30. toukokuuta 2019

NELJÄ PÄIVÄÄ TALLILLA JA ENSIMMÄISET HARJOITUSKISAT

IMG_2973IMG_2865

Hevosista, ratsastuksesta ja niistä kaikista tallilla vietetyistä hetkistä on tullut minulle tämän kevään aikana tärkeämpi henkireikä kuin mitä olisin viime syksynä osannut kuvitellakaan, tänä keväänä niistä tallilla vietetyistä hetkistä on tullut niitä ainoita hetkiä, kun olen osannut päästää irti kaikesta stressistä rintalastani alla ja keskittyä siihen hetkeen, unohtaa kaiken muun ympärilläni. Tänä keväänä on valehtelematta ollut luvattoman monta sellaista päivää, kun olen istunut työpäivän jälkeen bussissa matkalla tallille järjettömän stressin ja ahdistuksen pitäessä minua otteessaan, mutta rauhoittunut samantien hakiessani hevosen tarhasta, on ollut päiviä, kun olen ollut yksinkertaisesti aivan järjettömän huonolla tuulella ja tuijottanut bussin ikkunasta tyhjyyteen, mutta kävellessäni tallille hymyillyt nähdessäni jo kaukaa, kuinka Sassi syö rauhallisena heinäpaalilla muiden hevosten kanssa tai vain seisoo aloillaan katsellen kaukaisuuteen. 

Sassi on puolalainen työhevostamma, maailman lempein jättiläinen, josta on tullut minulle tämän kevään aikana aivan äärettömän rakas, vaikka ensimmäisellä yhteisellä ratsastustunnillamme minulla ei ollutkaan mitään käsitystä, kuinka sitä tulisi ratsastaa. Maailman herätessä hitaasti kevääseen minä aloin kuitenkin vähitellen ymmärtää sitä äärettömän kaunista hevosta, joka sai minut hymyilemään kerta toisensa jälkeen ja ihmettelemään, kuinka uskomattomalta pienet onnistumiset tuntuivat. Pieniä onnistumisia, sellaisia tämä kevät on ollut täynnä tämän uskomattoman hevosen kanssa ja pieni onnistuminen toisensa jälkeen minusta on alkanut kevään mittaan tuntua, että nimenomaan juuri sen lempeän jättiläisen kanssa tahtoisin kehittyä ratsastajana, nimittäin rehellisesti sanottuna en ole kenenkään kanssa aikoihin ollut näin motivoitunut opettelemaan mitään. Ehkä juuri siksi olen mielestäni tänä keväänä oppinut enemmän kuin koko ratsastushistoriani aikana yhteensä, tänä keväänä motivaationi ratsastuksen suhteen on ollut jotain aivan uskomatonta ja vaikka epäonnistumisia on ollut vähintään yhtä paljon kuin onnistumisiakin, on tuntunut hyvältä palata tallille kerta toisensa jälkeen ja nousta ratsaille, yrittää aina uudelleen ja uudelleen niin kauan, kunnes voi hymyillä onnistumiselle.

IMG_2655IMG_2815IMG_2771

Vappuviikolla vietin neljänä päivänä aikaa tallilla ja on myönnettävä, että se on ollut ehdottomasti yksi tämän kevään parhaimmista ja unohtumattomimmista viikoista, yksi niistä sellaisista, joita minä tulen varmasti muistelemaan vielä joulukuussa, kun tämä vuosi alkaa vähitellen vaihtua seuraavaan. Vappuviikolla aloitin maanantaiaamuni suuntaamalla tallille ja kävellessäni bussipysäkiltä kilometrin verran tallille naurahdin itsekseni, kuinka en tekisi maanantaiaamuisin yhtään mitään mieluummin, en tiedä parempaa tapaa aloittaa viikkoa kuin tehdä jotain sellaista, mitä rakastan aivan suunnattomasti. Tallille päästyäni pääsin tutustumaan itselleni uuteen tammaan, kauniiseen tummanruunikkoon Pallas Atheneen, tuttavallisemmin Aikkuun, jota harjatessani mietin, kuinka kummalliselta tuntui edes harjata ketään muuta kuin Sassia. Aikku oli kuitenkin ihastuttava tapaus ja noustessani kymmenen aikaan aamulla ratsaille odotukseni sen aamuisen ratsuni suhteen olivat korkealla, eivätkä ne odotukseni olleet turhia, nimittäin huolimatta siitä, että Aikku oli alkuun suhteellisen tahmea, osoittautui se lopulta erityisen mukavaksi ratsastaa ja sen laukka erityisen miellyttäväksi, sellaiseksi, että minusta tuntui kuin olisin todella ollut kotona siellä satulassa, kuin olisin syntynyt olemaan siellä.

Siinä, missä maanantaina suuntasin tallille heti herättyäni, tiistaina suuntasin tapani mukaisesti sinne vasta työpäiväni jälkeen, oli kaunis auringonsäteisiin verhoutunut iltapäivä ja hakiessani Sassin tarhasta en voinut olla hymyilemättä itsekseni, se oli taas yksi niistä päivistä, kun olin purrut huultani ollakseni itkemättä ja hermostunut jokaisesta pienestä asiasta, mutta silittäessäni Sassin pehmeää turpaa olin kuin toinen ihminen. Minussa ei ollut jäljellä mitään siitä, mitä minä olin ollut vielä istuessani bussissa matkalla tallille, ja suunnatessamme metsään ratsujemme kanssa sinä kauniina iltapäivänä rintalastani alla tuntui valtameren kokoinen rauha. Sassin kulkiessa rauhallisesti eteenpäin mietin itsekseni, kuinka en ollut huomannut, missä vaiheessa kevät oli alkanut niin vahvasti vaihtua kesään ja missä vaiheessa lehtipuut olivat kasvattaneet niin suuret silmut. Se oli yksi tähänastisen elämäni parhaimmista vappuaatoista ja palatessamme rauhoittavan metsäretken jälkeen tallille päätin, että osallistuisin seuraavana aamuna oman tallimme kouluratsastuksen harjoituskisoihin, päätin, vaikka olimme ehtineet käydä ohjelman vain kerran läpi Sassin kanssa ja minun pitäisi käydä ohjelmaa vielä sinä iltana kunnolla läpi itsekseni, jotta edes mahdollisesti muistaisin sen vielä seuraavanakin päivänä.

IMG_2833IMG_2857

Vapunpäivänä minä heräsin aamuyön viimeisinä tunteina naapureideni riehumiseen luhtikäytävässä ja vain muutamaa tuntia myöhemmin matkustin taksilla tallille, kun en olisi muuten ehtinyt ihan kymmeneksi perille. Olin koko edellisen illan kerrannut sen päivän kouluohjelmaa, käynyt sitä paperilla läpi ja kulkenut pitkin pienen asuntoni lattiaa, tehnyt voltteja ja täyskaartoja, miettinyt, missä kohtaa täytyisi muistaa pysähtyä. Tallille päästyäni olin vielä suhteellisen tietämätön siitä, monelta harjoituskisat todellisuudessa alkaisivat ja kun tämä ajankohta lopulta selvisi minullekin noin kaksikymmentä minuuttia ennen kisojen alkamista ymmärsin, että minulle tulisi todennäköisesti kiire. Hakiessani äärettömän rakasta ja lempeää jättiläistä tarhasta huokaisin itsekseni huomatessani sen nauttineen elämästään niin, että saadakseni sen siistiksi, olisin tarvinnut huomattavasti paljon enemmän aikaa kuin mitä minulla oli. Toisaalta olin päättänyt ottaa harjoituskisat nimenomaan harjoituksen kannalta ja olla stressaamatta mistään liikaa, joten harjatessani Sassia tallin viileydessä puhuin sille lempeästi ja silitin sen pehmeää kaulaa, sinä päivänä minulle oli tärkeintä, että sain viettää aikaa sen lempeän jättiläisen kanssa ja hakiessani varusteita satulahuoneesta katselin, kuinka ratsuni seisoi rauhallisesti karsinassa, minä olin siinä hetkessä lähes yhtä rauhallinen ja luulenkin, että se johtui nimenomaan ratsuni rauhallisuudesta, siitä, että se saa minut aina rauhoittumaan, missä tilanteessa tahansa, ihan milloin ja missä tahansa.

Sen päivän kouluohjelma oli helppo D:3 2013, ilmeisesti yksi helpommista kouluohjelmista, mutta ottaen huomioon sen, että olin vasta edellisenä iltana päättänyt osallistua harjoituskisoihin ja olin vain kerran käynyt radan läpi ratsuni kanssa, se oli meille sinä päivänä ihan tarpeeksi vaativa. Hetkeä ennen kisojen alkamista verryttelimme Sassin kanssa tallin toisella kentällä ja naurahdin itsekseni tajutessani, ettemme olleet koskaan yhdessä esimerkiksi peruuttaneet, jostain syystä emme vain olleet tehneet niin yhdellääkään yhteisellä ratsastustunnillamme. Se ei kuitenkaan haitannut meitä yhtään ja päästessämme kouluradalle päätin, että seuraavat minuutit nauttisimme vain siitä hetkestä ja tekisimme parhamme, meidän ei tarvinnut olla täydellisiä tai osata kaikkea täydellisesti. Niin me nautimmekin, auringonsäteiden loisteessa tuntui hyvältä olla juuri siinä ja juuri sen lempeän jättiläisen kanssa, en olisi tavallaan voinut kuvitellakaan osallistuvani ensimmäisiin harjoituskisoihini kenenkään muun kanssa. Poistuessamme radalta en osannut enää kuin hymyillä, olin aivan äärettömän ylpeä meistä molemmista ja siitä, että suorituksemme meni läpi, olin ylpeä siitä, että olin uskaltanut osallistua huolimatta siitä, etten minä ollut täysin varma omasta osaamisestani. Olin ylpeä siitä, että huolimatta siitä, että viime syksynä noustessani ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ratsaille ajattelin, etten osallistuisi koskaan minkäänlaisiin kisoihin, olin silti suorittanut ensimmäisen kouluohjelmani tuomarin edessä ja suoriutunut siitä hyväksytysti. Kouluratsastuksen harjoituskisojen jälkeen minä jäin tallille vielä muutamaksi tunniksi, osallistuin vielä meidän heppakerhojen leikkimieliseen kisaan ja lopulta jäin seuraamaan esteratsastuksen harjoituskisoja, nauttimaan kauniista päivästä ja katselemaan, kuinka kaksi tallimme varsoista pääsi kentälle juoksemaan, se oli epäilemättä paras vapunpäivä tähänastisessa elämässäni, enkä olisi ollenkaan pahoillani, jos vapunpäivä olisi ensi vuonna samanlainen.

IMG_3159IMG_2940IMG_3160

Lauantaina maisema oli jälleen verhoutunut lumihuntuun, kun aamulla suuntasin tallille tallikaverini kyydillä. Olen tänä keväänä viettänyt lähes jokaisena lauantaina (lukuunottamatta niitä muutamaa lauantaita, kun olen ollut rakkaassa pikkukaupungissa) pari tuntia tallilla opettelemassa erilaisia hevosiin ja ratsastukseen liittyviä taitoja, niitä sellaisia, mitä ei niillä ratsastustunneilla pääse oppimaan ja olen ollut kaikista niistä päivistä kovin onnellinen, ne päivät ovat olleet erityisiä ja opettavaisia. Sinä lumisena lauantaina istuimme sisällä käymässä läpi asioita, joita täytyisi osata ottaa huomioon, kun osallistuu erilaisiin ratsastuskilpailuihin ja hetken siellä istuttuamme siirryimme Killerin kilpatallille esteratsastuksen 1-tason kisoja, joita oli itseasiassa erityisen mielenkiintoista seurata, vaikka en itse esteratsastuksesta aivan tavattomasti ymmärräkään. Oli kuitenkin mielenkiintoista seurata taitavia ratsukoita ja nähdä, kuinka onnellisia ratsastajat olivat onnistumisistaan, yhtä onnellisia kuin minä itsekin olin ollut muutamaa päivää aiemmin poistuessani kouluradalta. Ehkä vielä jonain päivänä olen onnellinen myös poistuessani esteradalta, mutta siihen hetkeen on vielä pitkä matka, ovathan kaikki estetuntini laskettavissa edelleen kahden käden sormilla, silti, ehkä vielä jonain päivänä ja ehkä vielä sen lempeän jättiläisen, sen aivan uskomattoman tärkeän ja rakkaan hevosen kanssa, se olisi aika hienoa.

27. toukokuuta 2019

AIVAN USKOMATON VESALA LOPPUUNMYYDYLLÄ TAVASTIALLA

P4260273P4260296  

Kuusi vuotta sitten toukokuussa minä istuin Metropolia Ammattikorkeakoulun Myyrmäen kampuksella liikuntasalissa kuuntelemassa luentoa ja purin huultani verille asti ollakseni itkemättä. Olin juuri lukenut uutisen siitä, kuinka PMMP oli päättänyt soittaa kymmenen vuotta kestäneen aivan uskomattoman uransa viimeiset keikat tulevan kesän ja syksyn aikana, olin juuri lukenut, kuinka yksi elämäni suurimmista yhtyeistä oli tullut matkansa päähän. Siitä luennosta minä en muista enää näin kuusi vuotta myöhemmin mitään, mutta sen kuitenkin muistan, kuinka siinä hetkessä istuessani fukseja täynnä olevassa liikuntasalissa murruin pieniksi palasiksi, olin siinä, istuin ja kuuntelin, mutta en kuitenkaan. Seuraavana syksynä huusin ääneni käheäksi yhtyeen viimeisellä Tavastian keikalla, huusin niin kuin en olisi koskaan huutanut ja musiikki oli niin suurta, että se tuntui murskaavan minut alleen vyöryessään loppuunmyydyn yleisömeren ylitse, se oli yksi hienoimmista koskaan todistamistani keikoista ja samalla yksi hirveimmistä, sillä kaikki tuntui niin lopulliselta, vaikka yhtyeen viimeinen Tavastian keikka päättyikin onnellisuuteen, sellaiseen valtameren kokoiseen.

Lokakuun lopussa, melkein kuusi vuotta sitten, koitti lopulta se hetki, kun PMMP nousi viimeisen kerran värivalojen loisteeseen ja seistessäni sinä iltana yleisömeren keskellä Helsingin jäähallissa kyyneleeni eivät enää jääneet kiteiksi silmäkulmiin, ei olisi auttanut, vaikka minä olisin kuinka purrut huuleni verille asti. Sinä iltana värivalojen loisteessa kuultiin viimeisen kerran kaikki ne biisit, joiden kanssa olin kasvanut lapsesta nuoreksi aikuiseksi ja joiden kanssa olin kulkenut niin kauan, että niistä oli tavallaan tullut osa minua. Kuultiin biisit, joista oli tullut minulle niin äärettömän tärkeitä, että kyyneleet virtasivat vuolaina poskipäilleni huutaessani ääntäni käheäksi ja nostaessani käteni hetkittäin ilmaan siitä valtameren kokoisesta rakkaudesta, se ilta jäähallissa oli erityinen ja kävellessäni keikan jälkeen lokakuun kylmyydessä keskustaan tuntui kuin jotain käsittämättömän suurta olisi juuri päättynyt, jotain niin suurta, että se sai minut itkemään lohduttomasti vielä istuessani bussissa matkalla kotiin, pieneen soluasuntooni Malminkartanoon, se sai minut itkemään aamuun asti istuessani hetkittäin pienellä parvekkeellani katselemassa mustaa taivasta kylmässä lokakuisessa yössä ja kävelemään aamulla samassa valkoisessa pitsimekossa, edellisenä iltana kasvoilleni jääneissä meikeissä viestinnän luennolle, olemaan hiljainen ja etäinen, vähän kietoutuneena itseeni aivan luvattoman kauan.

P4260394

Sen lokakuisen illan jälkeen en osannut kuukausiin kuunnella yhtyeen musiikkia itkemättä, mutta vähitellen kaikki ne arvet, jotka jäivät minuun sinä erityisenä iltana jäähallissa, alkoivat haalistua ja katsellessani kolme vuotta sitten Paula Vesalan nousevan Provinssin Woodland Stagelle auringonsäteiden loisteessa tuntui kuin kaikille niille kolmen vuoden takaisille arville olisi ollut tarkoituksensa. Vesalan keikka sinä kolmen vuoden takaisena lauantaina Woodland Stagella oli ihmeellinen ja yleisömeren laulaessa oot mun nouseva aurinko ja mun ainoa kotimaa tunsin, kuinka kylkiluideni alla muuttui hetkittäin rytmi, siinä hetkessä rakkaus oli aivan ylitsevuotavan suurta ja onnellisuus tuntui jokaisessa hengenvedossani. Enää ei itkettänyt tai jos itketti, niin se johtui pelkästään siitä suunnattomasti onnellisuudesta ja siitä ihan samasta onnellisuudesta minä itkin myös vajaa kuukausi sitten, huhtikuun lopussa Tavastialla, kun Vesala nousi kirkkaiden värivalojen loisteeseen ja loppuunmyydyssä salissa kaikuivat sanat kato äiti / kuitenki lähin tän näkösenä / sama perkeleen penikka / joo, se olen vaan minä, ne samat sanat, jotka olivat soineet kuulokkeissani kevään aikana luvattoman paljon. Itkin samasta onnellisuudesta, johon tunsin pakahtuvani silloin kolme vuotta sitten sinä lämpimänä kesäpäivänä Provinssissa, siitä samasta, joka tuntui hauraassa sydämessäni vuosia sitten aina seistessäni eturivissä ja huutaessani niin, ettei minusta enää keikan jälkeen lähtenyt äännähdystäkään, jollain tavalla se onnellisuus tuli jostain vuosien takaa, se oli jotain sellaista, mitä en ollut tuntenut aikoihin, sellaista, minkä muistan jostain menneisyydestä.

Se biisi ja ne rakkaat sanat tuntuivat tulevan jostain kaukaa, mutta samalla ne olivat kuitenkin juuri niin lähellä, että ne tuntuivat jokaisessa hengenvedossani. Heti ensimmäisestä biisistä lähtien oli selvää, että seuraavat puolitoista tuntia olisivat niin uskomattoman hienot, että niistä olisi joskus myöhemmin vaikea kirjoittaa jotain niin, että se riittäisi edes kaukaisesti kuvailemaan sitä, miltä tuntui seistä yleisömeren keskellä juuri sinä iltana, juuri siinä loppuunmyydyssä salissa Vesalan ollessa käsittämätön. Nimittäin sitä Vesala yksinkertaisesti oli, niin käsittämätön, että vaikka kuinka olen aina ajatellut Vesalan olevan yksi lahjakkaimmista suomalaisista muusikoista, minä olin täysin sanaton. Toisena biisinä kuultiin Tytöt ei soita kitaraa, joka kuulosti paremmalta kuin se on koskaan kuulostanut, se kuulosti erilaiselta, jollain tavalla kaukaiselta ja silti niin tutulta, sinä iltana se oli erityinen taideteos, sellainen, mitä myös koko keikka oli ensimmäisestä sekunnista viimeiseen asti. Taidetta olivat niin kaikki vanhat ja rakkaat biisit kuin myös ne uudet biisit, sellaiset, joita minä en ollut päässyt vielä koskaan aiemmin kuulemaan, sellaiset, kuten esimerkiksi Me tanssitaan liian vähän, joka kuultiin keikan kolmantena biisinä. Jos jotain odotan niin Vesalan seuraavaa pitkäsoittoa, mietin itsekseni musiikin viedessä minut mukanaan biisi toisensa jälkeen ja kirkkaiden värivalojen häikästessä silmiäni tunsin, kuinka kyyneleet valuivat poskipäilleni sanojen kaikki ne katastrofit joita sä pelkäsit / ne toteutui / tuli vedenpaisumus ja tuli tuhotulva / mut sä vielä uit / kävi kaikki klassiset / ja siinä hukku kyllä usko ihmisiin kaikuessa siinä loppuunmyydyssä salissa. Kyynelten virratessa vuolaina poskipäilleni olin yhtä valtavan kuoron kanssa sanoissa mulle sä olet ihme / tää ei oo mikään sun tila viimeinen / älä katso inhoten peiliin / sieltä katsoo kyllä kaunis ihminen / sä lähdet maata kiertämään / ja kaikki planeetat on sua varten / tänään et viel uskalla ulos / jäädään uusimaan sun unelmii, se oli yksi keikan hienoimmista hetkistä, yksi koko tämän kevään hienoimmista hetkistä, silloin kaikki oli siinä, ihan kaikki.

P4260449P4260487P4260496

Uusiin biiseihin, minulle ennen sen illan keikkaa vielä tuntemattomiin, biiseihin kuuluivat myös Meillä kummittelee ja Makaroonilaatikko, joista jälkimmäinen on jäänyt kaikumaan alitajuntaani ja jonka toivon kuulevani mahdollisimman pian uudelleen, luulen, että siitä tulee itselleni tulevaisuudessa erityisen tärkeä biisi, enkä osaa edes sanoa, miksi, siltä minusta vain tuntui sinä iltana. Niiden kahden uuden biisin välissä kuultiin myös yksi Vesalan hienoimmista biiseistä Rakkaus ja maailmanloppu, se debyyttialbumin ensimmäinen biisi, se, jonka uskomattomaan tunnelmaan jäin kolme vuotta sitten kiinni lukemattoman monesti ja joka soi edelleen kuulokkeissani ajoittain. Vaikka se on kuulostanut aina aivan äärettömän hienolta ja vienyt minut mukanaan niin kuin musiikki parhaimmillaan vie, sinä iltana se kuitenkin kuulosti hienommalta kuin se oli kuulostanut koskaan aiemmin, omalla tavallaan se kiteytti kaiken sen, mitä rakastin siinä illassa, kaiken, mitä niin suunnattomasti rakastan Vesalassa. Sinä iltana sanat maailmanloppu on ainut asia johon todella luotan / jos ei rakkaus tuu / niin jotenkin siihen kaikki samaistuu vyöryivät loppuunmyydyssä salissa valtavan yleisömeren ylitse niin uskomattomalla voimalla, että hetken tuntui kuin olisin ollut täysin aseeton musiikin edessä ja niin minä tavallaan olinkin, aseeton ja ihan tavattoman onnellinen siitä. Sinä iltana minä en tarvinnut aseita, musiikin kuljettaessa mukanaan olin kotona ja kun lopulta, aivan uskomattoman illan päätteeksi viimeinen biisi ennen encorea, Vesalan ensimmäinen single Tequila kaikui valtavassa, musiikista ja onnellisuudesta humaltuneessa kuoromeressä, en osannut enää kuin hymyillä itsekseni, niin äärettömän onnellinen olin kaikesta siitä, mitä olin sinä iltana saanut kokea.
https://lyricstranslate.com/en/vesala-rakkaus-ja-maailmanloppu-lyrics.html

Maailmanloppu on ainut asia, josta osaisin laulaa,
mutta rakkaus myy,
ja siinä on monen laulun syntysyy
https://lyricstranslate.com/en/vesala-rakkaus-ja-maailmanloppu-lyrics.html

Maailmanloppu on ainut asia, josta osaisin laulaa,
mutta rakkaus myy,
ja siinä on monen laulun syntysyy
https://lyricstranslate.com/en/vesala-rakkaus-ja-maailmanloppu-lyrics.html

Maailmanloppu on ainut asia, josta osaisin laulaa,
mutta rakkaus myy,
ja siinä on monen laulun syntysyy

Sanojen oot mun nouseva aurinkoja mun ainoa kotimaa täyttäessä vuosien saatossa tavattoman rakkaaksi tullutta salia huokaisin itsekseni, että tunsin olevani kotona sen musiikin kanssa niiden seinien sisällä, vaikka ne rakkaat biisit olivatkin löytäneet sinä iltana aivan uusia muotoja. Kotona, hymyilin itsekseni sulkiessani hetkeksi silmäni tunteakseni sen kaiken taianomaisuuden jokaisessa hengenvedossani ja sydämeni muuttaessa rytmiään kuuntelin, kuinka musiikki vaihtui hetkeksi loputtomiin suosionosoituksiin. Sellaisiin, jotka Vesala oli sinä iltana (ja aivan rehellisesti sanottuna aina) ehdottomasti ansainnut ja samalla sellaisiin, jotka saivat naisen vielä palaamaan takaisin värivalojen loisteeseen, laulamaan vielä yhden laulun ja sanojen oli mullakin tunteet / oli mullakin sydän, e-oo / ja se päättyy nyt tähän / oli mullakin voimaa / vaan vähän kaikuessa takanani kävelin ulos Tavastian ovista, suuntasin suoraan kaukoliikenteen terminaaliin ja katsoin, kuinka Narinkkatorilla tytöt olivat tulleet odottamaan Robinin seuraavan päivän keikkaa, minä en enää välttämättä istuisi kokonaista yötä odottamassa jotain keikkaa tai edes jonottaisi keikalle montaa tuntia, mutta musiikkia minä rakastan edelleen vähintään yhtä paljon kuin ne tytöt huhtikuun yössä. Seuraavat neljä tuntia istuessani bussissa matkalla takaisin Jyväskylään minä katselin ikkunalasin takana vaihtuvaa maisemaa, josta näin hetkittäin vain palasia kaikessa pimeydessä, ja hymyilin itsekseni, kuinka se ilta oli ollut yksi tämän kevään hienoimmista, yksi niistä, joista kirjoitan vielä, kun ensilumi sataa maahan ja maisema verhoutuu pimeyteen iltapäivän ensimmäisinä tunteina.

16. toukokuuta 2019

HELSINKI, SEURASAARI JA RAUHA RINTALASTAN ALLA

P4260009P4260067P4260030

Huhtikuun lopussa, vain päivä sen jälkeen, kun olin matkustanut pikkukaupungista takaisin Savonlinnaan, istuin taas bussissa ja katselin ikkunalasin takana vaihtuvaa maisemaa uuden musiikin soidessa kuulokkeissani. Olin huhtikuun aikana ehtinyt siihen mennessä istua bussissa yhteensä parikymmentä tuntia ja kun viimein saavuin määränpäähäni en voinut kuin huokaista helpotuksesta, vaikka rakas Helsinki verhoutuikin sinä iltapäivänä harmaan sävyihin. Kaikesta harmaudesta huolimatta tuntui hyvältä palata jälleen hetkeksi takaisin Helsinkiin, kävellä pitkin Aleksanterinkatua ja kuunnella, kuinka raitiovaunut kolisivat ohitseni, jollain tavalla minä aina kaipaan sitä, raitiovaunujen kolinaa. Sinä iltapäivänä minulla ei kuitenkaan ollut suunnitelmissa kävellä keskustassa vaan metsästettyäni Stockmannilta Makian uuden malliston kangaskasseja minä matkustin taas pitkästä aikaa Seurasaareen, katselin ikkunalasin takana vaihtuvia tuttuja maisemia ja muistelin niitä aikoja, kun vielä asuin Helsingissä ja matkustin aina hetkittäin kaiken järjettömän stressini ja kiireeni keskellä Seurasaareen rauhoittumaan, hengittämään keuhkojeni täydeltä rauhoittavaa hiljaisuutta.

Kävellessäni sinä huhtikuisena iltapäivänä valkoista puusiltaa pitkin Seurasaareen minut valtasi ihan suunnaton rauha, sellainen, jonka tunnen vain siellä, kävellessäni sitä samaa siltaa pitkin paikkaan, joka saa minut kerta toisensa jälkeen rauhoittumaan. Ilmassa tuoksui kevät ja rintalastan alla tuntui aivan valtava rauhallisuus jatkaessani valkoiselta sillalta matkaani vanhojen hirsitalojen varjoon, niistä hiritaloista tuli Helsingissä viettämieni vuosien aikana minulle rakkaita ja jollain tavalla minusta tuntui, että ne kertoivat minulle aina tarinoitaan jostain kaukaa vuosikymmenten takaa. Ehkä ne kertoivatkin, minä mietin itsekseni istuessani hirsitalon portailla katselemassa, kuinka auringonsäteet murtautuivat pilviverhon lävitse. Harmaan lukemattomiin sävyihin verhoutuneen taivaan vaihtuessa aina hetkittäin auringonsäteisiin nautin siitä uskomattomasta rauhasta rintalastani alla, kuuntelin lintujen laulavan keväästä ja kävellessäni tuulimyllyn, vanhan Karunan vanhan kirkon ja vanhojen, rauhallisesti aloillaan seisovien talojen ohitse en osannut kuin hymyillä. Kaikki siinä saaressa on minulle ihan tavattoman rakasta, mietin itsekseni istuessani myöhemmin bussissa matkalla Tavastialle, jonka loppuunmyydyssä salissa näin sinä iltana uskomattoman hienon keikan, sellaisen, joka sai kylmät väreet juoksemaan ihollani ja kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini, siitä kerron teille kuitenkin jonain muuna päivänä.

P4260014P4260037

10. toukokuuta 2019

TURISTINA OMASSA KOTIKAUPUNGISSANI

IMG_2007IMG_2078

Monelle Savonlinnasta tulee ensimmäisenä mieleen vuosittain heinäkuussa järjestettävät Savonlinnan Oopperajuhlat, mutta vaikka itse olen kotoisin Savonlinnasta ja asunut siellä ensimmäiset yhdeksäntoista vuotta elämästäni, en ole koskaan käynyt Savonlinnan Oopperajuhlilla katsomassa oopperaa. Jollain tavalla se on tullut vuosien varrella monille yllätyksenä, se, etten minä ole koskaan käynyt katsomassa oopperaa, vaikka minulla olisi ollut siihen äärettömän hyvä mahdollisuus aina heinäkuussa, ilmeisesti ooppera on jollain tavalla erityistä nimenomaan Olavinlinnassa. Enkä minä epäile sitä oikeasti yhtään, olenhan kuitenkin käynyt katsomassa kaksi uskomattoman hienoa keikkaa Olavinlinnassa oopperajuhlien jälkeen ja vieraillut kivilinnassa muutenkin elämäni aikana luvattoman monesti, se on erityisen hieno paikka ja siellä musiikistakin tulee erityistä. Minulle Olavinlinna Oopperajuhlineen on kuitenkin aina ollut olemassa ja oikeastaan Oopperajuhlat ovat aina merkinneet minulle lähinnä vain sitä, että kaupunki täyttyy aina kerran vuodessa turisteista ja tuntuu kuin kaupunki olisi tavallista enemmän elossa, siksi heinäkuut ovat Savonlinnassa kovin erityisiä.

Minulle Savonlinna on kuitenkin aina erityinen, ihan jokaisena vuodenaikana, se on minun kotini ja se paikka, jonne voin palata rauhoittumaan, paikka, jossa minun on helpompi hengittää kuin missään muualla. Rakastan Savonlinnan uskomattoman kauniita metsiä ja rauhoittavia järviä, rakastan sitä, kuinka lapsuudenkotini takapihalta avautuu kaunis metsä ja sitä, että Savonlinnassa on aina järvi lähellä, missä tahansa olenkaan. Metsien ja järvien lisäksi rakastan myös sitä pikkukaupungin tunnelmaa, sitä, että tiedän nimeltä suurimman osan asuinalueeni koirista ja sitä, että kaupungin asukkaille yksi kevään tärkeimmistä asioista on se, että terassien lisäksi Lippakioski aukeaa. Tänä vuonna satamassa sijaitseva Lippakioski avautuikin jo pääsiäisenä ja on myönnettävä, että kävellessämme yhtenä huhtikuisena päivänä maailman rakkaimman kanssa Linnankatua pitkin Olavinlinnalle nauttimaan kevätpäivästä mietin itsekseni, kuinka minun on päästävä myöhemmin samana iltana Lipalle syömään lakritsijäätelöä. Sitä ennen minä kuitenkin tahdoin nähdä sinisen järven keskellä rauhallisena seisovan kivilinnan, joka on minusta edelleen aivan uskomattoman kaunis, vaikka olen nähnyt sen niin monesti, että voisi jollain tavalla kuvitella, että minä olisin jo täysin kyllästynyt siihen.

IMG_2045IMG_2076IMG_2052

Olavinlinnalle päästessämme minä huokaisin itsekseni sille, kuinka uskomattoman kauniilta kivilinna näytti iltapäivän auringonsäteiden loisteessa ja kuinka ihan kaikki sen ympärillä näytti heränneen henkiin pitkän talven jälkeen. Siitä ei tullut minulle mieleen Oopperajuhlat tai edes ne heinäkuisin saapuvat turistit vaan monet rakkaat muistot lapsuus- ja nuoruusvuosiltani, ne onnelliset hetket, kun lapsuusvuosinani pääsin vanhempieni kanssa kierrokselle Olavinlinnaan ja ne unohtumattomat kesäillat, jotka vietin ystävieni kanssa Riihisaaressa, aivan kivilinnan vieressä. Kävellessämme Olavinlinnalta Riihisaaren kautta keskustaan pysähdyimme laiturille katselemaan sinisenä loistavaa järveä ja museon laiturissa seisovia museolaivoja, niitä, jotka kiinnostivat minua aivan käsittämättömästi lapsuusvuosinani ja jotka ovat minusta edelleen kiinnostavia, juuri niin kiinnostavia, että viime kesänä minun oli päästävä katsomaan niitä sisältä. Se laituri on muuten yksi minun lempipaikoistani Savonlinnassa, siinä minulla oli muutama vuosi sitten tapana katsella auringonlaskuja asuessani Linnankadulla, katsella auringonlaskuja ja hetkittäin myös kirjoittaa, ihan vain hengittää.

Päästessämme viimein satamaan suuntasimme sille niin paljon puhutulle Lippakioskille, joka oli täynnä ihmisiä, jotka olivat kioskin avautumisesta selvästi yhtä innoissaan kuin minäkin ja jotka varmasti vielä kesän aikana palaavat sille samalla kioskille, kuten minäkin. Kioskilta päästyämme söimme ensimmäistä kertaa tänä keväänä jäätelöt satamassa ja pysähdyimme vielä Waahtoon nauttimaan kevätillan kauneudesta, oli nimittäin varmasti yksi huhtikuun kauneimmista illoista ja minä olin niin onnellinen kaikesta siitä, etten voinut kuin hymyillä loputtomasti. Palatessani myöhemmin sinä iltana lapsuudenkotiini mietin itsekseni, kuinka tahtoisin ehkä kuitenkin joskus tulevaisuudessa käydä katsomassa oopperaa Olavinlinnassa, tahtoisin kokea oopperan hienouden juuri siellä, enkä vain kuunnella Olavinlinnan viereisillä kallioilta, kuinka kivilinnan sisällä uskomattomat oopperalaulajat elävät musiikkia. Siinäkin on muuten tavallaan jotain hienoa, juuri siinä, että voi istua Olavinlinnan viereisillä kallioilla kauniina kesäiltana ja nauttia ystävien seuran lisäksi pikkukaupungin tunnelmasta, siitä, mikä on Savonlinnassa aivan erityinen oopperan kaikuessa taustalla.

IMG_2113IMG_2151

8. toukokuuta 2019

LAURISTA ON TULLUT MINULLE ERITYINEN YSTÄVÄ

IMG_1469IMG_1515IMG_1376

Meidän äärettömän rakas Ar'tfulfox's Dare To Dream eli Lauri oli viime maaliskuussa koiranpentu, jota kukaan meistä ei tavallaan osannut odottaa, se oli koiranpentu, jonka syntymä oli yksinkertaisesti ihme ja jonka saapuminen tähän maailmaan sai kyyneleet silmäkulmiini sinä kylmänä maaliskuisena päivänä iltapäivän auringonsäteiden murtautuessa sisään ikkunalasin lävitse. Lauri oli koiranpentu, josta kasvoi uskomattoman kaunis koira ja josta on sen maaliskuisen päivän jälkeen tullut minulle erityinen ystävä, sellainen, jota minulla on ikävä yleensä jo silloin, kun istun bussissa matkalla takaisin Jyväskylään vietettyäni Laurin kanssa viikon rakkaassa pikkukaupungissa. Niin, minä harvoin itken ikävääni, mutta minun on silti myönnettävä, että lähtiessäni viimeksi rakkaasta pikkukaupungista kyyneleet takertuivat silmäkulmiini miettiessäni sitä pientä karvakuonoa, joka odottaa aina kylpyhuoneen oven takana minua suihkusta ja hyppää aamuisin viereeni sohvalle käveltyäni yöpaidassani hiukset takkuisina vanhasta huoneestani olohuoneeseen.

Lauri on koiralaumamme ainoa uros, mutta samalla se on lempeä ja herkkä koira, hyppää hetkittäin sohvalle viereeni ja painaa päänsä polvelleni vaatien rapsutuksia, katselee silmiini kauniilla silmillään ja laittaessani kenkiä jalkaan tulee aina auttamaan minua, nuolaisee kasvojani. Lempeän ja herkän lisäksi Lauri on kuitenkin myös paljon muutakin, se on esimerkiksi myös aivan tavattoman onnellinen koira, juuri sellainen, joka aina nauraa silmillään ja saa jokaisen hyvälle tuulelle, vaikka takana olisi kuinka kamalan huono päivä tahansa. Yhtenä päivänä ollessamme äitini ja koirien kanssa iltalenkillä Lauri innostui niin, että hyppäsi minua vasten niin, että sen uskomattoman pitkä kuono osui silmääni niin, etten hetkeen pystynyt avaamaan silmääni ja kävelin kotiin silmäni vuotaen, mutta enhän minä siitä Laurille voinut vihainenkaan olla, sehän vain osoitti innostuneisuuttaan ja onnellisuuttaan, oli oma tavattoman hurmaava itsensä.

IMG_1557

Tarpeen vaatiessa Laurilta löytyy tottakai myös luonnetta ja sitä on vaikea olla huomaamatta esimerkiksi silloin, kun se on nukkumassa ja joku vahingossa koskettaa sitä, silloin ei mene sekuntiakaan, kun Lauri on ehtinyt kääntää päänsä ja murahtaa. Se on ollut sellainen aivan syntymästään asti, tahtonut nukkua rauhassa ja murahtanut sisaruksilleen aina, kun joku on tullut liian lähelle nukkumaan tai vahingossa koskettanut sitä, mutta ei se kuitenkaan turhaan murahtele, sen perusluonne on niin lempeä ja herkkä, että sen murahtelut jäävät sen sen varjoon. Tavallaan Lauri on kuin ilmetty isänsä, se on hetkittäin koiralaumamme alimpana ja saakin usein osakseen murahteluita nimenomaan laumanjohtajana toimivalta Lisalta, mutta on se ilmetty isänsä myös siinä, että se rakastaa huomiota ja rapsutuksia niin paljon, että se tulee aina tökkimään minua kirjoittaessani ja hyppää isäni viereen sohvalle vaatimaan huomiota, vaikka isäni nukkuisi.

Minulla on ollut elämässäni monta rakasta eläinystävää, mutta sitten on ollut myös niitä aivan erityisiä eläinystäviä, joista ensimmäiset olivat luonnollisesti jo edesmenneet koiramme Emmi ja Niilo, joiden kanssa vietin suurimman osan tähänastisesta elämästäni. Niistä tuli minulle erityisiä nimenomaan siksi, että minä sain kunnian viettää niiden kanssa melkein jokaisen päiväni saman katon alla ala-asteelta lukioon ja ammattikorkeakouluun asti, ne olivat läsnä elämäni suurimmissa muutoksissa ja vaikeimmissa hetkissä, ne olivat aina tukenani, kuuntelivat ihan hiljaa. Emmin ja Niilon jälkeen en ole viettänyt enää suurinta osaa päivistäni kenenkään koiran kanssa saman katon alla, mutta silti meidän perheemme neljä nykyistä karvakuonoa ovat aina olleet minulle tavattoman rakkaita. On kuitenkin myönnettävä, että jostain tuntemattomasta syystä Lisasta (jota muuten kutsumme todellisuudessa Liisaksi, Lissuksi ja Lissaboniksi) ja Laurista on tullut minulle tavallista erityisempiä, niistä on tullut sellaisia eläinystäviä, joita minulla on jatkuvasti aivan järjetön ikävä. Luulen, että se johtuu nimenomaan siitä, että toisin kuin meidän kaksi groenendael-prinsessaa, nämä kaksi tervua tulevat aina hetkittäin tökkimään minua kuonollaan kirjoittaessani ja rakastavat sitä, että ne voivat hypätä viereeni sohvalle ja painaa päänsä polvelleni. Niin, Lauri on erityinen ja niin uskomaton persoona, etten usko koskaan elämässäni tapaavani enää toista samanlaista, ei tule enää koskaan toista samanlaista karvakuonoa, ei toista Lauria.

IMG_1457IMG_1517IMG_1473

6. toukokuuta 2019

TOINEN PÄÄSIÄISPÄIVÄ 119-VUOTIAALLA PUUTALOLLA

IMG_1263IMG_1326P4220407

Toisena pääsiäispäivänä taivas verhoutui harmaan sävyihin ajaessamme isovanhempieni ja äitini kanssa puolenpäivän jälkeen kohti Enonkoskea ja peltomaisema ikkunalasin takana sai minut hiljaiseksi, jollain tavalla se aina rauhoittaa minua, se loputon peltomaisema ja vanhat talot navettoineen. En koskaan muuttaisi Enonkoskelle, mutta jollain tavalla se silti viehättää minua, mietin kaartaessamme Enonkosken vanhan hautausmaan portille, jotka narisivat avatessamme ne viedäksemme kynttilöitä isoisäni ja isomummoni haudalle. Sillä vanhalla hautasmaalla kävellessäni minun on aina pysähdyttävä nähdessäni vanhoja hautakiviä, jotka kertovat kovin lohduttomasti siitä, kuinka viime vuosisadan alussa ihmiset kuolivat nuorina ja kuinka aivan liian moni vastasyntynyt sai elää vain muutaman päivän ajan, niin minun oli pysähdyttävä sinäkin harmaana päivänä kävellessäni isoisäni haudalle. Isäni rakensi isoisäni haudalle valkoisen ristin hautajaisten jälkeen, se näkyy nykyään selkeästi hautausmaan vierestä kulkevalle tielle asti, mietin katsellessani äitini sytyttävän kynttilää isänsä, minun isoisäni, haudalle, joka oli vielä osittain verhoutunut paksuun lumipeitteeseen.

Hautausmaalta suuntasimme hiekkateitä pitkin vuonna 1900 rakennetulle pienelle puutalolle, jolle vievää metsätietä ei pysty tähän aikaan vuodesta ajamaan pihaan asti, sillä sen lisäksi, että tie on tähän aikaan vuodesta vielä osittain lumen peittämä, ei se myöskään välttämättä kunnolla kanna ollessaan kevään saapuessa niin märkä. Jätimme auton tiehaaraan ja kävelimme metsätietä talolle, joka seisoi rauhallisena aloillaan aivan kuten se on seisonut viimeisimmät 119 vuotta nähden vuosisadan ajan lumimyrskyjä ja kaatosateita, auringonsäteisiin verhoutuneita päiviä. Sen jälkeen, kun isoisäni kuoli ystävänpäivänä vuonna 2012, kukaan ei ole viettänyt talossa kokonaista päivää ja päästessäni talon edustalle huomasin, kuinka katolla vuosikymmeniä ollut tuuliviiri oli talven aikana pudonnut lahonneiden rappusten juurelle. Se tuuliviiri ei ollut kestänyt enää tätä talvea, eikä oikeastaan ne rappusetkaan, jotka olivat antautuneet luonnon armoilla vielä pahemmin kuin viime syksynä, pian niistä ei enää pääse kulkemaan, mietin kulkiessani niistä ihan varovaisesti.

IMG_1319

Talon sisällä aika tuntui jälleen pysähtyneen aloilleen, vanha kattila ja silitysraudat olivat edelleen paikoillaan vanhalla puuhellalla ja kuparipannu seisoi aloillaan korkean kaapin päällä, tuvasta avautuvassa pienessä komerossa astiat olivat siinä, mihin ne olivat aikoinaan jääneet ja seinään merkityt päivämäärät päättyivät vuoteen 1995. En tiedä, mitä niinä päivinä oli tapahtunut, mietin kävellessäni makuukammarin puolelle, jonka lipaston päällä seisoivat edelleen minulle tuntemattomien, kaukaisten sukulaisteni hääkuvat ja Pyhäkoulun opettajana toimineen isomummoni vanha koruteline, joka oli vuosien saatossa tyhjentynyt koruista. Lipaston laatikoista löytyi vielä isoisäni vanhat oppikoulun todistukset, pankin säästökirjoja sekä vanhoja silmälaseja, joista yhdet olivat tietääkseni isomummoni viimeiset. Jonain päivänä kaikki ne muistot vielä unohtuvat niin, ettei niistä osaa enää kukaan kertoa, minä mietin kävellessäni eteiseen, jossa pysähdyin katseeni osuessa isoisäni edesmenneen koiran hihnaan ja pelastusliiveihin, ja jatkaessani matkaani ulos.

Avattuani piharakennuksen oven silmiini osui se sama tuttu näky kuin aina ennenkin, loputtomasti erilaisia työkaluja ja rakennustarvikkeita juuri siinä, mihin isoisäni ne aikoinaan jätti, ei niitä kukaan ole sen jälkeen tarvinnut muutamia työkaluja lukuunottamatta. Siinä ne olivat kuten myös se puoliksi poltettu tupakka saunan pukuhuoneessa ja pesuvadit saunan lauteilla, saunan, jonka historia savusaunana näkyy edelleen savusta mustuneissa seinissä. Piharakennuksessa sijaitsevassa liiterissä olisi vielä puita, joilla voisi lämmittää sitä pientä saunaa, vaikka ei siinä kukaan enää koskaan tule saunomaan, ei, vaikka kiuas kestäisi varmasti vielä vuosikausia, eivätkä lauteetkaan näyttäneet lahonneilta. Siinä saunassa ei enää koskaan saunota, eikä kukaan tule koskaan lämmittämään sitä vanhaa puutaloakaan, sitä samaa, jossa isomummoni kasvatti lapsensa ja jossa isoisäni vietti aina kesänsä vaimonsa ja myöhemmin vain koiransa kanssa. Ei kukaan, mietin kävellessäni metsätietä takaisin autolle ja katselin kotimatkalla jälleen niitä loputtomia peltomaisemia.

P4220447IMG_1288IMG_1309

5. toukokuuta 2019

ILLAN VIIMEISET AURINGONSÄTEET RAKKAAN LISAN KANSSA

IMG_1172IMG_1223IMG_1179

Minä olen kirjoittanut viimeisimmän vuoden aikana paljon viime keväästä ja siitä, kuinka vanhin koiramme eli Aada synnytti tähän maailmaan kuusi kaunista koiranpentua, olen kirjoittanut paljon niistä seitsemästä viikosta ja kaikesta, mitä sain kokea niiden kuuden pennun kanssa, mutta en ole kuitenkaan koskaan kirjoittanut mitään siitä, että vielä pari vuotta sitten vanhempani ajattelivat, että Aadan sijaan toisesta koirastamme, Lisasta tulisi äiti. Meidän tavattoman rakas Lisa osoittautui kuitenkin myöhemmin vähän rikkinäiseksi lonkistaan ja vaikka sillä onkin aivan uskomattoman kultainen luonne ja siitä olisi varmasti tullut hyvä äiti, sitä ei voinut käyttää jalostuksessa. Niin meidän Lisasta ei sitten koskaan tullutkaan äitiä vaan lähinnä rakastava täti Aadan pienille pennuille ja vanhempani suunnittelivat, kuinka Lisa vietäisiin lähinnä sen oman elämän helpottamiseksi sterilisoitavaksi vielä jossain vaiheessa tulevien vuosien aikana.

Noin kuukausi se kauan odotettu päivä viimein koitti, jolloin Lisa matkusti Parikkalaan vanhempieni kanssa ja pääsi matkan päätteeksi sterilisaatioon. Palatessaan alkuillasta takaisin kotiin se oli odotusteni mukaisesti lääkkeistä kovin tokkurainen, se oli huojuen seisonut takakontissa koko matkan takaisin Savonlinnaan ja lepäsi sitten suurimman osan illasta omassa huoneessaan, nousi vain syömään ja juomaan myöhään illalla. Seuraavan viikon ajan Lisa oli ihan kuin toinen koira, murisi omasta huoneestaan muiden koirien kävellessä ohitse ja oli ilmeisesti juuri kipujen takia hetkittäin vähän ihan vihainen muille koirille, mikä puolestaan on täysin ymmärrettävää niin kovin suuren leikkauksen jälkeen. Palatessani pääsiäisenä takaisin Savonlinnaan rakas Lisa oli kuitenkin taas melko vahvasti oma itsensä, juoksi muiden koirien kanssa pihassa maitopurkin palanen suussaan ja vaati huomiota aivan kuten aina ennenkin, enkä olisi voinut olla yhtään onnellisempi siitä, että Lisa oli taas ennallaan ja ei enää vaikuttanut siltä, että sillä olisi jatkuvasti kipuja.

IMG_1200

Ensimmäisen pääsiäispäivän iltana kävelimme Lisan kanssa kahdestaan rantaan nauttimaan auringonlaskusta, sillä se ei vielä jaksanut käydä yhtä pitkillä iltalenkeillä kuin kolme muuta koiraamme ja ansaitsi siten oman iltalenkkinsä rannalle. Illan viimeisten auringonsäteiden loisteessa istuimme hetkeksi aloillemme ja katselimme tyynelle järvelle, joka oli alkanut vähitellen vapautui paksun jääkerroksen alta, olin äärettömän onnellinen siitä, että luonto oli viimein alkanut kunnolla heräillä tähän kevääseen, olin onnellinen jokaisesta pienestä silmusta lehtipuiden oksilla. Lisa kantoi suussaan erilaisia keppejä kävellessään ympäri pientä niemeä ja kävi aina hetkittäin kastamassa tassunsa rantaveteen, juomassa raikasta järvivettä ja nauroi sitten taas silmillään. Se, kuinka tavattoman onnellinen se rakas karvakuono oli sinä iltana auringonlaskun maalatessa taivasta harmoniaan, teki minutkin aivan uskomattoman onnelliseksi ja meidän kävellessämme takaisin kotiin auringonlaskun maalaaman taivaan alla me hymyilimme yhdessä, eikä meillä ollut kiire yhtään mihinkään, ei yksinkertaisesti yhtään mihinkään, siinä hetkessä maailma ympärillämme tuntui pysähtyneen.

IMG_1163IMG_1217

2. toukokuuta 2019

NIISSÄ HETKISSÄ ON AINA JOTAIN TAIANOMAISTA

IMG_0907IMG_0859IMG_0922
Tammikuussa kirjoitin, kuinka tavoitteenani on lukea tänä vuonna enemmän kirjoja kuin olen lukenut moneen vuoteen ja vaikka kuinka tahtoisin lukea kirjoja, tämän alkuvuoden aikana on vain yksinkertaisesti tuntunut, ettei minulla ole aikaa lukea. On tuntunut, ettei ole ollut sellaisia hetkiä, kun olisin voinut rauhoittua unohtumaan kirjojen sivuille, jotka rivi toisensa jälkeen muodostavat aivan oman maailmansa. Tämän alkuvuoden aikana olen lukenut aivan rehellisesti sanottuna vain otteita Tove Janssonin tuotannosta sekä hevosiin ja ratsastukseen liittyvää kirjallisuutta, sellaista, jonka olen todennut tukevan kehittymistäni tämän rakkaan harrastukseni suhteen. Tilanne tavoitteeni toteutumisen suhteen ei siis tällä hetkellä näytä vahvalta, mutta viettäessäni pari viikkoa sitten pääsiäistä rakkaassa pikkukaupungissa minulla oli pieniä hetkiä, kun tuntui hyvältä rauhoittua kirjan sivuille, unohtaa hetkeksi kaikki ja jäädä kiinni niihin lauseisiin, jotka vievät omaan maailmaansa, sellaiseen, joka kasvaa lause kerrallaan aina vain kauniimmaksi ja suuremmaksi.

Toisinaan siitä lauseista rakentuneesta maailmasta voi tulla myös lopulta uskomattoman pieni, sellainen, johon mahtuu niin vähän asioita, että se tuntuu jokaisessa hengenvedossa painolastina. Pääsiäisenä jo toistamiseen lukemani Joel Haahtelan Traumbach ei kuitenkaan ole sellainen kirja vaan sen sivuille mahtuu paljon niitä sellaisia hetkiä, kun onni täyttää koko hauraan sydämen ja kesäyö tuoksuu tuulessa. Haahtela on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani ja kuten jokaisen lukemani hänen kirjansa kohdalla, tämänkin, aivan uskomattoman kauniin kirjan sivuille hän on onnistunut maalaamaan niin tavattoman elävän tunnelman, että lukiessani tuntui aivan kuin olisin ollut läsnä niissä unenomaisissa hetkissä, kuin hidastetussa elokuvassa. Sen lisäksi, että Haahtela onnistuu kerta toisensa jälkeen maalaamaan elävän tunnelman kirjoihinsa, hänen lauseensa ovat hetkittäin niin äärettömän kauniita, että niihin on pysähdyttävä, annettava niille aikansa ja luettava vielä kerran uudelleen, huokaistava itsekseen. Minä toivon, että niitä hetkiä, kun minun on pysähdyttävä kauniiden lauseiden äärellä, tulee olemaan tänä vuonna paljon, niissä hetkissä on jotain taianomaista.

IMG_0864IMG_0910

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.