyilin auringonsäteiden häikäistessä silmiäni ja kerroin, kuinka tahdon valokuvata vuoden ensimmäisen kesäpäivän ääretöntä kauneutta, vallitsevan hetken loputonta onnellisuutta.

Minulla on ollut viimeaikoina tavallaan aivan käsittämätön ikävä valokuvaamista ja katsellessani maisemaa linssin lävitse kävellessäni laiturilla tuntui aivan kuin olisin palannut kotiin, tuntui kuin olisin löytänyt kadonneen palasen itsestäni, sen saman, joka katosi kuin huomaamattani talven pimeydessä. Oli vuoden ensimmäinen oikea kesäilta, tiedättehän sellainen, kun kaupunki ympärillä tuntuu rauhoittuvan auringonlaskun harmoniaan tuulenhenkäysten ollessa vielä lämpimiä ja ilmassa tuoksuu vahvasti elämä. Istuttiin puistossa kavereiden kanssa nauramassa kaikelle epäoleelliselle, valokuvissa kasvoilleni piirtyi huolettomuus ja myöhemmin auringonlaskun verhotessa maisemaa harmoniaan käveltiin jälleen kahdestaan keskustassa, katselin tuulenhenkäysten tarttuvan varovaisesti maailman rakkaimman ihmisen hiuksiin Vapaudenkadulla ja en voinut olla hymyilemättä, niin suunnattoman paljon rakastin.

Istuttiin vielä hetki ulkona nauttimassa kesäillan harmoniasta ja myöhemmin nukahdin sen maailman rakkaimman käsivarsille, näin sekavaa unta eksymisestä ja tuntemattomista kaupungeista, lähtemisestä. En oikeastaan koskaan mieti unieni merkityksiä, mutta herätessäni uneni sekavuuteen vuorokauden vaihteen jälkeen en enää osannut olla miettimättä, katselin rakastamani ihmisen tekevän muutaman metrin päässä ruokaa ja en vain yksinkertaisesti olisi voinut olla enää yhtään onnellisempi, halasin hymyillen tyhmästi. Aamuyön ensimmäisinä tunteina piilouduttiin peiton alle katsomaan lempisarjaani, hymyillen katseltiin silmiin ja kuten lähes aina, nukahdin ennen ensimmäisen katsomamme jakson loppua aavistaen näkeväni samaa unta eksymisestä ja tuntemattomista kaupungeista, tietäen kuitenkin, että sinun kanssasi ei haittaisi olla eksyksissä, sinun kanssasi ei pelottaisi lähteä sanomatta sanaakaan.

Sinun kanssasi tuntematon kaupunki tuntuisi seikkailulta, mietin aamulla herätessäni verhojen läpi murtautuviin auringonsäteisiin ja Scandinavian Music Groupin soidessa kuulokkeissani sanoin muistatko miltä tuntuu / juopua kesäyönä / hölmöstä rakkaudesta / kastella jalat heinikossa / suudella poikaa aidan takana naurahdin, kuinka minusta on tullut oksettavan siirappinen ja kuinka kaikesta huolimatta en osaa olla vähääkään pahoillani siitä, en osaa olla pahoillani suunnattomasta onnellisuudestani ja rakkaudestani, en yhdestäkään kirjoittamastani lauseesta. En osaa olla pahoillani, sillä kaiken kokemani jälkeen tämä suunnaton onnellisuus ei ole minulle itsestäänselvyys ja näin suurta rakkautta en olisi koskaan uskonut kokevani, ehkä nimenomaan siksi minulla on teille yksi tärkeä asia: rakastakaa enemmän ja juopukaa kesäöisin siitä hölmöstä rakkaudesta, katselkaa öisen tähitaivaan sijaan toisianne silmiin ja olkaa yhdessä rakastuneita hölmöjä, nimittäin kuten joku tuntematon sen Kruunuvuoren kallioon kirjoitti

    rakkaus on maailman siistein asia.       

MÄ KERRON TÄN KOKO MAAILMALLE

Tänä aamuna join vaniljateetä auringonsäteiden maalatessa varjojaan valkoisille seinille ja pukeuduin ensimmäistä kertaa tämän kevään aikana kahden vuoden takaiseen festarimekkooni, siihen samaa, johon pukeutuneena minä olin Ilosaarirockissa Angus & Julia Stonen keikalla rikkinäinen, äärimmäisen alaston musiikin loputtoman voiman edessä ja silti aivan sanoinkuvaamattoman onnellinen. Sinä heinäkuisena päivänä olin kokonainen kaikessa siinä rikkinäisyydessäni ja takkuisissa vaaleissa hiuksissani, olin kokonainen ilman toista ihmistä vierelläni, mutta siitä lämpimästä heinäkuisesta päivästä on jo uskomattoman kauan. Aivan uskomattoman kauan ja kävellessäni tänään samaiseen mekkoon pukeutuneena aamupäivällä kuvaamassa kampanjamme viimeistä videota olin yksinkertaisesti aivan äärettömän onnellinen kaikesta siitä, mitä sen heinäkuisen päivän jälkeen on tapahtunut. Olin onnellinen ihan jokaisesta auringonsäteisiin verhoutuneesta aamusta, pimeästä illasta pienessä asunnossani pikkukaupungin rauhallisuudessa ja lämpimästä kesäyöstä tässä kaupungissa asfaltin ollessa lämmin paljaiden jalkojeni alla.

Olin onnellinen tämän kaupungin tarjoamista mahdollisuuksista ja kauniista hetkistä yleisömeren keskellä, mutta ennenkaikkea olin onnellinen miehestä, jonka kanssa kävelin eräänä marraskuisena yönä siihen pieneen asuntooni pikkukaupungissa kuuntelemaan rakasta musiikkia. Olin onnellinen siitä miehestä, jota rakastin tänä maanantaina enemmän kuin olen rakastanut ketään koskaan ja siksi kuunnellessani tänään Vesalan uuden biisin pukeutuneena siihen samaan mekkoon, joka on nähnyt elämääni myös sen heinäkuisen päivän jälkeen, en vain osannut lopettaa hymyilemistä. Auringonsäteiden lämmittäessä kalpeita poskipäitäni tunsin typerän onnellisuuden tarttuvan kiteinä silmäkulmiini kertosäkeen saadessa askeleeni keinumaan sanoin onks tääl muka muitaki ihmisii / ei ainakaan ketään noin hyvii / mä laitan kädet sun paidan alle / onks tääl muka muitaki ihmisii / mun pää on täynnä vaan sun kuvii / mä kerron tän koko maailmalle ja hymyilin jokaiselle tuntemattomalle vastaantulijalle, halusin kertoa koko maailmalle suunnattomasta rakkaudestani, mutta myös tästä Vesalan uudesta biisistä, joka on täydellinen.

Kirjoitin viime kesänä, ettei mikään albumi ollut liikuttanut minua aikoihin niin tavattoman suuresti kuin Vesalan debyyttialbumi ja hetkeäkään epäröimättä uskallan väittää, ettei sen viime kesäkuussa ilmestyneen albumin jälkeen ole tullut yhtäkään albumia, joka olisi liikuttanut läheskään yhtä paljon. Kyseinen albumi oli ja on tottakai edelleen aivan käsittämättömätöntä rakkautta ja ehkä nimenomaan siitä syystä odotukseni artistin uutta tuotantoa kohtaan olivat melko korkealla. Muitaki ihmisii on kuitenkin jotain sellaista, mikä sai tänään allekirjoittaneen hymyilemään tyhmästi tuntemattomille vastaantulijoille ja tanssimaan askeleet matkalla kotiin järkyttävän kuumeisesta olotilasta huolimatta, joten on varmaan sanomattakin selvää, että kyseinen biisi ylitti kaikki hurjatkin odotukseni. Vesalan debyyttialbumiin verrattuna tämä biisi on tavallaan helpommin lähestyttävää musiikkia, minkä ansiosta uskaltaisin lyödä vetoa siitä, että tämä tulee melko varmasti soimaan tulevana kesänä radiokanavilla huomattavissa määrin ja kesän keikoilla tästä tulee nimenomaan se biisi, joka sytyttää yleisömeren liekkeihin. Siellä yleisömeren keskellä on sitten mainio hetki tarttua sitä ihastustaan kädestä, nimittäin sanat mä luulin: ei tääl oo mitään, ei mitään / enkä mä vanno enää / mut jos voit lähel pitää / sun jälkeen ei tuukaan ketään ovat aivan kuin tarkoitetut juuri siihen.

        Ennen niitä kesän keikkoja menisin sinuna kuitenkin kuuntelemaan sen biisin tästä.

AIKUISTEN KAVERIKIRJA

Vappuaattona tuli täyteen tasan seitsemän vuotta siitä hetkestä, kun minä pakkasin ensimmäistä kertaa laukkuuni viinipullon lähtiessäni viettämään iltaa ystävieni kanssa, tasan seitsemän vuotta siitä, kun ystäväni olivat pelottavan innoissaan siitä, etten ollutkaan päättänyt olla selvinpäin. Suhtautumiseni alkoholiin on näiden seitsemän vuoden aikana vaihdellut hurjasti, mutta istuessani silloin vappuaattona vanhempieni keittiössä paistamassa äitini kanssa munkkeja myönsin itselleni, että minun on huomattavasti parempi ilman sitä. En tiedä johtuuko se aikuistumisesta vai mistä, mutta minua ei vain enää yksinkertaisesti kiinnosta viettää iltojani alkoholin luomassa todellisuudessa ja parasta, mitä perjantai-iltaisin voi musiikkiin hukkumisen lisäksi nykyään tapahtua, on sen maailman rakkaimman ihmisen kainaloon käpertyminen kotisohvalla, turhien Netflix-sarjojen katsominen ja hyvästä ruuasta nauttiminen.

Oli valehtelematta ihanaa viettää vappuaatto vanhempieni ja isovanhempieni seurassa, olla naurettavan innoissaan voileipäkakusta ja käydä nukkumaan kymmeneltä illalla. Ehkä minusta on sitten vähitellen tulossa aikuinen ja sen kunniaksi, ettei se ole todellakaan niin kamalaa kuin aina teinivuosinani kuvittelin, vastaan blogeissa pyörineeseen aikuisten kaverikirjaan ja kerron, mikä oli lapsuuskotini langallinen numero ja millainen on täydellinen puoliso.

Nimeni on: Jenna Anette Katariina Luukkonen

Jotkut tosin kutsuvat minua: Minulla ei oikeastaan ole lempinimiä, joita minusta nykyään usein käytettäisiin, mutta varmaan yleisin lempinimi vuosien varrella on ollut se Jensku, mistä en ole koskaan itse kamalasti välittänyt. Teinivuosinani minua kutsuttiin hetkittäin IRC-Gallerian nimimerkilläni, joka muuten oli ja on edelleen imaginary. Hetkittäin olen ollut monille ihmisille myös Jenna Anette ja lapsena minua kutsuttiin Pepiksi, mikä taas puolestaan hämmentää vähintään jokaista ihmistä, jolle kyseisestä lempinimestä kerron. Enkä yhtään ihmettele, että miksi.

Olen syntynyt vuonna: 1992 eli olen siis: 24-vuotias, vaikka ei yhtään tunnu siltä. Vastaan myös todella usein väärin, kun minulta kysytään ikääni ja se on tavallaan äärettömän hauskaa, olen ilmeisesti mieleltäni ikuisesti 23.

Lapsuuskotini langallinen numero: Onkohan paha, jos oikeasti muistaa tämän? Se oli nimittäin 250 777 ja muistan myös äitini työpaikan sekä mummolan langallisen numeron, ne olivat nimittäin varmaan ainoat numerot, joihin oli pakko soittaa useammin kuin kerran. Kavereillehan ei nimittäin vielä minun lapsuudessani soiteltu vaan mentiin suoraan ovelle kysymään, että "voitko olla"ja se oli jotenkin kamalan siistiä, nykyään niin ei voi enää tehdä.

Pienenä olin varma, että minusta tulee: Runoilija. Moni varmasti luulee, että valehtelen, mutta ensimmäinen haaveammattini oli runoilija ja se johtui aika varmasti siitä, että katsoin niin paljon Uppo Nallea. Myöhemmin olin lähes varma, että minusta tulee isona eläinlääkäri, mutta tästä haaveesta luovuin suhteellisen nopeasti, kun katsoin televisiosta jotain eläinsairaala-ohjelmia ja sain tietää, mitä kaikkea eläinlääkäri oikeasti joutuu työssään tekemään.

Mutta isona minusta tulikin: Paljon rohkeampi, kuin mitä olisin koskaan osannut kuvitella. Minusta tuli myös tradenomi, mutta se on tavallaan kamalan pientä verrattuna siihen, kuinka rohkea minusta on oikeasti tullut.

Täydellinen puoliso: Minulle se täydellinen puoliso on mies, joka rakastaa minua vilpittömästi sekä niinä hyvinä että myös huonoina päivinä, se on yksinkertaisesti kaikista tärkeintä. Täydellinen puoliso on välittävä, ottaa muut huomioon ja kuten Ville Malja sen joskus sanoi "seisoo selkä suorassa", mutta täydellinen puoliso myös ymmärtää loputtoman rakkauteni musiikkiin ja sen, että joinakin iltoina on vain rakennettava sänkyyn maja, sammuttettava asunnosta kaikki valot ja katsottava sitten yhdessä turhia Netflix-sarjoja, kuten esimerkiksi New Girliä.

 

Jos saisin lisää tunteja vuorokauteen: Valokuvaisin enemmän ja kirjoittaisin blogiin ehdottomasti useammin, mutta ennen kaikkea varmasti nukkuisin enemmän, sillä yöuneni ovat nykyään usein aivan naurettavan lyhyitä.

Harrastan nyt: Tämän blogin kirjoittaminen on viimeisimmän kahdeksan vuoden ajan ollut varmaan se kaikista näkyvin harrastukseni, mutta lisäksi harrastan myös valokuvaamista ja musiikkia sekä soittamisen, kuuntelemisen että keikoille käymisen muodossa. Harrastan satunnaisesti myös lenkkeilyä ja joogaa, tosin liian vähän kuitenkin.

Parin lasillisen jälkeen perjantai-iltana kuuntelen Spotifystä: #nolonmusiikinbileet -soittolistaani, joka sisältää kaiken sellaisen musiikin, jota en koskaan myöntäisi kuuntelevani ja musiikin, jota olen kuunnellut joskus menneisyydessäni, mutta en enää heti ensimmäisenä kertoisi kuuntelevani. Kuuntelen siis esimerkiksi Gimmeliä.

Noloin TV-ohjelma, josta pidän: Jos tätä kysyttäisiin poikaystävältäni, kaikki katsomani sarjat olisivat noloja. Noloin tällä hetkellä katsomani sarja on kuitenkin varmaan Tallijengi, jota olen uskomattoman nostalgian vallassa katsonut, kun sorruin kokeilemaan cmorea, josta muuten löytyy monta muutakin nostalgista lasten sarjaa.

Melkein hävettää kertoa, mutta itken aina kun: Siis tilannehan on kohdallani sellainen, että itken kaikissa mahdollisissa tilanteissa myös silloin, kun siihen ei ole mitään järkevää syytä. Melkein kuitenkin hävettää kertoa, että itken lähes aina kuunnellessani Secondhand Serenaden Your Call biisiä ja kaikkina niinä äärettömän kauniina hetkinä, kun minulle kerrotaan, kuinka suunnattomasti minua oikeasti rakastetaan, rakkaus itkettää.

Lapsuuteni lempilelu: Tähän kysymykseen on vastattava, että ehdottomasti Bratzit. Vanhemmillani on edelleen takkahuoneessa järkyttävä kokoelma minun ja siskoni Bratzeja, jotka näkivät leikeissämme vaikka millaista elämää, sillä ne olivat aina lähes kaikkialla mukana. Toisena ehdottomana lempileluna on mainittava sellaiset hevoset, joille rakensimme kavereiden kanssa jokaisena kesänä roskakatoksen taakse suuren tallirakennuksen ja joita muuten löytyy edelleen vanhasta huoneesta vanhempieni luota, mutta eihän tähän kysymykseen voi vastata mainitsematta Nappeja. Napet olivat siis sellaisia pehmolelukoiria, joista ensimmäisen sain peruskoulun ensimmäisenä päivänä isältäni ja jotka ovat tällä hetkellä sänkyni alla tradenomilakin laatikossa. Miksi tähän tuli kaikista pisin vastaus?

Lempilelu nykyään: Kaikki kolme järjestelmäkameraani, mutta myös tämä tietokone.

Salainen paheeni: Epämiellyttävien asioiden tekemisen lykkääminen niin pitkälle kuin on mahdollista, ollessani ammattikorkeakoulussa jätin esimerkiksi jokaisen epämiellyttävän raportin viimeiseen iltaan ja palautin voittajana muutamaa minuuttia ennen deadlinea. Nykyään teen työasiat mieluiten reilusti ennen deadlinea, mutta näitä uusia epämiellyttäviä tekemisiä ovat esimerkiksi virallisten puheluiden soittaminen, lääkäriaikojen varaaminen ja kaikki sellaiset asiat, jotka pelottavat, kuten esimerkiksi se hammaslääkäriin meneminen, mikä olisi nyt ajankohtaista.

Viisaus, jonka olen tähän mennessä oppinut: Iskä ja äiti on valitettavan usein oikeassa. Ei lisättävää.