KAIKISTA RAKKAIMMAT LAULUT – OSA 4: LAULUT KUIN HEINÄKUUN ILLAT

Kesäkuussa kirjoitin ihan uskomattoman rakkaista lauluista, joille oli yhteistä se, että ne olivat vuosien ajan kuuluneet hyvin vahvasti niihin sellaisiin kesäöihin, kun niillä rakkaimmilla kadunkulmilla oli aivan hiljaista ja asfaltti paljaiden jalkojen alla on tuntunut lämpimältä, sellaisiin kesäöihin, kun ei tarvinnut mennä nukkumaan ja vapaus oli enemmän kuin vain tunne selkärangassa. Tänään aion kirjoittaa teille rakkaista lauluista, jotka ovat inspiroineet minua heinäkuun iltoina, lauluista, jotka ovat saaneet minut kulkemaan yksin tien reunassa kuvaamassa videota kesäyön kauneudesta ja kirjoittamaan siitä, kuinka rakastan heinäkuun iltoja ja sitä, kuinka hetken on pimeää. Nämä laulut ovat olleet vuosien mittaan minulle kaikista rakkaimpia nimenomaan heinäkuussa, siksi minusta tuntuu, että niistä on kirjoitettava tänään.

Ellie Goulding julkaisi heinäkuussa 2013 biisin nimeltä Burn ja siitä kauniista heinäkuisesta illasta asti, kun kuuntelin sen ensimmäisen kerran, se oli sinä vuonna heinäkuun soundtrack, se soi kuulokkeissani kävellessäni aamuisin koirien kanssa ja iltaisin, kun kävelin yksin rantaan valokuvaamaan valkoisessa mekossani. Muistan, kun yhtenä iltana kävelin hiljaisen tien varressa kuvaamassa videota siitä, kuinka maailma oli siinä hetkessä ihan uskomattoman kaunis, tanssin valkoisessa mekossani pellon reunassa katuvalojen loisteessa ja ohikiitävien autojen valokeilat häikäisivät hetkittäin silmiäni. Kuvasin sen videon, sillä tahdoin muistaa sen onnellisuuden, mutta monet muut näkivät videon niin, että se kertoi pahasta olostani ja olivat minusta hetken huolissaan, mutta niin, se on minun mielestäni edelleen kaunis video, eikä kerro pahasta olostani vaan siitä onnellisuudesta, joka kietoi minut turvalliseen syliinsä sinä heinäkuisena iltana.

Burn on ollut minulle heinäkuusta 2013 yksi niistä biiseistä, jotka inspiroivat minua heinäkuun kauneudessa kaikista vahvimmin, se on ehdottomasti yksi niistä biiseistä, jotka saavat minut valokuvaamaan heinäkuun iltojen pimentyessä ja kirjoittamaan tekstejä siitä, kuinka maailma on kaunis. Sanojen when the light started out they don’t know what they heard / strike the match, play it loud, giving love to the world / we'll be raising our hands, shining up to the sky / 'cause we got the / yeah we got the fire, fire, fire / and we gonna let it burn, burn, burn, burn kaikuessa kuulokkeissani maailma on kaunis vielä syksyn sateiden piiskatessa kasvojani, niin rakas biisi se on minulle. Niin äärettömän rakas, enkä tule todennäköisesti koskaan unohtamaan, kuinka heinäkuussa 2014 seisoin yleisömeren keskellä Ilosaarirockissa Ellie Gouldingin keikalla niiden sanojen kaikuessa kesäpäivän auringonsäteissä, se oli yksi elämäni kauneimmista ja onnellisimmista hetkistä, sellainen, jonka tahtoisin elää uudelleen aina heinäkuussa, nostaa käteni ilmaan ja huutaa.

Lapko julkaisi albuminsa A New Bohemia maaliskuussa 2010 ja kyseinen albumi on siitä lähtien kuulunut ehdottomiin lempialbumeihini, se on yksi niistä albumeista, jotka kirjoittaisin listaan kymmenestä minulle rakkaimmasta albumista ja samalla se on yksi niistä albumeista, jotka soivat kuulokkeissani poikkeuksetta aina kesäisin. Kun kyseinen albumi julkaistiin keväällä 2010 en olisi arvannut, että se olisi seuraavana kesänä minulle niin suuri, en olisi arvannut, että se auttaisi minua niin suunnattomasti eteenpäin ja soisi kuulokkeissani melkein päivittäin, en olisi arvannut, mutta se oli siitä huolimatta sen kesän tärkein albumi. Eikä se ollut pelkästään sen kesän tärkein albumi, se oli nimittäin myös sen kesän paras albumi, albumi, jota kuuntelen edelleen ja se kuulostaa niin uskomattoman hienolta, etten voi kuin sulkea silmäni ja huokaista siitä valtameren kokoisesta rakkaudesta, jota tunnen kyseistä albumia kohtaan, olla ja kuunnella.

A New Bohemia on täynnä itselleni järjettömän rakkaita biisejä, sellaisia, joita en vaihtaisi mihinkään, mutta kaikista niistä rakkaista biiseistä Summer Nights oli kuitenkin sinä kesänä juuri se biisi, joka sai minut uskomaan siihen, että minussa on kaikki se voima, jota tarvitsen päästäkseni eteenpäin. Sanojen hey girl - there's no reason for you to cry / and girl - remember to breathe right now soidessa kuulokkeissani uskoin siihen, että minä riitän ja välillä saa pysähtyä vain hengittämään, välillä on pysähdyttävä hengittämään ja nautittava siitä hetkestä. Summer Nights oli ja on edelleen uskomattoman rakas biisi, samanaikaisesti sekä aivan äärettömän vahva että hauras kuin linnut kesäillan verhoamalla taivaalla, biisi, joka saa edelleen, kahdeksan vuotta myöhemmin minut pysähtymään, kuuntelemaan ja hengittämään.

Muistan sen illan vuodelta 2012, kun seisoin ensimmäistä kertaa elämässäni Tavastialla yleisömeren keskellä, kun Eva + Manu nousi värivalojen loisteeseen, minä muistan, kuinka kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini ja niin tarttui myös vieressäni seisoneella ystävälläni, se oli kaunis ilta ja kun kahta vuotta myöhemmin tämä suomalais-ranskalainen duo julkaisi toisen albuminsa Cinnamon Hearts, kuuntelin sitä ennakkoon istuessani M-junassa matkustettuani Helsinkiin rakkaassa pikkukaupungissa viettämäni ihanan kesän jälkeen. Sinä elokuisena päivänä kyseinen albumi teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, se teki minut jotenkin aivan tavattoman onnelliseksi ja sai minut hymyilemään tyhmästi kävellessäni Aleksanterinkadulla ensimmäistä kertaa kuukausiin, eikä minulla yksinkertaisesti ollut sanoja, kun seisoin eturivissä kyseisen albumin julkaisukeikalla Korjaamolla, se oli taianomainen ilta, sellainen, että oli onni olla paikalla.

Opintojeni viimeinen lukuvuosi kului vahvasti niin, että opiskelun lisäksi vietin niin järjettömästi aikaa värivalojen loisteessa esimerkiksi Tavastialla ja Korjaamolla, etten uskaltaisi edes myöntää, mutta samalla se lukuvuosi kului myös niin, että Cinnamon Hearts pysyi vahvasti mukana elämässäni. Lukuvuoden lopussa muutin takaisin rakkaaseen pikkukaupunkiin ja kesä 2015 kului myös vahvasti musiikin parissa, mutta samalla se oli myös uskomattoman vaikea kesä, juuri sellainen, etten olisi voinut olla onnellisempi, kun albumin seitsemäs biisi There Is Nobody Like You palasi elämääni yhtä taianomaisena ja voimakkaana kuin vuotta aiemmin, sinä kesänä kyseisestä biisistä tuli minulle tärkeä juuri siksi, että tarvitsin sitä niin paljon. Tarvitsin sitä istuessani kesäiltoina yksin pienessä asunnossani, kävellessäni pikkukaupungin katuja ja herätessäni aamuisin aikaisin, tarvitsin enemmän kuin uskaltaisin myöntää, mutta juuri siksi se on minulle niin rakas, se saa minut edelleen hymyilemään, tanssimaan yksin kaduilla aivan kuin kukaan ei näkisi.

Daughter julkaisi vuonna 2013 albumin nimeltä If You Leave ja siitä tuli todella nopeasti yksi niistä albumeista, jotka värittivät hiljaisia iltojani pienessä soluasunnossani, se soi taustalla katsellessani parvekkeella lentokoneiden lentävän tummansinisellä taivalla ja kävellessäni Malminkartanon juna-asemalle aamuisin ehtiäkseni siihen viimeiseen junaan, jolla ehtisin ajoissa luennolle. Se oli minun ensimmäinen kevääni Helsingissä ja kaikki tuntui vielä niin uudelta, nautin vapaudestani jokaisella hengenvedollani ja join aamuisin vaniljateetä parvekkeella vilttiin kääriytyneenä, sinä keväänä minusta tuntui ensimmäistä kertaa aikoihin, että on helppo hengittää. Kevät vaihtui kuitenkin nopeasti kesään ja vietin siitä suurimman osan rakkaassa pikkukaupungissa, seikkailin paljon kamerani kanssa ja kirjoitin tekstejä siitä, kuinka olin käsittämättömän onnellinen, niihin teksteihin on edelleen onnellista palata, ne ovat täynnä niin aitoa onnellisuutta.

Sen lisäksi, että kesä 2013 oli täynnä onnellisuutta ja iltoja, jolloin kävelin yksin rantaan valokuvaamaan, se oli myös iltoja, jolloin kävelin pitkin Helsingin katuja ystävieni kanssa ja istuin Alppipuistossa juomassa halpaa viiniä, se oli aamuja, jolloin söin aamiaisen parvekkeella ja öitä, jolloin minä kävelin yksin Kalliosta rautatieasemalle, odotin bussia Postitalolla sanojen and if you're still breathing, you're the lucky ones / 'cause most of us are heaving through corrupted lungs / setting fire to our insides for fun / collecting names of the lovers that went wrong / the lovers that went wrong soidessa kuulokkeissani. Daughterin Youth oli sinä kesänä muutaman heinäkuun viikon soundtrack, niiden muutaman viikon, jotka vietin Helsingissä ystävieni kanssa satuttaen yhtenä yönä jalkani niin, etten viikkoon pystynyt kävelemään kunnolla. Niiden muutaman viikon, jolloin olin äärettömän vahvasti elossa ja oli olemassa vain vallitseva hetki, maailma oli uskomattoman kaunis ja musiikki maalasi sen vielä kauniimmaksi, niiden muutaman viikon aikana siitä biisistä tuli minulle rakas ja se on sitä edelleen, heinäkuussa se palaa takaisin luokseni, ihan vain että muistaisin.

 

The Soundsin vuonna 2009 ilmestynyt Crossing the Rubicon on albumi, johon olisin toivonut tutustuneeni jo silloin kuin se ilmestyi, nimittäin niin uskomattoman tärkeä albumista tuli minulle löytäessäni tieni sen luokse seuraavana keväänä. Rehellisesti sanottuna The Sounds muutti elämääni sinä keväänä aivan suunnattomasti, se sai minut tavallaan näkemään maailman eri tavalla, se sai minut kirjoittamaan asioista, joista en ollut koskaan aiemmin kirjoittanut ja niin, värjäämään mustaksi vuosien ajan värjätyt hiukseni takaisin vaaleiksi, The Soundsissa oli jotain niin suurta, että se sai minut muuttumaan. Crossing the Rubicon on edelleen kokonaisuudessaan äärettömän hieno albumi, mutta silloin kahdeksan vuotta sitten kuulokkeissani soi kyseiseltä albumilta muutama biisi enemmän kuin moni muu, Midnight Sun oli yksi niistä ja siitä tuli sinä kesänä minulle tavattoman rakas, se oli sinä kesänä soundtrack heinäkuun kesäilloille.

Midnight Sun on yksi niistä biiseistä, jotka ovat soineet kuulokkeissani siitä kahdeksan vuoden takaisesta kesästä lähtien aina heinäkuun kauniissa kesäilloissa, jokin tuo sen vuosittain takaisin luokseni ja pakottamaan katselemaan maailmaa samoin silmin kuin silloin kahdeksan vuotta sitten sinä iltana, kun olimme pyöräilimme pikkusiskoni kanssa kotiin juuri ennen auringonlaskua ja pysähdyimme tien reunaan katselemaan, kuinka auringonlasku maalasi taivasta vaaleanpunaisella. Samoin silmin kuin sinä iltana, kun seisoimme pikkusiskoni ja ystäväni kanssa Jurassic Rockissa yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa värivaloihin, se on muuten edelleen yksi niistä keikoista, joita muistelen loputtomalla rakkaudella, niin onnellinen minä olin silloin yleisömeren keskellä ja niin suurta voimaa musiikissa oli.

i feel like i'm somebody with you

EVA & MANU @ MUSTA KYNNYS 06 02 2016

Minä olen kirjoittanut siitä, kuinka rakastan musiikkia enemmän kuin aamuauringon suunnatonta harmoniaa tai niitä viimeisiä auringonsäteitä ennen tummansinistä pimeyttä, enemmän kuin aamuyön ensimmäisiä tunteja tähtitaivaan loisteessa, lämmintä asflattia paljaiden jalkojeni alla hiljaisuuteen verhoutuneina kesäöinä tai villasukkia kylminä talviaamuina maailman pukeutuessa lumenvalkeaan viattomuuteen, olen kirjoittanut tavallaan hengittäväni musiikkia jokaisella hengenvedollani. Huolimatta siitä, että vuosien saatossa olen onnistunut keräämään itseeni uskomattoman määrän uskomattoman kauniita hetkiä värivalojen loisteesta ja huutamaan sitten ääneni käheäksi luvattoman monesti yleisömeren keskellä saaden rakkauteni kasvamaan valtameriä suuremmaksi, seisoessani yhtenä aivan äärimmäisen kauniina iltana värivalojen loisteessa kyynelten tarttuessa silmäkulmiini ymmärsin rakastavani jotain enemmän kuin musiikkia. Vaikka en tule koskaan saamaan musiikin suhteen tarpeekseni ja vaikka hauras sydämeni tulee luultavasti jatkuvasti huutamaan enemmän, sinä iltana värivalojen loisteessa ymmärsin rakastavani sinua enemmän.

Sinä uskomattoman kauniina iltana seisoessani eturivissä olin valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, musiikin tunkeutuessa selkärankani jokaiseen nikamaan olin musiikin edessä äärettömän haavoittuvainen ja tunsin jokaisen kylkiluuni murtuvan kyynelten valuessa poskipäilleni, minä olin samanaikaisesti uskomattoman rikkinäinen ja silti vahvempi kuin koskaan aiemmin. Kyynelten virratessa varovaisesti poskipäilleni todellisuus ympäriltämme katosi siihen suunnattoman kauneuteen, jokainen vähitellen arveksi muuttunut salaisuuteni hauraassa sydämessäni vaihtui häivähdyksiin musiikin loputtomasta harmoniasta ja siinä hetkessä, sinun käsivartesi ympärilläni ja musiikin käsivarret meidän ympärillämme, minä tiesin olevani turvassa, vaikka aivan jokainen suojamuurini murtuisi musiikin voimakkuudesta ja elämä heittelisi myrskytuulen lailla tuntematta vähääkään armoa. Siinä hetkessä mikään ei ollut kuin ennen, en ollut enää olemassa ainoastaan musiikkia varten tai musiikki ainoastaan minua varten, siinä hetkessä kuiskaillessani ilmaan rakkauttani täydellisinä sanoina olin olemassa musiikin lisäksi sinua varten.

Siinä hetkessä musiikki pukeutui tummansiniseen samettiin, yleisömeren muodostaessa uskomattoman kuoron tunsin melodian kulkevan pitkin selkärankaani ja tarttuessani hetkittäin käteesi unohduin miettimään, kuinka ylipäätään on mahdollista tuntea niin äärettömän voimakkaasti. Kuinka ylipäätään on mahdollista, minä mietin kyynelten jäädessä kiteiksi silmäkulmiini, värivalojen häikäistessä silmiäni kuiskailin ilmaan loputonta rakkauttani tuntien hengityksesi niskassani ja lopulta suljin silmäni tunteakseni melodian yhä kulkevan pitkin selkärankaani. Siinä hetkessä minä olin turvassa, vaikka täysin varoittamatta silmissäni hetkittäin sumeni ja oli istuttava hetki pystyäkseen hengittämään taas normaalisti, minä olin turvassa, sillä kukaan ei ollut koskaan huolehtinut minusta samalla tavalla tai katsonut yhtä huolestuneesti, kukaan ei ollut vielä koskaan aiemmin ollut kuin sinä. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin merkinnyt enemmän kuin musiikki, mietin sanojen "oh there is nobody / nobody like you" iskiessä kasvoilleni saaden kyyneleet virtaamaan armottomasti poskipäilleni, siinä hetkessä sinä olit enemmän ja olet edelleen.

Olet enemmän kuin musiikki on koskaan ollut, mutta kaikesta siitä huolimatta sinä uskomattoman kauniina iltana minä rakastin musiikkia jokaisella hengenvedollani ja uskon, ettei ensimmäinenkään keskeneräinen lauseeni pystyisi kuvailemaan sitä onnellisuutta, kun musiikki kaivautui kylkiluideni alle uskomattomalla voimallaan ja sai sydämeni jättämään lyöntejä välistä, tavallaan minä uskon, ettei yksikään lauseeni tule koskaan riittämään sen onnellisuuden kuvailemiseen. Eva & Manu oli yksinkertaisesti niin ääretöntä täydellisyyttä, että myöhemmin Jyväskylän kaduilla hymyilin edelleen loputtomalta tuntuvaa onnellisuuttani ja olin toivottoman kiitollinen hiljaisuuteen päättyneestä musiikista, suunnattomasta rakkaudesta hauraassa sydämessäni ja jokaisesta hengenvedostani, jokaisesta sekunnista värivalojen loisteessa musiikin tuntuessa selkärangassani ja sinun käsivarsistasi ympärilläni.

Olin kiitollinen sinusta, olin kiitollinen musiikista.   

take my heart and let it bleed

EVA & MANU @ TAVASTIA 07 05 2015

Kuulin tämän suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunnan toisen albumin ensimmäisen kerran istuessani bussissa matkalla pikkukaupungista tänne, missä raitiovaunut kolisevat hitaasti ohitseni ja ihmiset juoksevat rautatieasemalla ehtiäkseen seuraavaan metroon. Albumi kuulosti silloin niin uskomattoman voimakkaalta, että oli suljettava silmänsä tunteakseen melodian kulkevan selkärankaa pitkin ja annettava kyynelten virrata poskipäille, kun sanat iskivät suoraan kasvoille hyökyaaltojen lailla: sellaisina hetkinä voi olla ainoastaan loputtoman kiitollinen musiikista ja siitäkin, että huolimatta kyyneleistä silmäkulmissani musiikki kuiskailee kylkiluideni alla hiljaisuuttaan hirmumyrskyn keskellä. Viime syksynä ehdin näkemään yhtyeen kolmesti värivalojen loisteessa uuden albuminsa kanssa ja seisoessani torstai-iltana yleisömeren keskellä katsomassa yhtyeen nousevan lavalle olin valtameren verran määrittelemätöntä tunnemassaa, eivätkä kyyneleet jääneet silmäkulmiini musiikin kuiskaillessa melankoliaansa ja viimeistään sanojen

how do you know    
if you won't even try?  

 

tunkeutuessa selkärankani jokaiseen nikamaan minä olin musiikin edessä uskomattoman haavoittuvainen ja kylkiluut murtuneina, vaikka tavallaan hengittäminen tuntui helpommalta kuin koskaan aiemmin. Kyynelten virratessa poskipäilleni hymyilin itsekseni tietäen, että murtuneet kylkiluuni paranevat musiikin hyväillessä harmoniallaan ja arvet hauraassa sydämessäni vauhtuvat häivähdyksiin maailman kauneimmista muistoista, siinä hetkessä minä tiesin olevani turvassa, vaikka elämä heittelisi myrskytuulen lailla. Siinä hetkessä minä tiesin olevani turvassa, vaikka kaikki suojamuurini murtuisivat musiikin voimakkuudesta ja taivas putoaisi niskaani, siinä hetkessä kyyneleet silmäkulmissani kuiskailin ilmaan rakkauttani täydellisinä sanoina ja olin olemassa ainoastaan sitä hetkeä varten, olin olemassa ainoastaan musiikkia varten. Kävellessäni yöllä kotiin unohduin miettimään, kuinka en koskaan pystyisi kuvailemaan sitä onnellisuutta, kun musiikki kaivautui kylkiluideni alle uskomattomalla voimallaan ja kyyneleistä huolimatta olin jokaisella hengenvedollani olin lähempänä ääretöntä harmoniaa sydämessäni. En koskaan pystyisi kuvailemaan sitä, kuinka musiikki oli aivan uskomattoman kaunista: sellaista, jolle voisi rakentaa kokonaisen elämänsä tuntematta melankoliaa surumielisyytenä, vaikka nimenomaan sellaistahan melankolia tavallaan on, surumielisyyttä pukeutuneena tummansiniseen samettiin, äärettömän kaunista ja tukahduttavaa.

like there's no tomorrow

EVA & MANU @ TAVASTIA 15 11 2014

Rakastuin elokuussa tämän suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunnan uuteen albumiin, joka kuulosti uskomattoman kauniilta matkalla pikkukaupungin rauhallisuudesta takaisin raitiovaunujen kolinaan, mutta vielä kauniimmalta kyseinen albumi kuulosti myöhemmin sinisten värivalojen loisteessa. Eilen seisoin taas eturivissä tämän samaisen muusikkopariskunnan noustessa värivalojen loisteeseen, ensimmäisen biisin kuiskaillessa how do you know if you won't even try kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini ja olin uskomattoman suurta voimattomuutta musiikin edessä: jokaisella hengenvedollani tunsin suojamuurieni vähitellen murtuvan ja voimattomuuden tarttuvan olkapäähäni, mutta kaikesta voimattomuudestani huolimatta kuiskailin onnellisuuttani sinisten valojen häikäistessä silmiäni. Sellaista onnellisuutta olisi tavallaan mahdotonta kuvailla, kun musiikki oli jotain aivan sanoinkuvaamattoman kaunista ja melankolian kuiskaillessa sydämessäni tunsin itseni äärettömän pieneksi, tavallaan alastomaksi musiikin surumielisyyden edessä: tässä olen minä salaisuudet käsivarsillani, selkäranka murtuneena ja saisit itkemään ensimmäisellä hengenvedollasi, olisin voinut huutaa ääneni käheäksi musiikin pukeutuessa tummansiniseen samettiin, mutta kaikesta huolimatta värivalojen osuessa silmiini sanat

 love like you've never loved

sing like no ones listening  

saivat huutamaan siitä suunnattomasta onnellisuudesta, hymyilemään kyynelten polttaessa silmäkulmissa. Eilinen keikka päätti tämän suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunnan kiertueen, jonka ensimmäisen keikan olin näkemässä Korjaamolla muutamaa kuukautta aiemmin: silloin elokuisena iltana mietin, kuinka kuinka musiikki voi ylipäätään tuntua niin voimakkaalta jokaisella hengenvedollani murtaen kylkiluuni yksi kerrallaan, särkeä sydämeni tuhansiin palasiin ja viimeisten hengenvetojen vaihtuessa hiljaisuuteen korjata kaiken, ottaa hellästi syleilyynsä. Kuinka ylipäätään on mahdollista, mietin silloin kyynelten jäädessä kiteiksi silmäkulmiini ja rakastaessani musiikkia eilen eturivissä suljin silmäni tunteakseni melodian kulkevan selkärangassa, eikä minun tarvinnut oikeastaan miettiä. Ei tarvinnut miettiä, kuinka musiikki voi kuulostaa niin uskomattoman hienolta: tämä suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunta on yksinkertaisesti niin äärettömän lahjakas, ettei siinä eturivissä tarvitse pelätä ensimmäistäkään häivähdystä epätäydellisyydestä, sillä ainoa yhtyeeseen liittyvä epätäydellisyys liittyy Manun suomenkielen osaamiseen, mikä sekin on tavallaan uskomattoman sympaattista. Niin, että sitten kävellessäni kotiin minä todella olin suunnattoman kiitollinen kauniista musiikista, rakkaudesta hauraassa sydämessäni ja värivalojen loisteesta, jokaisesta sekunnista musiikin tuntuessa selkärangassani.

i'm on a highway to somewhere

EVA & MANU @ KORJAAMO 29 08 2014

Jos tämän suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunnan uusi albumi kuulosti uskomattoman kauniilta matkalla pikkukaupungin rauhallisuudesta näille kaduille, joilla raitiovaunut kolisevat ohitseni, uskoisi sen kuulostavan värivalojen loisteessa vieläkin kauniimmalta. Uskoisi sanojen repivän hauraan sydämeni tuhansiksi palasiksi yleisömeren keskelle, saavan kyyneleet virtaamaan poskipäilleni ja murtaisi kylkiluuni yksi kerrallaan tuntematta häivähdystäkään armosta: uskoisi silmieni loistavan tämän musiikkirakkauden noustessa lavalle ja silmäni todella loistivat sinisten värivalojen loisteessa eilen, kun tämä kyseinen musiikkirakkaus nousi lavalle levynjulkaisukeikallaan Helsingin Korjaamolla. Kuten albumin ensimmäisenä, myös värivalojen loisteessa soitetun keikan ensimmäinen biisi kuiskaili epävarmuudesta ja menettämisestä niin uskomattoman suurella voimalla, että kyyneleet virtasivat poskipäilleni ja lopulta kysymys

how do you know   

if you won't even try? 
 

päättyi hiljaisuuteen, jonka edessä olin sitä samaa uskomattoman suurta voimattomuutta kuin matkalla pikkukaupungista raitiovaunujen kolinaan: täysin haavoittuvainen ja kylkiluut murtuneina, vaikka tavallaan hengittäminen tuntui helpommalta kuin koskaan aiemmin. Luulen, ettei ensimmäinenkään keskeneräinen lause pystyisi kuvailemaan sitä onnellisuutta, kun musiikki kaivautui kylkiluideni alle uskomattomalla voimallaan ja jokaisella hengenvedollani olin lähempänä ääretöntä harmoniaa sydämessäni, musiikki oli aivan uskomattoman kaunista: sellaista, jolle voisi rakentaa kokonaisen elämänsä tuntematta melankoliaa surumielisyytenä, vaikka sellaistahan melankolia tavallaan on, surumielisyyttä pukeutuneena tummansiniseen samettiin.

Kuitenkin, vaikka melankolia pukeutuisi tummansiniseen samettiin, kuunnellessani äärettömän kaunista musiikkia eturivissä tunsin melodian kulkevan selkärankani jokaisessa nikamassa ja liikutuin miettiessäni, kuinka musiikki ylipäätään voi kuulostaa niin uskomattomalta: kuinka musiikki voi ylipäätään tuntua niin voimakkaalta jokaisella hengenvedollani murtaen kylkiluuni yksi kerrallaan, särkeä sydämeni tuhansiin palasiin ja viimeisten hengenvetojen vaihtuessa hiljaisuuteen korjata kaiken, ottaa hellästi syleilyynsä. Kuinka ylipäätään on mahdollista, mietin kyynelten jäädessä kiteiksi silmäkulmiin, värivalojen häikäistessä vihreitä silmiäni kuiskailin ilmaan rakkautta täydellisinä sanoina elämän hauraudesta ja lopulta suljin silmäni tunteakseni melodian kulkevan selkärangassa ja avasin silmäni viimeisen biisin kuiskaillessa korvaani

  oh kathey i know what you've been through
   i was there too and came back home alive

    so will you

eivätkä kyyneleet enää jääneet kiteiksi silmäkulmiini. Hengitin rakkautta jokaisella hengenvedollani ja kyyneleet valuivat poskipäilleni, mutta minä olin kuitenkin äärettömän onnellinen: äärettömän onnellinen suunnattoman kauniista musiikista, rakkaudesta hauraassa sydämessäni ja värivalojen loisteesta, jokaisesta sekunnista musiikin tuntuessa selkärangassani. Kävellessäni vuorokauden ensimmäisinä tunteina kotiin kuiskailin ilmaan äärettömän suurta rakkautta värivalojen loisteesta, keinuvin askelin pysähdyin liikennevaloihin ja hymyilin jokaiselle vastaantulijalle. Minä hymyilin tietäen murtuneet kylkiluut paranevat musiikin hyväillessä harmoniallaan ja arvet hauraassa sydämessäni vaihtuvat häivähdyksiin maailman kauneimmista muistoista, tämän suomalais-ranskalaisen muusikkopariskunnan uutta albumia kuunnellessa tietää olevansa hyvissä käsissä: tietää olevansa turvassa, vaikka elämä heittelisi.