YHDESSÄ YÖSSÄ MARRASKUU VAIHTUI JOULUKUUHUN

Marraskuu vierähti ohitseni niin nopeasti, että tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, mutta kaikesta tapahtuneesta päätelleen se kuitenkin oli, tuo harmaa, mutta silti kovin kaunis marraskuu. Vietin viikon rakkaassa pikkukaupungissa ja palasin sitten takaisin Jyväskylään järjestämään joulumarkkinoita, jotka olivat vieneet suurimman osan työajastani elokuusta asti ja saivat minut hetkittäin stressaantumaan niin, että heräsin aamuöisin saamatta enää unta. Vaikka stressi olikin marraskuussa hetkittäin valtameren kokoista ja meinasi jossain vaiheessa viedä minut mukanaan, marraskuussa tapahtui myös paljon kaikkea sellaista, mihin ei liittynyt stressiä ja siitä kaikesta muusta marraskuussa tapahtuneesta tahdon teille tänään kertoa, sillä ne asiat merkitsivät marraskuussa minulle suunnattomasti enemmän kuin ne stressin täyttämät hetket. Ne asiat tekivät harmaasta marraskuustani kauniin, vaikka se vierähtikin ohitseni niin nopeasti, että tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan ja kuin marraskuu olisi vaihtunut joulukuuhun huomaamattani, nyt minä aion kertoa teille kaikesta siitä, kovin harmaasta marraskuusta ja siitä, kuinka yhtenä aamuna se oli vaihtunut joulukuuhun.

Marraskuussa näin kaksi uskomattoman hienoa keikkaa, toisen Helsingissä ja toisen täällä Jyväskylässä, kaksi sellaista keikkaa, jotka saavat minut edelleen sanattomaksi kirjoittaessani tätä, juuri niin uskomattomia ja pysäyttäviä ne olivat, Paperi T ja Disco Ensemble. Sanattomaksi minut sai kieltämättä myös se, että sama mies, jonka minä pyysin luokseni kuuntelemaan Lapkoa kolme vuotta sitten marraskuisena yönä, on pysynyt vieressäni siitä marraskuisesta yöstä asti ja kaksi päivää ennen syntymäpäivääni vietimme meidän kolmatta vuosipäiväämme, teimme hyvää ruokaa ja oikeastaan vain olimme, kaupungin uinuessa pimeydessä ikkunalasin takana nautimme toistemme olemassaolosta. Nämä kolme meidän yhteistä vuottamme ovat olleet ihmeelliset ja kaiken onnellisuutemme keskellä me olemme kohdanneet myös monia vastoinkäymisiä, pieniä ja sitten niitä vähän suurempia, mutta lopulta olemme aina selvinneet kaikesta yhdessä, menneet eteenpäin entistä vahvempina ja kasvaneet samalla kiinni toisiimme, vastoinkäymiset ovat aina tuoneet meitä lopulta lähemmäs toisiamme. Siinä, missä olemme kohdanneet näiden vuosien aikana vastoinkäymisiä, olemme myös kohdanneet uskomatonta onnellisuutta ja rakastaneet aivan suunnattomasti, aivan kuin esimerkiksi sinä marraskuisena iltana, kun minä täytin 26 vuotta ja istuimme elokuvateatterin hämärässä katsellen kesken elokuvan välillä toisiamme.

Sitten saapui jo joulukuu, yhdessä yössä harmaan sävyihin verhoutunut marraskuu oli jäänyt taaksemme ja istuessani seitsemältä aamulla bussissa matkalla Hipposhallille saattaamaan loppuun joulumarkkinat, joita olin järjestänyt koko syksyn, minä katselin, kuinka puhelimeni näytössä päivämäärä oli vaihtunut joulukuuhun. Joulukuun ensimmäinen oli kaunis pakkaspäivä ja auringonsäteet murtautuivat pilviverhon takaa ensimmäistä kertaa sillä viikolla, mikä tuntui sinä talvisena päivänä tavallaan merkittävältä, aivan kuin valtava kivenlohkare olisi murtunut pieniksi palasiksi rintalastani alla saaden auringonsäteet vihdoin taivaalle. Tuntui kuin siihen auringonsäteiden verhoamaan päivään olisi päättynyt jotain ja tavallaan siihen päättyikin, kävellessäni illalla sen rakkaimman luokse olin käsittämättömän väsynyt, jalkani olivat kymmenen tunnin seisomisesta kipeät ja tuntui kuin olisin voinut nukahtaa hetkenä minä hyvänsä, mutta ennen kaikkea minä kuitenkin olin onnellinen, onnellinen siitä, että se kaikki oli viimein ohitse. Sinä iltana annoin itseni vain olla, istuin lämpimässä saunassa rauhan tuntuessa sydämessäni ja nukahtaessani viimein vuorokauden vaihteessa näin unta, jota en enää seuraavana aamuna muistanut tarkasti, eikä minun tarvinnutkaan muistaa, ei se ollut niin tärkeää.

Joulukuun ensimmäisen päivän jälkeen koko tämän syksyn rauhattomasti lyönyt sydämeni on vähitellen rauhoittunut, minä olen uskaltanut päästää irti stressistä ja olla vain, istua iltaisin pienessä ja kovin rakkaassa asunnossani katsellen kynttilöiden luomaa valoa. Joulukuu on tänä vuonna alkanut kauniisti, olen viettänyt aikaa sen maailman rakkaimman kanssa, nauttinut rauhasta rintalastani alla ja nukkunut hyvin, heräämättä aamuöisin stressaamaan mistään, mutta olen myös matkustanut Helsinkiin, kävellyt jouluvaloihin verhottuja katuja vesisateessa ja seisonut Tuomiokirkon portailla katsomassa edessäni loistavia valoja, olen seisonut yleisömeren keskellä Disco Ensemblen poistuessa lavalta viimeisen kerran ja öisellä kotimatkalla katsellut pimeydessä uinuvaa maisemaa. Sitten on ollut niitä iltoja, kun olen vain istunut tässä pienessä, niin kovin rakkaassa asunnossani katselemassa niiden kynttilöiden luomaa valoa ja jostain syystä niissä illoissa on ollut minulle jotain erityistä, niinä iltoina sydämeni on osannut rauhoittua lyömään tasaisesti ja rauhallisesti, niinä iltoina rauha on tuntunut jokaisessa hengenvedossani ja jos jostain, niin siitä olen ollut tavattoman onnellinen.

YHTENÄ ILTANA LUMISATEISEN HELSINGIN KADUILLA

Maanantaina minä matkustin uudelleen sinne, missä raitiovaunut kolisevat ohitseni ja ihmiset juoksevat liukuportaissa ehtiäkseen seuraavaan metroon, matkustin maailman rakkaimman ihmisen kanssa ja päästessämme iltapäivällä perille lumisade piiskasi kasvojamme armottomasti. Tavallaan minä en varmaan osannut edes odottaa sitä, en osannut odottaa lumisadetta tai ylipäätään talvea ja lumisateen piiskatessa kasvojani olin hetken aivan äärettömän hermostunut, kunnes lopulta ymmärsin, ettei lumisade todellisuudessa mitään haittaa ja nauroin lumisateisen Helsingin kaduilla kulkiessani maailman rakkaimman ja kameran kanssa päämäärättömästi, pysähtyessäni Sofiankadulla rakastamaan maisemaa ja kävellessäni Tuomiokirkon portaita ylös vain päästäkseni hetkeksi katselemaan lumisateista maisemaa linssin lävitse ja saadakseni sen yhteisen hetken ikuistettua valokuvaan, jota en kuitenkaan välttämättä julkaisisi koskaan missään, valokuvaan, jonka kaivaisin kovalevyltä vuosia myöhemmin vain muistaakseni. Muistaakseni sen yhteisen hetken, kun armottoman lumisateen piiskatessa kasvoja ja kylmyyden pistellessä sormenpäitä nauroimme tilanteen koomisuudelle, muistaakseni sen raitiovaunujen kolinassa viettämämme hetken, kun merituuli tuntui aivan jokaisessa hengenvedossa.

Merituuli tuntui aivan jokaisessa hengenvedossa myös silloin, kun kävelimme tuntemattomilla kaduilla, niillä, joita en ollut koskaan Helsingissä asuessani ehtinyt kävelemään, kaduilla, joiden nimet olivat kaikesta huolimatta äärettömän tuttuja, merituuli tuntui jokaisessa hengenvedossa ja tarttui lumisiin hiuksiini. Myöhemmin samana iltana seisoimme loppuunmyydyn Tavastian yleisömeren keskellä ja unohduin hetkeksi miettimään, kuinka lumisateesta ja kylmyydestä huolimatta rakastin sinä iltana Helsinkiä aivan suunnattomasti ja kuinka siinä hetkessä yleisömeren keskellä kaikki oli hyvin, mutta se on tarina erikseen, se on tarina musiikin uskomattomuudesta ja rakkaudesta, se on tarina siitä, kuinka musiikki kuljetti mukanaan harmoniassa ja maailma ympäriltämme katosi hetkeksi, se on tarina minusta ja hänestä.

MINÄ OLEN KASVANUT KIINNI SINUUN

Viimeisinä pikkukaupungissa viettäminäni päivinä kuljin lumivalkeaan verhoutuneessa metsässä, joka on saanut minut vuodesta toiseen rauhoittumaan, hengitin syvään jokaisella hengenvedollani ja yritin unohtaa, kuinka uskomaton ikävä minulla oli miestä, jonka käsivarsille nukahtaminen on yksi parhaista asioista, joita tiedän. Minä yritin unohtaa, kuinka uskomaton ikävä minulla oli miestä, jonka käteen tartun aina kotimatkalla kuin tunteakseni olevani turvassa, todella yritin unohtaa, mutta kaikesta huolimatta jäin jatkuvasti kiinni siihen samaan ajatukseen. Istuin vanhassa huoneessani villasukat jalassa kirjoittamassa turhalta tuntuvia lauseita, jotka jäivät keskeneräisiksi ja keitin hetkittäin itselleni teetä pysyäkseni lämpimänä, vanhassa huoneessani on aina ollut aivan äärettömän kylmä, tuvan leivinuuni on hieman liian kaukana pystyäkseen pitämään sen lämpimänä, siksi pidin siellä öisin lämpöpatteria päällä, etten palelisi peiton alla.

Aamuisin heräsin aikaisin, istuin olohuoneessa juomassa teetä koiran katsellessa minua rauhallisesti silmiin ja katselin valonsäteiden tulvivan sisään keittiön ikkunasta, silloin minä jäin taas kiinni siihen samaan ajatukseen, kuinka minulla oli uskomaton ikävä sitä miestä, jonka kanssa olen ensimmäistä kertaa elämässäni tuntenut niin suurta rakkautta, ettei sille yksinkertaisesti ole sanoja. Jäin kiinni siihen samaan vanhaan ajatukseen ja se aivan uskomaton ikävä sai minut ahdistumaan, kietouduin lämpimään vilttiin kävellessäni hakemaan itselleni vähän lisää teetä, kuuntelin koiran kynsien rapisevan parkettilattialla ja kirjoitin edellisenä päivänä keskeneräisiksi jääneet lauseeni valmiiksi. Kirjoitin valmiiksi osaamatta kuitenkaan lopulta olla niihin tyytyväinen, kävelin harmaaseen verhoutuneen taivaan alla koirien kanssa ja päätin, että minun oli päästävä kotiin. Siinä hetkessä se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta, minun oli päästävä kotiin.



Seuraavana aamuna katselin vaihtuvaa maisemaa bussin likaisen ikkunalasin takana ja tuntien matkustamisen jälkeen istuin pienessä yksiössäni ensimmäistä kertaa kokonaiseen kuukauteen, istuin tekemättä yhtään mitään ja unohduin miettimään sitä, kuinka minulla oli ikävä myös sitä pientä yksiötäni, minulla oli ikävä sitä omaa kotiani. Myöhemmin pyyhin pölyt valkoisesta kirjahyllystäni ja sytytin kynttilöitä, tuntui tavallaan käsittämättömän hyvältä olla kotona, mutta vielä paremmalta tuntui seisoa pimeyteen verhoutuneen taivaan alla bussipysäkillä ja nähdä ensimmäistä kertaa viikkoihin mies, johon minä olen näiden kahden yhteisen vuotemme aikana kasvanut kiinni, maailman rakkain mies, johon minä olen kaikista vastoinkäymisistä ja vaikeuksista huolimatta kasvanut kiinni ja jota ilman en osaa enää elää.

RAKASTAN SAUNOMISTA, RUISLEIPÄÄ JA SALMIAKKIA

Itsenäinen Suomi täytti eilen 100 vuotta ja istuessani iltapäivän ensimmäisinä tunteina pienessä yksiössäni katsomassa vuoden 1955 Tuntematonta sotilasta pysähdyin hetkeksi miettimään, mitä oikeastaan voisin kirjoittaa siitä, mitä voisin kirjoittaa 100-vuotiaasta itsenäisestä Suomesta ja siitä, mitä tämä maa ja suomalaisuus minulle merkitsevät. Pysähdyin miettimään, sillä huolimatta siitä, että tiesin Suomen ja suomalaisuuden merkitsevän itselleni aivan suunnattomasti, en siinä hetkessä osannut kirjoittaa ensimmäistäkään lausetta, mitkään sanat eivät vain yksinkertaisesti tuntuneet riittävän kertomaan siitä, mitkään sanat eivät olleet tarpeeksi. Mitä oikeastaan voisin edes kirjoittaa, kirjoittaisinko siitä, kuinka suomalaisuus merkitsee minulle vapautta toteuttaa itseäni, vapautta olla sellainen kuin haluan ja ajatella, kuten haluan, kirjoittaisinko siitä, kuinka suomalaisuus merkitsee minulle turvallisuutta, aivan ääretöntä turvallisuutta niin monella eri tavalla, vai kirjoittaisinko kuitenkin siitä, kuinka suomalaisuus merkitsee minulle hiljaisuutta ja vaatimattomuutta.

Suomi on uskomattoman hyvä maa asua ja olen käsittämättömän kiitollinen siitä, että synnyin nimenomaan Suomeen, maahan, jossa meillä on oikeus ilmaiseen koulutukseen ja hyvään terveydenhuoltoon, ne ovat oikeuksia, joista meidän tulisi olla kiitollisia, sillä ne ja monet muut oikeudet, joista me suomalaiset emme välttämättä aina osaa olla kiitollisia, eivät ole muualla millään tavalla itsestäänselvyyksiä. Me suomalaiset olemme vaatimattomia ja hiljaisia, varmistamme ovisilmästä, ovatko naapurimme rappukäytävässä, ennen kuin astumme ovesta ulos ja välttelemme bussissa kenenkään viereen istumista, myös minä olen sellainen, mietin kävellessäni Kuokkalan siltaa kaupungin ympärilläni verhoutuessa pimeyteen. Myös minä olen sellainen, arvostan suunnattomasti omaa rauhaani ja välttelen useasti sosiaalisia tilanteita, olen vähän huono puhumaan vieraiden ihmisten kanssa ja kuuntelen mieluummin kuin puhun, mutta sisimmissäni olen kuitenkin lämmin ja rakastava ihminen, vaikka sen näyttäminen on hetkittäin todella vaikeaa. Olen juuri sellainen kuin meidän suomalaisten ajatellaan olevan ja tavallaan olen ylpeä siitä, mietin pysähtyessäni Lutakkoon valokuvaamaan niitä lukemattomia kynttilöitä, joita kaupungin asukkaat olivat sytyttäneet 100-vuotiaan itsenäisen Suomen kunniaksi.

Seuraavaksi pysähdyin maailman rakkaimman ihmisen luona, josta sitten jatkoimme yhdessä matkaa pitkin pimeyteen verhoutuneen kaupungin katuja, kävelimme vielä kerran Lutakkoon katsomaan lukemattomia 100-vuotiaan itsenäisen Suomen kunniaksi sytytettyjä kynttilöitä ja hetkeä myöhemmin kävelimme Harjun portaita, joita valaisivat sinä iltana sadat ulkotulet. Oli hetken aikaa aivan äärettömän kaunista ja onnellista, olin tavattoman kiitollinen siitä, että sain olla todistamassa kaikkea sitä yhteisöllisyyttä ja onnellisuutta, jonka tämä itsenäisyyspäivä sai meissä rujoissa ja hiljaisissa suomalaisissa aikaan, olin kiitollinen siitä vielä siinäkin hetkessä yksinäisessä hetkessä, kun istuin pienessä yksiössäni katsomassa Linnan juhlia ja tunsin kyyneleiden tarttuvan silmäkulmiini useammin kuin uskaltaisin myöntää, Finlandia sai minut edelleen liikuttumaan huolimatta siitä, että olen kuullut sen ihan lukemattomia kertoja, se on ehdottomasti yksi niistä asioista, joita rakastan Suomessa eniten, oikeastaan suomalainen musiikki kokonaisuudessaan on yksi niistä asioista, nimittäin sitä musiikkia täällä todella osataan tehdä, täällä talvisin kovin pimeässä tuhansien järvien maassa.

Minä rakastan koko sydämestäni myös niitä tuhansia järviä, rakastan humisevia metsiä ja laakeita peltoja, puhdasta ja monimuotoista luontoa, rakastan valoisia kesäöitä ja talvisin lumihuntuun verhoutuvaa maisemaa, saunomista, Fazerin sinistä, karjalanpiirakoita, ruisleipää ja salmiakkia, meidän suomalaisten tapaa kunnioittaa omaa rauhaa, minä rakastan vapautta toteuttaa itseäni ja olla sellainen kuin olen. Rakastan Suomen kieltä, joka on vain yksinkertaisesti niin kaunis ja voimakas, etten voisi kuvitellakaan kirjoittavani jollain muulla kielellä, rakastan Suomessa ja suomalaisuudessa niin montaa asiaa, etten voisi kuvitellakaan asuvani jossain muualla kuin Suomessa, täällä minun ja meidän on hyvä olla.

   Hyvää syntymäpäivää vielä kerran, rakas 100-vuotias itsenäinen Suomi.          

ME OLIMME RAKKAUTTA ENSISILMÄYKSELLÄ

Siitä tuli yhtenä lumivalkoiseen verhoutuneena tiistaina täyteen kaksi vuotta, kun sen sijaan, että olisin alkuperäisten suunnitelmieni mukaisesti matkustanut Helsinkiin huutamaan ääntäni käheäksi värivalojen loisteessa Apocalyptican ja The Blankon keikoille, minä kävelin maailman rakkaimman pikkukaupungin katuja ja seisoin sitten pienessä baarissa, eturivissä katsomassa ystävieni keikkaa. Siitä tuli sinä lumivalkoiseen verhoutuneena tiistaina täyteen kaksi kokonaista vuotta, kun myöhemmin samana iltana istuin toisessa baarissa, puhuin rakkaudestani musiikkiin ja tutustuin mieheen, jonka pyysin aamuyön ensimmäisinä tunteina luokseni kuuntelemaan musiikkia ja jolle, kävellessäni kotikatuani ilman kenkiä, kerroin tahtovani tatuoida ranteeseen tärkeitä sanoja, aivan äärettömän ihanaan mieheen, jonka ruskeita hiuksia silitin aamulla miettien, etten minä voi rakastua eikä minuun voi rakastua, kun ei minussa ole yksinkertaisesti mitään rakastettavaa. Vain vuorokautta myöhemmin sama ihana, ruskeahiuksinen mies laittoi minulle viestiä, valvoin koko yön kirjoittaen vuorotellen opintojeni viimeistä harjoitteluraporttia ja viestejä miehelle, joka tuntui vieneen sydämeni yhdessä yössä, siinä hetkessä, kun käveli kanssani lumisia katuja, tarjoutui kantamaan minut kotiin kenkieni hajotessa kesken matkan ja kuunteli sitten kanssani Lapkoa, sitä samaa yhtyettä, jonka toinen albumi oli ensimmäinen asia, josta päädyimme keskustelemaan yhdessä ja samalla meidän molempien mielestä aivan ehdottomasti yhtyeen paras albumi.

Scandal oli molempien mielestä ehdottomasti yhtyeen paras albumi vielä siinäkin vaiheessa, kun puolitoista viikkoa ensimmäisen tapaamisemme jälkeen matkustin Jyväskylään, enkä ollut varmaan koskaan aiemmin jännittänyt niin suunnattomasti kuin sillä ikuisuudelta tuntuneella bussimatkalla, jonka päätteeksi kädet täristen lopulta halasin matkakeskuksella miestä, jonka rauhoittavaan ääneen olin ehtinyt rakastumaan niiden puolentoista viikon aikana. Näin kaksi vuotta myöhemmin vain hymyilyttää ajatella, kuinka minua jännitti ja kuinka käteni tärisivät vielä seistessämme hississä matkalla neljänteen kerrokseen, hymyilyttää ajatella, kuinka pelkäsin rakastumista ja pelkäsin sitä, etten minä osaisi rakastaa tarpeeksi tai ettei minua voisi rakastaa tarpeeks. Minä pelkäsin enemmän kuin kuollakseni, mutta siitä äärettömästä pelostakin huolimatta tunsin rakastuvani tähän mieheen aina vain enemmän jokaisella hengenvedollani, rakastuin maailman kauneimpiin silmiin istuessani sinä samaisena iltana tuntemattomien ihmisten keskellä, turvallisiin käsivarsiin nukahtaessani vuorokauden vaihteen jälkeen onnellisuutta kasvoillani ja siihen valloittavaan nauruun, joka sai hymyilemään seuraavana aamuna vieraassa kaupungissa. Me olimme tavallaan rakkautta ensisilmäyksellä, vaikka olinkin koko elämäni uskonut, että sellaista tapahtuu vain elokuvissa, eikä sellaista pitänyt koskaan tapahtua minulle.

Muutamaa viikkoa myöhemmin lukemattomien raporttien kirjoittamiseni palkittiin, kun minä valmistuin tradenomiksi ja matkustimme sen kunniaksi ensimmäistä kertaa yhdessä Helsinkiin. Valmistujaisiani edeltävänä iltana hukuimme yhdessä värivalojen loisteeseen The Blankon keikalla ja kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani minä olin aivan äärettömän onnellinen siitä, etten silloin kuukautta aiemmin matkustanut Helsinkiin katsomaan kyseistä yhtyettä vaan päädyimme lopulta yhdessä hukkumaan musiikkiin ja siihen loputtomaan onnellisuuteen, joka tuntui aivan jokaisessa hengenvedossani. Se, että jätin silloin kaksi vuotta sitten marraskuun lopussa matkustamatta Helsinkiin, on edelleen, näin kaksi vuotta myöhemmin ajateltunakin, yksi elämäni parhaimmista päätöksistä, ilman sitä päätöstä minä en olisi koskaan päätynyt seisomaan valmistujaispäiväni koulumme auditoriossa muiden valmistuneiden kanssa maailman ihanimman miehen katsellessa minua kauempaa tai mikä tärkeintä, en olisi saanut kuulla ensimmäistä kertaa sanoja, joita en ollut koskaan osannut lausua kenellekään tarkoittaen niitä todella. Rakastan sinua, sanat tulivat aivan yllättäen ja kyyneleet silmäkulmissani katselin miestä vieressäni ja en osannut hetkeen sanoa yhtään mitään, niin äärettömästi minä rakastin. En ole koskaan aiemmin sanonut tätä, mutta ne sanat olivat ehdottomasti parasta, mitä olisin koskaan voinut saada valmistujaislahjaksi, se hetki oli yksi tähänastisen elämäni onnellisimmista hetkistä ja vaikka siitäkin on kohta kaksi kokonaista vuotta, olen yhä edelleen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä tavattoman kauniista hetkestä.

Välillä tuntuu kuin siitä hetkestä hotellihuoneessa olisi vasta hetki, vasta silmänräpäystä lyhyempi hetki, jonka jälkeen on kuitenkin ehtinyt tapahtua uskomattoman paljon, olen ehtinyt irtisanoa Savonlinnan asuntoni vuokrasopimukseni ja matkustaa koko omaisuuteni kanssa Jyväskylään jäädäkseni, on ollut tavattoman kauniita hetkiä Provinssin Woodland Stagen edustalla auringonsäteiden häikäistessä silmäni ja rauhallisuus rintalastani alla satojen kilometrien päässä täältä omenapuiden varjossa, on ollut yksi elämäni vaikeimmista vuosista ja niitä toivottomuuteen verhoutuneita hetkiä, kun olen huutanut yksin pienessä asunnossani, huutanut äänettömästi sitä, etten pääse eteenpäin. On ollut hetkiä, kun on sanottu asioita, jotka ovat jälkikäteen vain kaduttaneet ihan suunnattomasti ja hetkiä, kun viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa ikkunalasin takana tummansiniseen pimeyteen on tuntunut, ettei missään ole yksinkertaisesti mitään järkeä, mutta enemmän kuin sellaisia hetkiä, on ollut aivan ääretöntä rakkautta aamuyön ensimmäisinä tunteina ja aamuina, jolloin aamun ensimmäiset auringonsäteet ovat maalanneet varjojaan valkoisille seinille. On ollut hullua onnellisuutta värivalojen loisteessa musiikin kulkiessa pitkin selkärankaa, valoisia kesäöitä pikkukaupungin rauhallisuudessa ja niin loputtomasti hetkiä, joita en suostuisi koskaan vaihtamaan mihinkään, sellaisia, jotka kuuluvat vain meille kahdelle.

Siitä onnellisesta hetkestä hotellihuoneessa on kuljettu pitkä yhteinen matka tähän päivään, on ollut yksinkertaisesti niin suurta onnellisuutta, etteivät sanat koskaan riittäisi, mutta on myös taisteltu yhdessä demoneita vastaan ja kuljettu läpi helvetin. Hetkeäkään en silti vaihtaisi pois. Näiden kahden yhteisen vuoden aikana minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut tuntea, miltä tuntuu, kun toinen ihminen rakastaa minua juuri niin käsittämättömän paljon, että olisi valmis tekemään mitä tahansa saadakseen kyyneleeni kuivumaan ja vieläkin enemmän, jotta minun olisi edes hetken aikaa parempi olla. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen uskaltanut luottaa epäröimättä hetkekään, uskaltanut kertoa vaikeimmista asioista tuntematta turvattomuutta hauraassa sydämessäni ja tuntenut kelpaavani, vaikka itkuiset silmäni muodostaisivat varjoja kasvoilleni ja hiukseni olisivat takkuiset, polveni verillä ja kylkeni mustelmilla. Minä olen tuntenut enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut arvatakaan, mutta samalla käsitykseni rakkaudesta, välittämisestä ja onnellisuudesta ovat muuttuneet radikaalisti, kaksi vuotta sitten en olisi voinut edes kuvitellakaan, että voisin olla näin suunnattoman onnellinen tai että välittäisin niin sanoinkuvaamattoman paljon, että olisin valmis tekemään aivan mitä tahansa toisen ihmisen puolesta, kaksi vuotta sitten en olisi voinut edes kuvitellakaan, että rakastaisin näin paljon.

 Kaksi vuotta sitten en olisi osannut kuvitellakaan, että yksi ihminen olisi minulle kokonainen maailma.