MITÄ KUUNTELIN HEINÄKUUSSA?

Heinäkuussa nautin suunnattomasti livemusiikista sekä Jyväskylän kesän että Suomipop festivaalin aikana, nautin siitä enemmän kuin osaisin sanoin kertoa, mutta livemusiikin lisäksi nautin musiikista myös kuulokkeissani. Heinäkuun aikana kuulokkeissani soi paljon sellainen musiikki, joka löytää luokseni aina heinäkuussa ja vaikka kirjoitinkin hetki sitten biiseistä, jotka ovat olleet minulle äärettömän rakkaita aina nimenomaan heinäkuussa, aion kertoa niistä biiseistä myös tässä tekstissä. Ensimmäisenä heinäkuussa kuulokkeissani soineista albumeista minun on mainittava Lapkon vuonna 2010 ilmestynyt albumi A New Bohemia, joka soi kuulokkeissani heinäkuun aikana todella paljon ja sai kylmät väreet juoksemaan auringossa päivyttyneellä ihollani siinä kolmenkymmenen asteen helteessä, Lapkon lisäksi kylmiä väreitä sai aikaan Ellie Gouldingin Halcyon Days sekä The Soundsin Crossing the Rubicon. Molemmat edellä mainitut albumit ovat minulle aivan tavattoman rakkaita ja heinäkuussa ne ovat kuulostaneet taas paremmalta kuin aikoihin, tavallaan minä olen löytänyt ne uudelleen ja uskon vahvasti, että ne tulevat soimaan kuulokkeissani myös elokuussa.

Heinäkuun uusia musiikkilöytöjä ovat olleet Emil Landman, SYML, Anna Leone sekä Stockholm Noir, jotka ovat kaikki verhonneet hetkiä uskomattomaan harmoniaansa, tehneet niistä hetkistä jollain tavalla erityisempiä ja saaneet hymyilemään, tanssimaan askelia ihan vain siksi, koska musiikki on niin ihmeellisen kaunista. Viimeisenä minun on mainittava Miro Palokallion, Sape Niemelän ja Aarni Palokallion muodostama Matka maailman ympäri, joka julkaisi debyyttialbuminsa Kolme heinäkuun puolivälin jälkeen ja jota kuuntelin ensimmäistä kertaa ajaessamme vanhempieni kanssa Savonrannalle katsomaan heidän ystävänsä kesäpaikkaa (joka oli muuten satumaisen ihana ja täynnä sellaisia pieniä yksityiskohtia, kuin häivähdyksiä menneisyydestä, jotka veivät minut aivan täysin mukanaan) sään vaihtuessa vesisateesta auringonsäteisiin ihan hetkessä. Minun on mainittava kyseinen albumi, koska se on yksinkertaisesti aivan käsittämättömän hieno albumi ja en voi kuin suositella kuuntelemaan sen, se on rehellinen ja voimakas, mutta samalla myös hauras, siinä on jotain uutta, jotain sellaista, mitä olin itse henkilökohtaisesti kaivannut musiikissa melko kauan, jotain sellaista, mikä sai minut kuuntelemaan sen uudelleen kotimatkalla. Joten kuunnelkaa, minä tosiaan suosittelen.

KAIKISTA RAKKAIMMAT LAULUT – OSA 4: LAULUT KUIN HEINÄKUUN ILLAT

Kesäkuussa kirjoitin ihan uskomattoman rakkaista lauluista, joille oli yhteistä se, että ne olivat vuosien ajan kuuluneet hyvin vahvasti niihin sellaisiin kesäöihin, kun niillä rakkaimmilla kadunkulmilla oli aivan hiljaista ja asfaltti paljaiden jalkojen alla on tuntunut lämpimältä, sellaisiin kesäöihin, kun ei tarvinnut mennä nukkumaan ja vapaus oli enemmän kuin vain tunne selkärangassa. Tänään aion kirjoittaa teille rakkaista lauluista, jotka ovat inspiroineet minua heinäkuun iltoina, lauluista, jotka ovat saaneet minut kulkemaan yksin tien reunassa kuvaamassa videota kesäyön kauneudesta ja kirjoittamaan siitä, kuinka rakastan heinäkuun iltoja ja sitä, kuinka hetken on pimeää. Nämä laulut ovat olleet vuosien mittaan minulle kaikista rakkaimpia nimenomaan heinäkuussa, siksi minusta tuntuu, että niistä on kirjoitettava tänään.

Ellie Goulding julkaisi heinäkuussa 2013 biisin nimeltä Burn ja siitä kauniista heinäkuisesta illasta asti, kun kuuntelin sen ensimmäisen kerran, se oli sinä vuonna heinäkuun soundtrack, se soi kuulokkeissani kävellessäni aamuisin koirien kanssa ja iltaisin, kun kävelin yksin rantaan valokuvaamaan valkoisessa mekossani. Muistan, kun yhtenä iltana kävelin hiljaisen tien varressa kuvaamassa videota siitä, kuinka maailma oli siinä hetkessä ihan uskomattoman kaunis, tanssin valkoisessa mekossani pellon reunassa katuvalojen loisteessa ja ohikiitävien autojen valokeilat häikäisivät hetkittäin silmiäni. Kuvasin sen videon, sillä tahdoin muistaa sen onnellisuuden, mutta monet muut näkivät videon niin, että se kertoi pahasta olostani ja olivat minusta hetken huolissaan, mutta niin, se on minun mielestäni edelleen kaunis video, eikä kerro pahasta olostani vaan siitä onnellisuudesta, joka kietoi minut turvalliseen syliinsä sinä heinäkuisena iltana.

Burn on ollut minulle heinäkuusta 2013 yksi niistä biiseistä, jotka inspiroivat minua heinäkuun kauneudessa kaikista vahvimmin, se on ehdottomasti yksi niistä biiseistä, jotka saavat minut valokuvaamaan heinäkuun iltojen pimentyessä ja kirjoittamaan tekstejä siitä, kuinka maailma on kaunis. Sanojen when the light started out they don’t know what they heard / strike the match, play it loud, giving love to the world / we'll be raising our hands, shining up to the sky / 'cause we got the / yeah we got the fire, fire, fire / and we gonna let it burn, burn, burn, burn kaikuessa kuulokkeissani maailma on kaunis vielä syksyn sateiden piiskatessa kasvojani, niin rakas biisi se on minulle. Niin äärettömän rakas, enkä tule todennäköisesti koskaan unohtamaan, kuinka heinäkuussa 2014 seisoin yleisömeren keskellä Ilosaarirockissa Ellie Gouldingin keikalla niiden sanojen kaikuessa kesäpäivän auringonsäteissä, se oli yksi elämäni kauneimmista ja onnellisimmista hetkistä, sellainen, jonka tahtoisin elää uudelleen aina heinäkuussa, nostaa käteni ilmaan ja huutaa.

Lapko julkaisi albuminsa A New Bohemia maaliskuussa 2010 ja kyseinen albumi on siitä lähtien kuulunut ehdottomiin lempialbumeihini, se on yksi niistä albumeista, jotka kirjoittaisin listaan kymmenestä minulle rakkaimmasta albumista ja samalla se on yksi niistä albumeista, jotka soivat kuulokkeissani poikkeuksetta aina kesäisin. Kun kyseinen albumi julkaistiin keväällä 2010 en olisi arvannut, että se olisi seuraavana kesänä minulle niin suuri, en olisi arvannut, että se auttaisi minua niin suunnattomasti eteenpäin ja soisi kuulokkeissani melkein päivittäin, en olisi arvannut, mutta se oli siitä huolimatta sen kesän tärkein albumi. Eikä se ollut pelkästään sen kesän tärkein albumi, se oli nimittäin myös sen kesän paras albumi, albumi, jota kuuntelen edelleen ja se kuulostaa niin uskomattoman hienolta, etten voi kuin sulkea silmäni ja huokaista siitä valtameren kokoisesta rakkaudesta, jota tunnen kyseistä albumia kohtaan, olla ja kuunnella.

A New Bohemia on täynnä itselleni järjettömän rakkaita biisejä, sellaisia, joita en vaihtaisi mihinkään, mutta kaikista niistä rakkaista biiseistä Summer Nights oli kuitenkin sinä kesänä juuri se biisi, joka sai minut uskomaan siihen, että minussa on kaikki se voima, jota tarvitsen päästäkseni eteenpäin. Sanojen hey girl - there's no reason for you to cry / and girl - remember to breathe right now soidessa kuulokkeissani uskoin siihen, että minä riitän ja välillä saa pysähtyä vain hengittämään, välillä on pysähdyttävä hengittämään ja nautittava siitä hetkestä. Summer Nights oli ja on edelleen uskomattoman rakas biisi, samanaikaisesti sekä aivan äärettömän vahva että hauras kuin linnut kesäillan verhoamalla taivaalla, biisi, joka saa edelleen, kahdeksan vuotta myöhemmin minut pysähtymään, kuuntelemaan ja hengittämään.

Muistan sen illan vuodelta 2012, kun seisoin ensimmäistä kertaa elämässäni Tavastialla yleisömeren keskellä, kun Eva + Manu nousi värivalojen loisteeseen, minä muistan, kuinka kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini ja niin tarttui myös vieressäni seisoneella ystävälläni, se oli kaunis ilta ja kun kahta vuotta myöhemmin tämä suomalais-ranskalainen duo julkaisi toisen albuminsa Cinnamon Hearts, kuuntelin sitä ennakkoon istuessani M-junassa matkustettuani Helsinkiin rakkaassa pikkukaupungissa viettämäni ihanan kesän jälkeen. Sinä elokuisena päivänä kyseinen albumi teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, se teki minut jotenkin aivan tavattoman onnelliseksi ja sai minut hymyilemään tyhmästi kävellessäni Aleksanterinkadulla ensimmäistä kertaa kuukausiin, eikä minulla yksinkertaisesti ollut sanoja, kun seisoin eturivissä kyseisen albumin julkaisukeikalla Korjaamolla, se oli taianomainen ilta, sellainen, että oli onni olla paikalla.

Opintojeni viimeinen lukuvuosi kului vahvasti niin, että opiskelun lisäksi vietin niin järjettömästi aikaa värivalojen loisteessa esimerkiksi Tavastialla ja Korjaamolla, etten uskaltaisi edes myöntää, mutta samalla se lukuvuosi kului myös niin, että Cinnamon Hearts pysyi vahvasti mukana elämässäni. Lukuvuoden lopussa muutin takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin ja kesä 2015 kului myös vahvasti musiikin parissa, mutta samalla se oli myös uskomattoman vaikea kesä, juuri sellainen, etten olisi voinut olla onnellisempi, kun albumin seitsemäs biisi There Is Nobody Like You palasi elämääni yhtä taianomaisena ja voimakkaana kuin vuotta aiemmin, sinä kesänä kyseisestä biisistä tuli minulle tärkeä juuri siksi, että tarvitsin sitä niin paljon. Tarvitsin sitä istuessani kesäiltoina yksin pienessä asunnossani, kävellessäni pikkukaupungin katuja ja herätessäni aamuisin aikaisin, tarvitsin enemmän kuin uskaltaisin myöntää, mutta juuri siksi se on minulle niin rakas, se saa minut edelleen hymyilemään, tanssimaan yksin kaduilla aivan kuin kukaan ei näkisi.

Daughter julkaisi vuonna 2013 albumin nimeltä If You Leave ja siitä tuli todella nopeasti yksi niistä albumeista, jotka värittivät hiljaisia iltojani pienessä soluasunnossani, se soi taustalla katsellessani parvekkeella lentokoneiden lentävän tummansinisellä taivalla ja kävellessäni Malminkartanon juna-asemalle aamuisin ehtiäkseni siihen viimeiseen junaan, jolla ehtisin ajoissa luennolle. Se oli minun ensimmäinen kevääni Helsingissä ja kaikki tuntui vielä niin uudelta, nautin vapaudestani jokaisella hengenvedollani ja join aamuisin vaniljateetä parvekkeella vilttiin kääriytyneenä, sinä keväänä minusta tuntui ensimmäistä kertaa aikoihin, että on helppo hengittää. Kevät vaihtui kuitenkin nopeasti kesään ja vietin siitä suurimman osan rakkaassa pikkukaupungissa, seikkailin paljon kamerani kanssa ja kirjoitin tekstejä siitä, kuinka olin käsittämättömän onnellinen, niihin teksteihin on edelleen onnellista palata, ne ovat täynnä niin aitoa onnellisuutta.

Sen lisäksi, että kesä 2013 oli täynnä onnellisuutta ja iltoja, jolloin kävelin yksin rantaan valokuvaamaan, se oli myös iltoja, jolloin kävelin pitkin Helsingin katuja ystävieni kanssa ja istuin Alppipuistossa juomassa halpaa viiniä, se oli aamuja, jolloin söin aamiaisen parvekkeella ja öitä, jolloin minä kävelin yksin Kalliosta rautatieasemalle, odotin bussia Postitalolla sanojen and if you're still breathing, you're the lucky ones / 'cause most of us are heaving through corrupted lungs / setting fire to our insides for fun / collecting names of the lovers that went wrong / the lovers that went wrong soidessa kuulokkeissani. Daughterin Youth oli sinä kesänä muutaman heinäkuun viikon soundtrack, niiden muutaman viikon, jotka vietin Helsingissä ystävieni kanssa satuttaen yhtenä yönä jalkani niin, etten viikkoon pystynyt kävelemään kunnolla. Niiden muutaman viikon, jolloin olin äärettömän vahvasti elossa ja oli olemassa vain vallitseva hetki, maailma oli uskomattoman kaunis ja musiikki maalasi sen vielä kauniimmaksi, niiden muutaman viikon aikana siitä biisistä tuli minulle rakas ja se on sitä edelleen, heinäkuussa se palaa takaisin luokseni, ihan vain että muistaisin.

 

The Soundsin vuonna 2009 ilmestynyt Crossing the Rubicon on albumi, johon olisin toivonut tutustuneeni jo silloin kuin se ilmestyi, nimittäin niin uskomattoman tärkeä albumista tuli minulle löytäessäni tieni sen luokse seuraavana keväänä. Rehellisesti sanottuna The Sounds muutti elämääni sinä keväänä aivan suunnattomasti, se sai minut tavallaan näkemään maailman eri tavalla, se sai minut kirjoittamaan asioista, joista en ollut koskaan aiemmin kirjoittanut ja niin, värjäämään mustaksi vuosien ajan värjätyt hiukseni takaisin vaaleiksi, The Soundsissa oli jotain niin suurta, että se sai minut muuttumaan. Crossing the Rubicon on edelleen kokonaisuudessaan äärettömän hieno albumi, mutta silloin kahdeksan vuotta sitten kuulokkeissani soi kyseiseltä albumilta muutama biisi enemmän kuin moni muu, Midnight Sun oli yksi niistä ja siitä tuli sinä kesänä minulle tavattoman rakas, se oli sinä kesänä soundtrack heinäkuun kesäilloille.

Midnight Sun on yksi niistä biiseistä, jotka ovat soineet kuulokkeissani siitä kahdeksan vuoden takaisesta kesästä lähtien aina heinäkuun kauniissa kesäilloissa, jokin tuo sen vuosittain takaisin luokseni ja pakottamaan katselemaan maailmaa samoin silmin kuin silloin kahdeksan vuotta sitten sinä iltana, kun olimme pyöräilimme pikkusiskoni kanssa kotiin juuri ennen auringonlaskua ja pysähdyimme tien reunaan katselemaan, kuinka auringonlasku maalasi taivasta vaaleanpunaisella. Samoin silmin kuin sinä iltana, kun seisoimme pikkusiskoni ja ystäväni kanssa Jurassic Rockissa yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa värivaloihin, se on muuten edelleen yksi niistä keikoista, joita muistelen loputtomalla rakkaudella, niin onnellinen minä olin silloin yleisömeren keskellä ja niin suurta voimaa musiikissa oli.

SUU TÄYNNÄ KARKKIA JA MOON BOOTSIT POSTISSA

"you pay money for nothing
but there's freedom for free
everything you will ever need
lies around on your seat
it's freedom lottery"

Lapko - Money For Nothing (2015)

Viime viikolla kävelin pikkusiskoni ja kahden koiramme kanssa rantaan armottoman kylmyyden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani, oli yksi tammikuun kauneimmista päivistä ja tasan kolme kokonaista vuotta siitä, kun Lapko julkaisi kuudennen albuminsa ensimmäisen singlelohkaisun. Olin odottanut sitä aivan suunnattomasti aina siitä asti, kun olin edellisenä syksynä seisonut Tampereen Yo-talolla eturivissä yhtyeen keikalla ja kuullut siellä yhtyeen uutta musiikkia. "Money For Nothing on kappale siitä, kun on suu täynnä karkkia, moon bootsit postissa, mutta siltikään ei naurata. Se on moderni hehkutus siitä, miten kaikki tarpeellinen on tässä" yhtyeen laulajakitaristi Ville Malja kommentoi kyseistä singlelohkaisua silloin kolme vuotta sitten ja kuullessani sen ensimmäisen kerran tammikuun pakkasyönä tuntui aivan kuin elämä olisi pysähtynyt siihen, tuntui kuin musiikki olisi yksinkertaisesti niin suurta, etten pystyisi hengittämään.

Money For Nothing oli sinä tammikuisena pakkasyönä, pikkukaupungin uinuessa rauhallisuuttaan ikkunalasin takana, juuri sitä, mitä tarvitsin, ja se oli sitä valehtelematta koko sen kevään ajan, kun tuntui, että olen aivan käsittämättömän hukassa itseni kanssa. Sinä keväänä minä irtisanoin Helsingin asuntoni vuokrasopimuksen, kävelin kamerani kanssa jokaisen rakkaan kadunkulman vielä viimeisen kerran ja hukuin musiikkiin värivalojen loisteessa, hetkittäin eturivissä ja hetkittäin yleisömeren keskellä, aivan luvattoman useasti. Sinä keväänä seisoin Tavastialla eturivissä sanojen in a corner taking bad cocaine / sits a sad young guy / he says / life is a bitch / but still give it a try kaikuessa yleisömeren ylitse, huusin ääntäni käheäksi ja kävellessäni myöhemmin pimeyteen verhoutuneilla kaduilla mietin, kuinka kaikki oli hetken siinä, katselin merelle onnellisuus rintalastani alla, but there's freedom for free, sanat kaikuivat vielä korvissani.

Kävellessäni viime viikolla rannassa sanat kaikuivat jälleen korvissani, you pay money for nothing but there's freedom for free, kylmyyden tuntuessa jokaisessa hengenvedossani minä mietin, kuinka ne sanat ovat minulle itselleni edelleen aivan äärettömän tärkeät, auringonsäteiden häikäistessä silmiäni mietin, kuinka minä edelleen tarvitsin niitä huolimatta siitä, että vuodet olivat vieneet minua eteenpäin ja muuttaneet minua ihmisenä enemmän kuin olisin koskaan uskonut. Tarvitsin niitä muistuttamaan minua siitä, kuinka kaikesta turhautumisesta ja stressistä, kaikista niistä odotusarvoista ja loputtomasta päämäärättömästä juoksemisesta huolimatta kaikki on tässä, kaikki on tässä juuri nyt, enkä minä tarvitse mitään enempää, minun on hyvä tässä hetkessä. Auringonsäteiden loisteessa katselin maisemaa kalansilmäobjektiivin lävitse ensimmäistä kertaa kuukausiin, hymyilin lumihangen kantaessa askeleeni ja kotona kirjoitin sen muistiin.

     Kirjoitin sen itselleni muistiin, että muistaisin sen useammin.

ME OLIMME RAKKAUTTA ENSISILMÄYKSELLÄ

Siitä tuli yhtenä lumivalkoiseen verhoutuneena tiistaina täyteen kaksi vuotta, kun sen sijaan, että olisin alkuperäisten suunnitelmieni mukaisesti matkustanut Helsinkiin huutamaan ääntäni käheäksi värivalojen loisteessa Apocalyptican ja The Blankon keikoille, minä kävelin maailman rakkaimman pikkukaupungin katuja ja seisoin sitten pienessä baarissa, eturivissä katsomassa ystävieni keikkaa. Siitä tuli sinä lumivalkoiseen verhoutuneena tiistaina täyteen kaksi kokonaista vuotta, kun myöhemmin samana iltana istuin toisessa baarissa, puhuin rakkaudestani musiikkiin ja tutustuin mieheen, jonka pyysin aamuyön ensimmäisinä tunteina luokseni kuuntelemaan musiikkia ja jolle, kävellessäni kotikatuani ilman kenkiä, kerroin tahtovani tatuoida ranteeseen tärkeitä sanoja, aivan äärettömän ihanaan mieheen, jonka ruskeita hiuksia silitin aamulla miettien, etten minä voi rakastua eikä minuun voi rakastua, kun ei minussa ole yksinkertaisesti mitään rakastettavaa. Vain vuorokautta myöhemmin sama ihana, ruskeahiuksinen mies laittoi minulle viestiä, valvoin koko yön kirjoittaen vuorotellen opintojeni viimeistä harjoitteluraporttia ja viestejä miehelle, joka tuntui vieneen sydämeni yhdessä yössä, siinä hetkessä, kun käveli kanssani lumisia katuja, tarjoutui kantamaan minut kotiin kenkieni hajotessa kesken matkan ja kuunteli sitten kanssani Lapkoa, sitä samaa yhtyettä, jonka toinen albumi oli ensimmäinen asia, josta päädyimme keskustelemaan yhdessä ja samalla meidän molempien mielestä aivan ehdottomasti yhtyeen paras albumi.

Scandal oli molempien mielestä ehdottomasti yhtyeen paras albumi vielä siinäkin vaiheessa, kun puolitoista viikkoa ensimmäisen tapaamisemme jälkeen matkustin Jyväskylään, enkä ollut varmaan koskaan aiemmin jännittänyt niin suunnattomasti kuin sillä ikuisuudelta tuntuneella bussimatkalla, jonka päätteeksi kädet täristen lopulta halasin matkakeskuksella miestä, jonka rauhoittavaan ääneen olin ehtinyt rakastumaan niiden puolentoista viikon aikana. Näin kaksi vuotta myöhemmin vain hymyilyttää ajatella, kuinka minua jännitti ja kuinka käteni tärisivät vielä seistessämme hississä matkalla neljänteen kerrokseen, hymyilyttää ajatella, kuinka pelkäsin rakastumista ja pelkäsin sitä, etten minä osaisi rakastaa tarpeeksi tai ettei minua voisi rakastaa tarpeeks. Minä pelkäsin enemmän kuin kuollakseni, mutta siitä äärettömästä pelostakin huolimatta tunsin rakastuvani tähän mieheen aina vain enemmän jokaisella hengenvedollani, rakastuin maailman kauneimpiin silmiin istuessani sinä samaisena iltana tuntemattomien ihmisten keskellä, turvallisiin käsivarsiin nukahtaessani vuorokauden vaihteen jälkeen onnellisuutta kasvoillani ja siihen valloittavaan nauruun, joka sai hymyilemään seuraavana aamuna vieraassa kaupungissa. Me olimme tavallaan rakkautta ensisilmäyksellä, vaikka olinkin koko elämäni uskonut, että sellaista tapahtuu vain elokuvissa, eikä sellaista pitänyt koskaan tapahtua minulle.

Muutamaa viikkoa myöhemmin lukemattomien raporttien kirjoittamiseni palkittiin, kun minä valmistuin tradenomiksi ja matkustimme sen kunniaksi ensimmäistä kertaa yhdessä Helsinkiin. Valmistujaisiani edeltävänä iltana hukuimme yhdessä värivalojen loisteeseen The Blankon keikalla ja kitarasoundin kulkiessa pitkin selkärankaani minä olin aivan äärettömän onnellinen siitä, etten silloin kuukautta aiemmin matkustanut Helsinkiin katsomaan kyseistä yhtyettä vaan päädyimme lopulta yhdessä hukkumaan musiikkiin ja siihen loputtomaan onnellisuuteen, joka tuntui aivan jokaisessa hengenvedossani. Se, että jätin silloin kaksi vuotta sitten marraskuun lopussa matkustamatta Helsinkiin, on edelleen, näin kaksi vuotta myöhemmin ajateltunakin, yksi elämäni parhaimmista päätöksistä, ilman sitä päätöstä minä en olisi koskaan päätynyt seisomaan valmistujaispäiväni koulumme auditoriossa muiden valmistuneiden kanssa maailman ihanimman miehen katsellessa minua kauempaa tai mikä tärkeintä, en olisi saanut kuulla ensimmäistä kertaa sanoja, joita en ollut koskaan osannut lausua kenellekään tarkoittaen niitä todella. Rakastan sinua, sanat tulivat aivan yllättäen ja kyyneleet silmäkulmissani katselin miestä vieressäni ja en osannut hetkeen sanoa yhtään mitään, niin äärettömästi minä rakastin. En ole koskaan aiemmin sanonut tätä, mutta ne sanat olivat ehdottomasti parasta, mitä olisin koskaan voinut saada valmistujaislahjaksi, se hetki oli yksi tähänastisen elämäni onnellisimmista hetkistä ja vaikka siitäkin on kohta kaksi kokonaista vuotta, olen yhä edelleen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä tavattoman kauniista hetkestä.

Välillä tuntuu kuin siitä hetkestä hotellihuoneessa olisi vasta hetki, vasta silmänräpäystä lyhyempi hetki, jonka jälkeen on kuitenkin ehtinyt tapahtua uskomattoman paljon, olen ehtinyt irtisanoa Savonlinnan asuntoni vuokrasopimukseni ja matkustaa koko omaisuuteni kanssa Jyväskylään jäädäkseni, on ollut tavattoman kauniita hetkiä Provinssin Woodland Stagen edustalla auringonsäteiden häikäistessä silmäni ja rauhallisuus rintalastani alla satojen kilometrien päässä täältä omenapuiden varjossa, on ollut yksi elämäni vaikeimmista vuosista ja niitä toivottomuuteen verhoutuneita hetkiä, kun olen huutanut yksin pienessä asunnossani, huutanut äänettömästi sitä, etten pääse eteenpäin. On ollut hetkiä, kun on sanottu asioita, jotka ovat jälkikäteen vain kaduttaneet ihan suunnattomasti ja hetkiä, kun viimeisten auringonsäteiden vaihtuessa ikkunalasin takana tummansiniseen pimeyteen on tuntunut, ettei missään ole yksinkertaisesti mitään järkeä, mutta enemmän kuin sellaisia hetkiä, on ollut aivan ääretöntä rakkautta aamuyön ensimmäisinä tunteina ja aamuina, jolloin aamun ensimmäiset auringonsäteet ovat maalanneet varjojaan valkoisille seinille. On ollut hullua onnellisuutta värivalojen loisteessa musiikin kulkiessa pitkin selkärankaa, valoisia kesäöitä pikkukaupungin rauhallisuudessa ja niin loputtomasti hetkiä, joita en suostuisi koskaan vaihtamaan mihinkään, sellaisia, jotka kuuluvat vain meille kahdelle.

Siitä onnellisesta hetkestä hotellihuoneessa on kuljettu pitkä yhteinen matka tähän päivään, on ollut yksinkertaisesti niin suurta onnellisuutta, etteivät sanat koskaan riittäisi, mutta on myös taisteltu yhdessä demoneita vastaan ja kuljettu läpi helvetin. Hetkeäkään en silti vaihtaisi pois. Näiden kahden yhteisen vuoden aikana minä olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut tuntea, miltä tuntuu, kun toinen ihminen rakastaa minua juuri niin käsittämättömän paljon, että olisi valmis tekemään mitä tahansa saadakseen kyyneleeni kuivumaan ja vieläkin enemmän, jotta minun olisi edes hetken aikaa parempi olla. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen uskaltanut luottaa epäröimättä hetkekään, uskaltanut kertoa vaikeimmista asioista tuntematta turvattomuutta hauraassa sydämessäni ja tuntenut kelpaavani, vaikka itkuiset silmäni muodostaisivat varjoja kasvoilleni ja hiukseni olisivat takkuiset, polveni verillä ja kylkeni mustelmilla. Minä olen tuntenut enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut arvatakaan, mutta samalla käsitykseni rakkaudesta, välittämisestä ja onnellisuudesta ovat muuttuneet radikaalisti, kaksi vuotta sitten en olisi voinut edes kuvitellakaan, että voisin olla näin suunnattoman onnellinen tai että välittäisin niin sanoinkuvaamattoman paljon, että olisin valmis tekemään aivan mitä tahansa toisen ihmisen puolesta, kaksi vuotta sitten en olisi voinut edes kuvitellakaan, että rakastaisin näin paljon.

 Kaksi vuotta sitten en olisi osannut kuvitellakaan, että yksi ihminen olisi minulle kokonainen maailma.

LOST IN MUSIC '15

Olen kirjoittanut luvattoman paljon siitä, kuinka uskomattoman paljon rakastan musiikkiin hukkumista värivalojen loisteessa kitarasoundin kulkiessa selkärankaa pitkin ja kyynelten varovaisesti tarttuessa silmäkulmiini, luvattoman monesta onnellisuuteen verhoutuneesta illasta ja tunteiden vuoristoradaksi muuttuneesta päivästä festareilla. Fakta on kuitenkin se, että enemmän kuin mistään muusta minä tahdon kirjoittaa nimenomaan niistä musiikin aiheuttamista uskomattoman suurista tunteista, itkemisestä värivalojen loisteessa kitarasoundin kulkiessa selkärangassa ja onnesta, joka pysähtyy kiteiksi silmäkulmiin musiikin tuntuessa jokaisessa hengenvedossani. Tämän kuluneen vuoden aikana minä olen ehtinyt näkemään lähemmäs kahdeksankymmentä keikkaa, kaikista suunnattoman kauniista klubikeikoista auringonsäteisiin verhoutuneisiin festarikeikkoihin olen rakastanut jokaista hetkeä musiikin kuiskaillessa sydämeeni valtameren verran määrittelmätöntä tunnemassaa ja on myönnettävä, että muuttaessani tähän pikkukaupunkiin osasin kaivata oikeastaan ainoastaan niitä livemusiikin seurassa viettämiäni hetkiä.

Savonlinnassa oli Teoston tilastojen mukaan viime vuonna 418 keikkaa, mutta jostain tuntemattomasta syystä näistä neljäsataa oli sellaisia, joista itse henkilökohtaisesti en tiennyt mitään tai vaikka olisin tiennytkin, en välttämättä olisi mennyt niitä katsomaan. Tämä pikkukaupunki on tunnettu lähinnä Oopperajuhlistaan ja siinä vaiheessa, kun tahtoisi hukkua värivalojen loisteeseen armottoman kitarasoundin kulkiessa selkärangassa kylminä väreinä, on matkustettava vähintään Joensuuhun asti. Yksinkertaisesti sanottuna livemusiikkiin hukkuminen vähentyi itselläni huomattavasti muutettuani tähän pikkukaupunkiin, kaipuuni värivalojen loisteeseen on ollut suunnatonta festarikeikoista huolimatta ja kun sitten viime torstaina seisoin Tampereen Telakalla Shivan Dragnin viedessä mukanaan johonkin aivan toiseen todellisuuteen, kaiken sen yleisömassan keskellä hiukset takussa tunsin vihdoin palanneeni kotiin.

Välillä pitää lähteä voidakseen palata ja nyt uskon palanneeni,  

siksi tahdon kirjoittaa teille muutamasta onnellisesta hetkestä  

ja siitä, kuinka musiikki koskettaa.    

 

HISSER @ KLUBI 15 10 2015

Shivan Dragnin jälkeen ensimmäinen onnellisuuteen verhoutunut hetki oli seisoessani Klubilla yleisömeren keskellä erään suippokorvaisen artistin antautuessa musiikkinsa vietäväksi. Olin helmikuussa todistamassa Hisserin aivan ensimmäistä keikkaa Roihuvuoressa, onnellisuus kasvoillani keinuin musiikin taianomaisuudessa ja suljin hetkittäin silmäni hukuttaakseni itseni siihen uskomattomaan onnellisuuteen, mutta seisoessani viime torstaina yleisömeressä kasvoillani oli vähintään yhtä suurta onnellisuutta ja musiikin kuljettaessa mukanaan muistin taas sen uskomattoman tunteen, kun helmikuisena onnellisuuteen verhoutuneena hetkenä artisti oli varmasti minuakin onnellisempi.

Antautuessaan musiikkinsa vietäväksi suippokorvaisen artistin, joka tunnetaan varmaan edelleen parhaiten Miikka Koivistona, kasvoilla oli sellaista onnellisuutta ja lapsenomaista innoistuneisuutta, jota en ollut koskaan Koiviston johtaman Disco Ensemblen keikoilla päässyt todistamaan: silloin ottaessaan yleisön mukaansa tutkimusmatkalleen elektronisen musiikin tuntemattomuuteen onnellisuus tuntui olevan aivan uskomattoman suurta ja jos mahdollista, katsellessani artistin tutkimusmatkaa torstaina Klubilla onnellisuus oli kasvanut niin äärettömän suureksi, ettei sille löytyisi enää määritelmää sanakirjasta. Kieltämättä se, että artisti on käsittämättömän onnellinen värivaloissa, vaikuttaa myös itseeni henkilökohtaisesti ja ehkä nimenomaan siksi minä olin niin äärimmäisen onnellinen musiikin kaikuessa värivaloissa ja vaipuessani hetkittäin transsinomaiseen tilaan, todellisuus tuntui menettävän merkityksensä musiikin tuntuessa selkärangassani ja istuessani myöhemmin ulkona tupakansavun tarttuessa hiuksiini minä hymyilin typerästi kaikelle, olin onnellinen musiikista ja ihmisistä ympärilläni.

LOST SOCIETY @ KLUBI 15 10 2015

Samy Elbannan perustama Jyväskylästä kotoisin oleva nelihenkinen trash metallia soittava Lost Society on itselleni sellainen yhtye, jonka musiikkia olen kuluttanut naurettavissa määrin juostessani suunnatonta vihaani juuri tämän pikkukaupungin kaduilla ja ylipäätään kaikissa niissä hetkissä, kun viha on ollut päällimmäinen tunne. En oikeastaan vieläkään ymmärrä miten olen onnistunut käymään tänäkin vuonna kahdeksallakymmenellä keikalla näkemättä silti tätä yhtyettä livenä, ihmettelin ääneen ennen keikan alkamista Klubilla ja yhtyeen sitten noustessa värivaloihin minä kaduin jokaista yhtyeen keikkaa, jonka olin jättänyt väliin jonkun muun olevinaan paremman keikan takia.

Tämän yhtyeen kohdalla on ihan aiheellista kirjoittaa aivan järjettömästä lavaenergiasta, nimittäin en muista, milloin viimeksi olen kokenut mitään vastaavaa minkään yhtyeen keikalla: lavaenergiasta, joka sai yleisömeren syttymään jo kahden ensimmäisen biisin aikana sellaisiin liekkeihin, että tavallaan vähän pelotti. Vaikka pitit itsessään kuuluvat olennaisesti nimenomaan metalliyhtyeiden keikkoihin, itse olen jostain tuntemattomasta syystä tavallaan alkanut pelkäämään niihin joutumista, nimittäin kaikki kokemukseni piteistä ovat suurimmaksi osaksi lattialla pyörimistä ja varsinkin käydessäni nykyään enemmän varsin rauhallisilla keikoilla, pitit ovat alkaneet tuntua jotenkin vaaralliselta ajatukselta. Mitä tässä oikeastaan edes selittelemään, muutaman lattialla pyörimisen jälkeen minua ei selvinpäin enää pittiin saisi, mutta se tietynlainen vaaran tunne torstaina Lost Societyn keikalla sai suunnattoman onnellisuuden tuntumaan jokaisessa hengenvedossani, eikä pään kääntäminen ollut perjantaiaamuna aivan yksinkertaista.

Lost Society oli ihan käsittämätön, ei lisättävää.  

IISA @ KLUBI 16 10 2015

Perjantaina jonotettiin Pakkahuoneelle tavanomaista kauemmin, koska ilmeisesti Antti Tuiskun suosio oli saanut ihmisiä liikkeelle huomattavasti suuremmissa määrin kuin yksikään yhtye torstaina, mitä en osaa oikeastaan edes ihmetellä  yhtään. Loputtomalta tuntuneen jonottamisen jälkeen ehdittiin todeta Roope Salmisen yhtyeineen olevan yhtä uskomatonta lahjakkuutta, mutta seistessämme sitten yleisömeren keskellä kyyneleet valuivat poskipäilleni värivalojen häikäistessä silmiäni yhden maailman ihanimmista naisista kuljettaessa mukanaan toiseen todellisuuteen. Siinä hetkessä olisin ollut valmis myymään sieluni musiikille, huutamaan ääneni käheäksi äärettömästä rakkaudestai ja tanssimaan jalkani kipeiksi suunnattomasta onnellisuudestani, Iisalla on aina sellainen uskomaton vaikutus.

Iisa tuli musiikillaan suoraan iholle kaikella koskettavuudellaan ja uskomattoman intiimillä tunnelmallaan, keinuin musiikin mukana suunnattomaan harmoniaan yleisömeren ympärilläni kuohuessa levottomuuttaan ja kyyneleet kiteinä silmäkulmassa hymyilin loputtomalle onnellisuudelleni, joka tarttui selkärankaani musiikin harmoniassa. En oikeastaan osaa selittää sitä, mutta jotenkin Iisa saa aina unohtamaan muun todellisuuden ja hukkumaan siihen aivan sanoinkuvaamattomaan kauneuteen, eivätkä ne kyyneleet silmäkulmassa kerro koskaan melankoliasta.

 
ANTTI TUISKU @ PAKKAHUONE 16 10 2015

Sitä hullua tunnetta, kun seisoin yleisömeressä tällä hetkellä mielenkiintoisinta suomalaista popmusiikkia tekevän ja samalla yhdeksi suomalaisen popmusiikin kärkinimistä kasvaneen Antti Tuiskun heiluttaessa käsiään värivalojen loisteessa lavalla, on yksinkertaisesti aivan mahdotonta kuvailla keskeneräisin lausein. Siinä oli jotain uskomatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta samalla oli olemassa minun lisäkseni ainoastaan musiikki, siinä hetkessä minä hengitin musiikkia jokaisella hengenvedollani ja olin äärettömän ylpeä lavalla tanssivasta miehestä. Se tunne liittyi vahvasti siihen, että minun historiani kyseisen artistin musiikin suhteen ulottuu sinne kahdentoista vuoden takaiseen Idolsiin ja myös niihin vuosiin, kun artistin musiikki ei kiinnostanut oikeastaan ketään: tuntui uskomattomalta nähdä loppuunmyydyn Pakkahuoneen leimahtavan suunnattomiin liekkeihin nimenomaan Antti Tuiskun keikalla, tuntui uskomattomalta, vaikka olen tänä vuonna ehtinyt todistamaan artistia livenä kahdesti aiemmin.

Antti Tuisku otti tietoisin riskin julkaistessaan Peto on irti singlensä helmikuussa, mutta kuten jokainen on varmasti huomannut, sen riskin ottaminen kannatti siitäkin huolimatta, että nykyään Anttia todennäköisesti joko vihataan tai rakastetaan, neutraalit mielipiteet taisivat hukkua petojen päästessä irti. Samalla uskaltaisin väittää, että värivalojen loisteessa ei ole kyse enää ainoastaan Antti Tuiskun fanittamisesta vaan siitä, mistä kyseinen artisti haluaa meille musiikillaan sanoa: kun tämä pedoksi leimattu artisti huutaa loppuunmyydylle Pakkahuoneelle etkö sä kuullu, sä kelpaat kyllä / hei ho paita pois, kaikilla meillä on ongelmii hän puhuu jostain sellaisesta, mistä pitäisi puhua aivan ehdottomasti enemmän. Se, että joku Antti Tuiskun kaltainen kaiken median asettaman paineen keskellä sanoo meidän kelpaavan juuri tällaisena tuntuu oikeasti uskomattomalta, se saa yleisömeren repeämään liitoksistaan ja värivaloissa on hetken aikaa sellaista taikaa, etteivät kyyneleet ole kaukana onnellisuudestani huolimatta.

     Tai ehkä juuri siksi, onnellisuuden vuoksi.

LAPKO @ PAKKAHUONE 17 10 2015

Kun kirjoitan Lapkosta, kirjoitan sellaisesta yhtyeestä, joka aikoinaan sai ensimmäistä kertaa kuukausiin tuntemaan uskomattoman voimakasta rakkautta, huutamaan sitten pimeyteen verhoutuneilla kadunkulmilla siitä loputtomasta onnellisuudesta ja kuuntelemaan musiikkia tavalla, josta olen edelleen kiitollinen. Lapko on pitänyt elämässä kiinni kaikista vaikeimpina hetkinä ja vuosien saatossa olen ehtinyt keräämään itseeni uskomattoman määrän suunnattoman tärkeitä tämän kyseisen yhtyeen musiikkiin verhoutuneita hetkiä, istunut aamuyön ensimmäisinä tunteina rannassa silmät kiinni rakastumassa uudelleen ja huutanut ääneni käheäksi yleisömeren keskellä, mutta kaikesta huolimatta vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen rakastun yhtyeeseen aina uudelleen. Enkä siksi, että Lapko tuntuisi minulle henkilökohtaisesti uudelta vaan siksi, että Lapko saa yksinkertaisesti tuntemaan niin äärettömän vahvasti.

Yhtyeen noustessa Pakkahuoneen lavalle lauantaina minä tunsin sydämeni muuttavan rytmiään onnellisuudesta ja siitä loputtomasta rakkaudesta, joka tuntui ainoastaan kasvavan jokaisella hengenvedollani. Kuin olisin rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, minä mietin huutaessani rakkauttani kovempaa kuin koskaan ja hukkuessani sitten sanoihin  if you never dream / you'll never fly / then you get old / and you can't see the oak tree anymore / but a traffic light so alone kyyneleet virtasivat vuolaina poskipäilleni. Musiikki sai sydämeni lyömään niin lujaa, ettei sille tunteelle olisi määritelmää ensimmäisessäkään sanakirjassa: oli huudettava loputonta onnellisuuttaan ja tunnettava kylmien väreiden juoksevan hauraasta selkäytimestäni aina kylkiluihini asti rakkauden tuntuessa suuremmalta kuin koskaan aiemmin, Lapko on aivan järjettömän suuri rakkaus.

PARIISIN KEVÄT @ PAKKAHUONE 17 10 2015

Tarina siitä, kuinka Pariisin Kevät muuttui Arto Tuunelan pöytälaatikkoprojektista yhdeksi suomalaisen musiikin kärkinimistä, on tavallaan mielenkiintoinen. Yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 2008 ja kyseinen debyyttialbumi olikin kiistattomasti vuoden ylistetyimpiä albumeita maamme musiikkimediassa, eikä vuonna 2010 julkaistu kakkosalbumi todellakaan jäänyt edeltäjänsä varjoon: kyseinen albumi myi kultaa, singlelohkaisu Tämän kylän poikii oli yksi kesän suurimmista hiteistä ja samana kesänä yhtye soitti myös ensimmäisen keikkansa. Mielenkiintoisen tästä tarinasta tekee nimenomaan se, että yhtye soitti ensimmäisen keikkansa Ilosaarirockissa YleX-lavalla ja siitä tuli yksi suomalaisen musiikin ehdottomista kärkinimistä ilman loputtomalta tuntuvaa räkälöiden kiertämistä, kuinka monelle suomalaiselle yhtyeelle on oikeasti käynyt niin?

Ensimmäistä keikkaa seuranneen syksyn klubikiertue oli suurimmilta osin loppuunmyyty ja kun sanon, että tutustuin yhtyeen musiikkiin sinä samaisena syksynä juodessani punaviiniä erään leikkipuiston esiintymislavan rakenteissa, elämäni kuulostaa boheemilta. Seuraavana talvena näin yhtyeen ensimmäistä kertaa värivaloissa ja siitä lähtien olen seurannut yhtyeen matkaa sieltä Pieksämäen pieneltä lavalta loppuunmyydylle Tavastialle ja myös siihen hetkeen, kun lauantaina seisoin rakkaan ystäväni kanssa yleisömeren keskellä odottamassa yhtyeen nousevan värivalojen loisteeseen, siinä hetkessä ymmärsin, kuinka uskomattoman rakas yhtye minulle itselleni henkilökohtaisesti on. Se, että on seurannut jotain yhtyettä näin kauan, hukkunut värivalojen loisteeseen luvattoman useasti saman yhtyeen kuiskaillessa rakkauttaan ja verhonnut elämänsä tärkeimpiä hetkiä yhtyeen musiikkiin, on viimein tehnyt tehtävänsä ja tykkääminen on vaihtunut uskomattoman suureen rakkauteen, sellaiseen merkitsevään rakkauteen, tämä yhtye on itselleni yksinkertaisesti suunnattoman tärkeä. Tuunelalla on keikoilla tapana useasti kysyä, onko kaikki hyvin ja lauantaina siinä äärimmäisen liikuttavassa hetkessä kyynelten tarttuessa silmäkulmiini olisin halunnut huutaa sen koko maailmalle, että kaikki on uskomattoman hyvin ja että juuri tässä hetkessä on yksinkertaisesti uskomattoman hyvä olla. Värivalojen tanssiessa onnellisuuttaan verkkokalvoillani olin jälleen valmis myymään sieluni musiikille, niin uskomattoman vahvasti se sai siinä hetkessä tuntemaan. 

  Artturi Taira oli sanonut, että lauantaista tulee iso ilta,
   mutta hei eiköhän se ollut vielä vähän enemmän.

          Kiitos.