Meidän äärettömän rakas Ar'tfulfox's Dare To Dream eli Lauri oli viime maaliskuussa koiranpentu, jota kukaan meistä ei tavallaan osannut odottaa, se oli koiranpentu, jonka syntymä oli yksinkertaisesti ihme ja jonka saapuminen tähän maailmaan sai kyyneleet silmäkulmiini sinä kylmänä maaliskuisena päivänä iltapäivän auringonsäteiden murtautuessa sisään ikkunalasin lävitse. Lauri oli koiranpentu, josta kasvoi uskomattoman kaunis koira ja josta on sen maaliskuisen päivän jälkeen tullut minulle erityinen ystävä, sellainen, jota minulla on ikävä yleensä jo silloin, kun istun bussissa matkalla takaisin Jyväskylään vietettyäni Laurin kanssa viikon rakkaassa pikkukaupungissa. Niin, minä harvoin itken ikävääni, mutta minun on silti myönnettävä, että lähtiessäni viimeksi rakkaasta pikkukaupungista kyyneleet takertuivat silmäkulmiini miettiessäni sitä pientä karvakuonoa, joka odottaa aina kylpyhuoneen oven takana minua suihkusta ja hyppää aamuisin viereeni sohvalle käveltyäni yöpaidassani hiukset takkuisina vanhasta huoneestani olohuoneeseen.
Lauri on koiralaumamme ainoa uros, mutta samalla se on lempeä ja herkkä koira, hyppää hetkittäin sohvalle viereeni ja painaa päänsä polvelleni vaatien rapsutuksia, katselee silmiini kauniilla silmillään ja laittaessani kenkiä jalkaan tulee aina auttamaan minua, nuolaisee kasvojani. Lempeän ja herkän lisäksi Lauri on kuitenkin myös paljon muutakin, se on esimerkiksi myös aivan tavattoman onnellinen koira, juuri sellainen, joka aina nauraa silmillään ja saa jokaisen hyvälle tuulelle, vaikka takana olisi kuinka kamalan huono päivä tahansa. Yhtenä päivänä ollessamme äitini ja koirien kanssa iltalenkillä Lauri innostui niin, että hyppäsi minua vasten niin, että sen uskomattoman pitkä kuono osui silmääni niin, etten hetkeen pystynyt avaamaan silmääni ja kävelin kotiin silmäni vuotaen, mutta enhän minä siitä Laurille voinut vihainenkaan olla, sehän vain osoitti innostuneisuuttaan ja onnellisuuttaan, oli oma tavattoman hurmaava itsensä.
Tarpeen vaatiessa Laurilta löytyy tottakai myös luonnetta ja sitä on vaikea olla huomaamatta esimerkiksi silloin, kun se on nukkumassa ja joku vahingossa koskettaa sitä, silloin ei mene sekuntiakaan, kun Lauri on ehtinyt kääntää päänsä ja murahtaa. Se on ollut sellainen aivan syntymästään asti, tahtonut nukkua rauhassa ja murahtanut sisaruksilleen aina, kun joku on tullut liian lähelle nukkumaan tai vahingossa koskettanut sitä, mutta ei se kuitenkaan turhaan murahtele, sen perusluonne on niin lempeä ja herkkä, että sen murahtelut jäävät sen sen varjoon. Tavallaan Lauri on kuin ilmetty isänsä, se on hetkittäin koiralaumamme alimpana ja saakin usein osakseen murahteluita nimenomaan laumanjohtajana toimivalta Lisalta, mutta on se ilmetty isänsä myös siinä, että se rakastaa huomiota ja rapsutuksia niin paljon, että se tulee aina tökkimään minua kirjoittaessani ja hyppää isäni viereen sohvalle vaatimaan huomiota, vaikka isäni nukkuisi.
Minulla on ollut elämässäni monta rakasta eläinystävää, mutta sitten on ollut myös niitä aivan erityisiä eläinystäviä, joista ensimmäiset olivat luonnollisesti jo edesmenneet koiramme Emmi ja Niilo, joiden kanssa vietin suurimman osan tähänastisesta elämästäni. Niistä tuli minulle erityisiä nimenomaan siksi, että minä sain kunnian viettää niiden kanssa melkein jokaisen päiväni saman katon alla ala-asteelta lukioon ja ammattikorkeakouluun asti, ne olivat läsnä elämäni suurimmissa muutoksissa ja vaikeimmissa hetkissä, ne olivat aina tukenani, kuuntelivat ihan hiljaa. Emmin ja Niilon jälkeen en ole viettänyt enää suurinta osaa päivistäni kenenkään koiran kanssa saman katon alla, mutta silti meidän perheemme neljä nykyistä karvakuonoa ovat aina olleet minulle tavattoman rakkaita. On kuitenkin myönnettävä, että jostain tuntemattomasta syystä Lisasta (jota muuten kutsumme todellisuudessa Liisaksi, Lissuksi ja Lissaboniksi) ja Laurista on tullut minulle tavallista erityisempiä, niistä on tullut sellaisia eläinystäviä, joita minulla on jatkuvasti aivan järjetön ikävä. Luulen, että se johtuu nimenomaan siitä, että toisin kuin meidän kaksi groenendael-prinsessaa, nämä kaksi tervua tulevat aina hetkittäin tökkimään minua kuonollaan kirjoittaessani ja rakastavat sitä, että ne voivat hypätä viereeni sohvalle ja painaa päänsä polvelleni. Niin, Lauri on erityinen ja niin uskomaton persoona, etten usko koskaan elämässäni tapaavani enää toista samanlaista, ei tule enää koskaan toista samanlaista karvakuonoa, ei toista Lauria.
Minulla on ollut elämässäni monta rakasta eläinystävää, mutta sitten on ollut myös niitä aivan erityisiä eläinystäviä, joista ensimmäiset olivat luonnollisesti jo edesmenneet koiramme Emmi ja Niilo, joiden kanssa vietin suurimman osan tähänastisesta elämästäni. Niistä tuli minulle erityisiä nimenomaan siksi, että minä sain kunnian viettää niiden kanssa melkein jokaisen päiväni saman katon alla ala-asteelta lukioon ja ammattikorkeakouluun asti, ne olivat läsnä elämäni suurimmissa muutoksissa ja vaikeimmissa hetkissä, ne olivat aina tukenani, kuuntelivat ihan hiljaa. Emmin ja Niilon jälkeen en ole viettänyt enää suurinta osaa päivistäni kenenkään koiran kanssa saman katon alla, mutta silti meidän perheemme neljä nykyistä karvakuonoa ovat aina olleet minulle tavattoman rakkaita. On kuitenkin myönnettävä, että jostain tuntemattomasta syystä Lisasta (jota muuten kutsumme todellisuudessa Liisaksi, Lissuksi ja Lissaboniksi) ja Laurista on tullut minulle tavallista erityisempiä, niistä on tullut sellaisia eläinystäviä, joita minulla on jatkuvasti aivan järjetön ikävä. Luulen, että se johtuu nimenomaan siitä, että toisin kuin meidän kaksi groenendael-prinsessaa, nämä kaksi tervua tulevat aina hetkittäin tökkimään minua kuonollaan kirjoittaessani ja rakastavat sitä, että ne voivat hypätä viereeni sohvalle ja painaa päänsä polvelleni. Niin, Lauri on erityinen ja niin uskomaton persoona, etten usko koskaan elämässäni tapaavani enää toista samanlaista, ei tule enää koskaan toista samanlaista karvakuonoa, ei toista Lauria.
Lähetä kommentti