Huhtikuun lopussa, vain päivä sen jälkeen, kun olin matkustanut pikkukaupungista takaisin Savonlinnaan, istuin taas bussissa ja katselin ikkunalasin takana vaihtuvaa maisemaa uuden musiikin soidessa kuulokkeissani. Olin huhtikuun aikana ehtinyt siihen mennessä istua bussissa yhteensä parikymmentä tuntia ja kun viimein saavuin määränpäähäni en voinut kuin huokaista helpotuksesta, vaikka rakas Helsinki verhoutuikin sinä iltapäivänä harmaan sävyihin. Kaikesta harmaudesta huolimatta tuntui hyvältä palata jälleen hetkeksi takaisin Helsinkiin, kävellä pitkin Aleksanterinkatua ja kuunnella, kuinka raitiovaunut kolisivat ohitseni, jollain tavalla minä aina kaipaan sitä, raitiovaunujen kolinaa. Sinä iltapäivänä minulla ei kuitenkaan ollut suunnitelmissa kävellä keskustassa vaan metsästettyäni Stockmannilta Makian uuden malliston kangaskasseja minä matkustin taas pitkästä aikaa Seurasaareen, katselin ikkunalasin takana vaihtuvia tuttuja maisemia ja muistelin niitä aikoja, kun vielä asuin Helsingissä ja matkustin aina hetkittäin kaiken järjettömän stressini ja kiireeni keskellä Seurasaareen rauhoittumaan, hengittämään keuhkojeni täydeltä rauhoittavaa hiljaisuutta.
Kävellessäni sinä huhtikuisena iltapäivänä valkoista puusiltaa pitkin Seurasaareen minut valtasi ihan suunnaton rauha, sellainen, jonka tunnen vain siellä, kävellessäni sitä samaa siltaa pitkin paikkaan, joka saa minut kerta toisensa jälkeen rauhoittumaan. Ilmassa tuoksui kevät ja rintalastan alla tuntui aivan valtava rauhallisuus jatkaessani valkoiselta sillalta matkaani vanhojen hirsitalojen varjoon, niistä hiritaloista tuli Helsingissä viettämieni vuosien aikana minulle rakkaita ja jollain tavalla minusta tuntui, että ne kertoivat minulle aina tarinoitaan jostain kaukaa vuosikymmenten takaa. Ehkä ne kertoivatkin, minä mietin itsekseni istuessani hirsitalon portailla katselemassa, kuinka auringonsäteet murtautuivat pilviverhon lävitse. Harmaan lukemattomiin sävyihin verhoutuneen taivaan vaihtuessa aina hetkittäin auringonsäteisiin nautin siitä uskomattomasta rauhasta rintalastani alla, kuuntelin lintujen laulavan keväästä ja kävellessäni tuulimyllyn, vanhan Karunan vanhan kirkon ja vanhojen, rauhallisesti aloillaan seisovien talojen ohitse en osannut kuin hymyillä. Kaikki siinä saaressa on minulle ihan tavattoman rakasta, mietin itsekseni istuessani myöhemmin bussissa matkalla Tavastialle, jonka loppuunmyydyssä salissa näin sinä iltana uskomattoman hienon keikan, sellaisen, joka sai kylmät väreet juoksemaan ihollani ja kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini, siitä kerron teille kuitenkin jonain muuna päivänä.
Lähetä kommentti