28 TUNTIA JA 30 000 ASKELTA RAKKAASSA HELSINGISSÄ

 

Kesäkuun puolivälin jälkeen, samana kovin aurinkoisena lauantaina, kun Antti Tuiskun piti nousta värivalojen loisteeseen Olympiastadionilla, matkustin ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen Helsinkiin. Katselin aamun kirkkaissa auringonsäteissä uinuvia maisemia bussin ikkunalasin takana miettiessäni, kuinka se tuntui melkein yhtä epätodelliselta kuin livemusiikki oli tuntunut edellisellä viikolla, se, että ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen istuin viimein siinä matkalla kohti kaupunkia, jossa olin vuosia sitten asunut kolme vuotta ja jossa olin tuntenut olevani kotona enemmän kuin minä olin tuntenut koskaan missään muualla. Kuulokkeissa soi rakasta musiikkia, johon hetkittäin nukahdin huonosti nukutun yön jälkeen ja en vain osannut olla hymyilemättä vähän itsekseni saapuessamme lopulta Helsinkiin. Katselin bussin ikkunasta ohikiitäviä rakkaita maisemia, niitä, jotka olivat vuosia sitten tarkoittaneet minulle kotia, katselin Sturenkatua, jota minulla oli ollut tapana kävellä aina keväisin ja Mannerheimintietä, jota minä pitkin olin kävellyt keskellä yötä keikkojen jälkeen, huokaisin syvään.

 

Voi kuinka olen kaivannut sinua Helsinki, huokaisin kävellessäni kaukoliikenteen terminaalista lasipalatsin eteen bussipysäkille ja matkustaessani Seurasaareen ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, tuntui kummalliselta katsella maisemia bussin ikkunalasin takana ja miettiä, että vuosia sitten olisin muistanut senkin reitin tarkasti vaikka unissani. Enää minä en tietenkään muistanut jokaista risteystä, mutta kaikki tutut kadunkulmat tekivät minut silti äärettömän onnelliseksi ja kävellessäni parinkymmenen minuutin matkan jälkeen valkoista siltaa pitkin Seurasaareen tunsin, kuinka kaikki stressi katosi rintalastani alta. Niin tapahtui myös vuosia sitten, siksi siitä paikasta tuli minulle vuosien saatossa niin uskomattoman rakas ja siksi minä palasin sinne kerta toisensa jälkeen välillä ihan vain hengittämään, kuuntelemaan lempeän tuulen kertomia tarinoita vuosikymmenten takaa. Ehkä nimenomaan siksi palasin sinne myös sinä lauantaina heti saavuttuani kaupunkiin, mietin ostaessani lipun Seurasaaren ulkomuseoon ja jatkaessani matkaani hiekkateitä kohti vuosisatojen ajan elämää nähneitä taloja.

 

Vuosia sitten minulla oli tapana käydä Seurasaaressa vuodenajasta riippumatta, mutta enemmän kuin koskaan rakastin sitä kuitenkin syksyisin ja talvisin, silloin, kun siellä oli hiljaista ja vanhat talot nukkuivat talviuntaan, silloin istuin vanhojen talojen portailla kirjoittamassa yksittäisiä sanoja ja keskeneräisiä lauseita muistikirjaani ja kuuntelin varovaista tuulta, sen kertomia tarinoita jostain vuosikymmenten takaa. Sinä lauantaina kuitenkin vierailin ensimmäistä kertaa vuosiin Seurasaaren ulkomuseossa, kuljin vanhoissa kauniissa taloissa ja kuuntelin lattialautojen narisevan jalkojeni alla kertoen tarinoitaan niin kaukaa vuosisatojen takaa, että se sai minut aina sanattomaksi kerta toisensa jälkeen. Katselin seiniä, jotka olivat nähneet elämää vuosisatojen ajan, pysähdyin hengittämään raikasta ilmaa ja rakastin aivan äärettömästi jokaista hetkeä, jonka sinä aurinkoisena lauantaina vietin kaikkien niiden tarinoiden äärellä, rakastin niin, että hetkittäin tuntui kuin pakahtuisin siihen tunteeseen.

Muutamaa tuntia myöhemmin kävelin Mannerheimintietä pitkin hotelliin, josta olin varannut puolitoista vuotta sitten itselleni hotellihuoneen Antti Tuiskun stadionkeikkaa ajatellen ja siirtänyt varausta myöhemmin uudelle keikkapäivälle, hotelliin, joka on aina ensimmäinen vaihtoehtoni varatessani hotellihuonetta Helsingistä. Sinne tuntuu hyvältä palata kerta toisensa jälkeen, mietin katsellessani viime vuonna remontoitua aulaa ympärilläni odottaessani hissiä kahdeksanteen kerrokseen ja avatessani huoneeni oven huokaisin, kuinka upean muutoksen huoneet olivat kokeneet. Laskin vettä kylpyammeeseen ja katselin ikkunalasin takana avautuvaa maisemaa, olin kaivannut sitä enemmän kuin olin osannut ajatellakaan, sitä valtavaa rauhaa ja rakasta maisemaa ikkunalasin takana, mietin istuessani myöhemmin kaikessa rauhassa kylvyssä ja hymyilin, kuinka se oli ensimmäinen kerta vuosiin, kun minä olin Helsingissä ilman, että minulla oli suunnitelmia tai kertaakaan kiire yhtään mihinkään.

Illalla matkustin kuin hetken mielijohteesta lähijunalla Malminkartanoon. Siellä oli minun ensimmäinen kotini, se pieni soluhuone, joka oli minulle aivan äärettömän rakas kolmen vuoden ajan ja jonka parvekkeelta minulla oli tapana katsella lentokoneita, jotka lensivät ohitse yötaivaalla. Malminkartanon asemalla näytti samalta kuin vuosia sitten, entinen lähikauppani oli edelleen paikallaan ja hymyilin itsekseni kävellessäni kuusisataa metriä asemalta entiselle kotikadulleni, matkan varrelle oli vuosien mittaan rakennettu lukuisia uusia kerrostaloja ja maisema oli muuttunut paljon, mutta saapuessani Juustenintielle kaikki oli kuitenkin ihan ennallaan. Katselin vanhaa parvekettani, sen valkoiseksi maalattua metallista kaidetta ja likaisen valkoisia seiniä, se oli se minun turvapaikkani vuosia sitten ja muistan edelleen, kuinka kuusi vuotta sitten toukokuussa istuin viimeisenä iltana ennen muuttoa siinä katselemassa yötaivasta. Siitä toukokuisesta illasta on kuljettu pitkä matka tähän päivään, mutta en voinut olla hymyilemättä sille kuuden vuoden takaiselle vaaleahiuksiselle tytölle, joka tuntui juuri siinä olevan lähempänä minua kuin on ollut vuosiin, niin lähellä, että hetken tuntui kuin olisin kuulunut sinne.

Ennen kuin palasin takaisin keskustaan kävin vielä entisessä lähikaupassani, mikään ei ollut muuttunut ja olisin edelleen osannut kertoa, mistä hyllyvälistä löytäisin tarvitsemani, ostin jäätelön ja söin sen odotellessani junaa, olin myöhästynyt edellisestä, aivan kuin olin myöhästynyt lukemattomia kertoja vuosia sitten. Kannelmäki, Pohjois-Haaga, Huopalahti, Ilmala, Pasila, kuuntelin kuulutuksia hymyillen itsekseni niiden mukanaan tuomille muistoille ja kävelin hetkeä myöhemmin rautatieasemalta vielä Aleksanterinkadulle, se on yksi lempikaduistani Helsingissä ja kävellessäni sinä iltana kohti Senaatintoria mietin itsekseni, kuinka minä olin kävellyt sen saman matkan lukemattomia kertoja elämässäni, lukemattomia kertoja vain siksi, koska rakastin sitä niin valtavasti. 

 

Sinä iltana se tuntui kuitenkin jollain tavalla erityiseltä, kuin paluulta kotiin, mietin kiivetessäni Tuomiokirkon portaita ylös ja pysähtyessäni hetkeksi katselemaan edessäni avautuvaa maisemaa, se oli vuosia sitten minulle rakas ja oli sitä myös sinä kauniina lauantai-iltana. Merituuli tarttui hiuksiini illan lempeiden auringonsäteiden maalatessa maisemaa kauniilla sävyillään, sydämeni tuntui uskomattoman kevyeltä ja ihollani juoksivat kylmät väreet. Voi, kuinka olinkaan kaivannut sitä, olin kaivannut sitä rakasta kaupunkia ja sitä, miltä minusta tuntuu kävellessäni sen katuja, sitä valtameren kokoista vapautta rintalastani alla ja kylmiä väreitä kalpealla ihollani.

 

Päästessäni takaisin hotellille rannekelloni kertoi minulle ottaneeni sen päivän aikana yli 25 000 askelta ja siltä minusta todella tuntui kaatuessani viimeinkin hotellihuoneen pehmeään sänkyyn, mutta kaikesta siitä kivusta ja väsymyksestä huolimatta olin onnellinen siitä, että olin nähnyt ja kokenut sen päivänä aikana kaiken sen. Kävin vielä lämpimässä kylvyssä kaikessa rauhassa ja katselin ikkunalasin takana avautuvaa pimeyteen verhoutunutta maisemaa maisemaa, Hesperian puistoa ja ohikiitävien autojen valoja Mannerheimintiellä, join lasillisen viiniä ja piilouduin keskiyön jälkeen lopulta pehmeisiin lakanoihin näkemään unta jostain vuosien takaisista hetkistä.

 

Aamulla minä heräsin hiljaisuuteen, avasin hotellihuoneen verhot ja annoin aamun kirkkaiden auringonsäteiden tulvia sisään. Ikkunasta näki Tuomiokirkolle saakka ja mietin, kuinka valtavan onnellinen olin ollut edellisenä iltana katsellessani maisemaa Tuomiokirkon portailta ja kuinka onnellinen olin siinäkin hetkessä, aamun hitaina tunteina laskiessani lämmintä vettä kylpyammeeseen ja harjatessani yön jäljiltä takkuisia hiuksia peilin edessä. Sinä aamuna minulla ei ollut kiire yhtään mihinkään, kävin vielä lämpimässä kylvyssä ja kuuntelin edellisenä päivänä kesken jäänyttä äänikirjaa ennen kuin kahdeltatoista kirjauduin ulos hotellista ja jatkoin matkaani.

Sunnuntaina kirkkaat auringonsäteet maalasivat armottomia varjojaan Mannerheimintielle ja ennen kuin minä matkustin takaisin Jyväskylään vierailin vielä Luonnontieteellisessä museossa. Astuessani Luonnontieteellisen museon ovesta sisään en voinut kuin hämmästellä itsekseni, kuinka ylipäätään oli mahdollista, että olin silloin aikoinaan onnistunut asumaan Helsingissä kolme vuotta käymättä kertaakaan kyseisessä museossa. Olin niiden vuosien aikana kävellyt lukemattomia kertoja museon ohitse, ihaillut sitä uskomattoman kaunista rakennusta ja miettinyt, kuinka jonain päivänä tahtoisin nähdä, mitä kaikkea niiden seinien sisällä on. Niin tosiaan, ihan vain miettinyt, nimittäin sinä sunnuntaina kävin museossa toista kertaa elämässäni ja aivan kuten ensimmäselläkin kerralla museon uskomattomuus sai minut sanattomaksi, niin sanattomaksi, etten oikein vieläkään löydä sanoja.

 

Museon jokainen näyttely oli aivan valtavan hieno kokonaisuus, jokaisen äärellä tunsin itseni aivan äärettömän pieneksi ja jokaisen kohdalla minun oli pysähdyttävä luvattoman monesti ihan vain ihmettelemään. Aivan kuten puolitoista vuotta aiemmin, mietin myös sinä sunnuntaina kiertäessäni monta tuntia museon näyttelyitä, etten ollut kovin useasti nähnyt mitään niin pysäyttävää, enkä muistanut koskaan liikuttuneeni missään museossa niin vahvasti, että kyyneleet olisivat tuntuneet silmäkulmissani asti. Jollain tavalla kaikki se oli niin suurta ja ihmeellistä, että minä en vain voinut olla liikuttumatta kaiken sen äärellä, siinä museossa ja sen näyttelyissä oli jotain todella erityistä, jotain, mitä en ollut koskaan päässyt kokemaan missään muualla, mietin vielä illalla istuessani bussissa matkalla takaisin Jyväskylään. Jalkani olivat kipeämmät kuin ne olivat olleet aikoihin ja väsymys tuntui edelleen koko kehossani, mutta en olisi voinut olla yhtään onnellisempi siitä, että olin viimein päässyt käymään Helsingissä, siellä, missä olin aikoinaan tuntenut olevani kotona enemmän kuin missään.

          Nähdään taas rakas Helsinki.           

HELSINKI, SEURASAARI JA RAUHA RINTALASTAN ALLA

Huhtikuun lopussa, vain päivä sen jälkeen, kun olin matkustanut pikkukaupungista takaisin Savonlinnaan, istuin taas bussissa ja katselin ikkunalasin takana vaihtuvaa maisemaa uuden musiikin soidessa kuulokkeissani. Olin huhtikuun aikana ehtinyt siihen mennessä istua bussissa yhteensä parikymmentä tuntia ja kun viimein saavuin määränpäähäni en voinut kuin huokaista helpotuksesta, vaikka rakas Helsinki verhoutuikin sinä iltapäivänä harmaan sävyihin. Kaikesta harmaudesta huolimatta tuntui hyvältä palata jälleen hetkeksi takaisin Helsinkiin, kävellä pitkin Aleksanterinkatua ja kuunnella, kuinka raitiovaunut kolisivat ohitseni, jollain tavalla minä aina kaipaan sitä, raitiovaunujen kolinaa. Sinä iltapäivänä minulla ei kuitenkaan ollut suunnitelmissa kävellä keskustassa vaan metsästettyäni Stockmannilta Makian uuden malliston kangaskasseja minä matkustin taas pitkästä aikaa Seurasaareen, katselin ikkunalasin takana vaihtuvia tuttuja maisemia ja muistelin niitä aikoja, kun vielä asuin Helsingissä ja matkustin aina hetkittäin kaiken järjettömän stressini ja kiireeni keskellä Seurasaareen rauhoittumaan, hengittämään keuhkojeni täydeltä rauhoittavaa hiljaisuutta.

Kävellessäni sinä huhtikuisena iltapäivänä valkoista puusiltaa pitkin Seurasaareen minut valtasi ihan suunnaton rauha, sellainen, jonka tunnen vain siellä, kävellessäni sitä samaa siltaa pitkin paikkaan, joka saa minut kerta toisensa jälkeen rauhoittumaan. Ilmassa tuoksui kevät ja rintalastan alla tuntui aivan valtava rauhallisuus jatkaessani valkoiselta sillalta matkaani vanhojen hirsitalojen varjoon, niistä hiritaloista tuli Helsingissä viettämieni vuosien aikana minulle rakkaita ja jollain tavalla minusta tuntui, että ne kertoivat minulle aina tarinoitaan jostain kaukaa vuosikymmenten takaa. Ehkä ne kertoivatkin, minä mietin itsekseni istuessani hirsitalon portailla katselemassa, kuinka auringonsäteet murtautuivat pilviverhon lävitse. Harmaan lukemattomiin sävyihin verhoutuneen taivaan vaihtuessa aina hetkittäin auringonsäteisiin nautin siitä uskomattomasta rauhasta rintalastani alla, kuuntelin lintujen laulavan keväästä ja kävellessäni tuulimyllyn, vanhan Karunan vanhan kirkon ja vanhojen, rauhallisesti aloillaan seisovien talojen ohitse en osannut kuin hymyillä. Kaikki siinä saaressa on minulle ihan tavattoman rakasta, mietin itsekseni istuessani myöhemmin bussissa matkalla Tavastialle, jonka loppuunmyydyssä salissa näin sinä iltana uskomattoman hienon keikan, sellaisen, joka sai kylmät väreet juoksemaan ihollani ja kyyneleet tarttumaan silmäkulmiini, siitä kerron teille kuitenkin jonain muuna päivänä.

HETKEEN MINUA EI STRESSANNUT YHTÄÄN MIKÄÄN

On myönnettävä, että olen tänä syksynä minä törmäillyt jatkuvasti järjettömään stressiin ja herännyt öisin painajaisiin, istunut pimeässä asunnossani peittoon kääriytyneenä ja kuunnellut, kuinka vesisade hakkaa ikkunaan. Valehtelisin, jos väittäisin, etten tiedä syytä jatkuvalle stressilleni, nimittäin sen lisäksi, että minulla on hetkittäin ollut ihan uskomaton stressi työasioideni suhteen, on minulla ollut stressiä myös ihan kaikesta siitä, mitä tapahtuu työpäivieni ulkopuolella. On ollut stressiä siitä, että polkupyöräni hajosi samantien sen tultua huollosta, stressiä siitä, että kamerani suljin hajosi viimein 101 703 valokuvan jälkeen ja siitä, etten tunne saavani tarpeeksi aikaiseksi, vaikka minä kuinka yrittäisin, on ollut aivan käsittämätöntä, aamuöisin painajaisin herättävää stressiä siitä, etten minä tiedä, mitä teen ensi keväänä tai vuoden päästä ja siitä, kuinka en tunne olevani tarpeeksi hyvä oikeastaan missään, tavallaan olisi varmaan helpompi sanoa, mistä en ole tämän syksyn aikana stressannut, helpompi listata päivät, jolloin en ole tänä syksynä stressannut.

Olen tavallaan aina ollut sellainen ihminen, stressanut hetkittäin niin suunnattomasti, että olen tahtomattani valvonut öisin pimeässä asunnossani osaamatta nukkua hetkeäkään, istunut aamuisin parvekkeellani ennen luentoa miettimässä, etten ole tarpeeksi ja kävellyt pitkin tuntemattomia kadunkulmia näkemättä ympärilleni, kuin silmät sidottuina. Stressi on saanut minut sulkeutumaan kuoreeni, piiloutumaan iltaisin maailmalta asuntoni hämärään ja suorittamaan elämääni muistamatta elää sitä, hetkittäin minun on ollut myönnettävä itselleni, että se on minulle todellinen ongelma ja että on mahdollista, että stressaan turhaan. Minä tiedostan stressaavani usein turhaan ja että tänä syksynä todella suuri osa stressistäni on ollut jollain tavalla turhaa, on ollut paljon sellaisia asioita, joista stressaaminen on ollut yksinkertaisesti turhaa, mutta en vain ole osannut olla stressaamatta. En ole osannut taistella stressiä vastaan ja siksi se on vienyt minut mukanaan niin vahvasti tänä syksynä, huolimatta kaikista niistä vuosista, kun olen taistellut stressiä vastaan kaikilla voimillani, tänä syksynä en ole osannut taistella yhtään, olen vain mennyt virran mukana, antanut sen viedä mukanaan.

Kun vuosia sitten asuin vielä Helsingissä, palasin aina stressin saadessa minut valtaansa siihen samaan saareen, joka sai kerta toisensa jälkeen minut rauhoittumaan, ajatukseni hetkeksi hiljenemään. Niinpä minä palasin lokakuun alussa Seurasaareen, ensimmäistä kertaa vuosiin nauttimaan hiljaisuudesta ja rauhoittumaan metsän humistessa ympärilläni varovaisessa syystuulessa, sillä minusta oli jo kauan tuntunut siltä, että minun olisi palattava, oli tuntunut, että siellä saisin hetken olla ilman jatkuvaa stressiäni ja että se hetki saattaisi auttaa minua eteenpäin, antaisi minulle tavattomasti voimia. Päästessäni sinä lokakuisena lauantaina viimein siihen aivan äärettömän rakkaaseen saareen, hengitin keuhkot täyteen ilmaa, tunsin kiireen katoavan selkärankani nikamista ja olisin halunnut tanssia kevyesti saaren ympäri, uudet kengät jaloissani rakastaa jokaista sammaleen peittämää kalliota ja tuulessa huojuvaa vanhaa havupuuta. Istuin 1800-luvulta peräisin olevan luhtiaitan suojassa kuuntelemassa tuulen tarinoita ihmisistä satojen vuosien takaa, kalaverkkoja kutovista miehistä hirsitalon lämmössä myrskyisinä syysiltoina, palvelusväestä tuvan lattialla kylminä pakkasöinä ja vahvoista naisista luhtiaittojen hämärässä hiljaisina kesäöinä, istuin ja kuuntelin, olin hetken olemassa vain itselleni.

Suljin silmän hiljentääkseni ajatukseni, olin hetken aikaa jossain toisessa todellisuudessa ja avatessani silmäni hämärä alkoi laskeutua jossain kaukana horisontissa siintävien korkeiden kerrostalojen taakse. Minä olin pelkkää hiljaisuutta, mieleni oli hiljaisempi kuin kertaakaan tänä syksynä ja hetkeen minua ei stressanut yhtään mikään, puiden humistessa ympärilläni minusta tuntui kuin kivenlohkareet olisivat kadonneet rintalastani alta, hetkeen minä en ollut kukaan tai mitään kenellekään, minun ei tarvinnut olla ja se tuntui hyvältä. Hämärän laskeuduttua kävelin valkoista siltaa pitkin pois saarelta, bussissa vaaleahiuksisella tytöllä oli punainen villakangastakki ja myöhemmin sinä samana iltana minä seisoin Korjaamolla yhden aivan äärettömän rakkaan yhtyeen keikalla, mutta siitä aion kertoa teille lisää myöhemmin.

KAIKISTA RAKKAIN PAIKKA HELSINGISSÄ

Minusta tuntuu, että mikäli jostain tuntemattomasta syystä luit blogiani neljä vuotta sitten, muistat lukuisat valokuvat Seurasaaresta ja erityisesti tämän vanhan hirsitalon portailta, nimittäin samoille portaille palasin kerta toisensa jälkeen olemaan ääretöntä hiljaisuutta tuuliaisen kertoessa tarinaansa loputonta onnellisuuttaan hehkuvista vaimoista, jotka vuosikymmeniä sitten nukahtivat valkoisiin lakanoihin hirsitalon lämmössä, heräsivät aamuisin ennen auringonnousua juomaan kahvia, lauloivat itsekseen hakiessaan hevosille heiniä auringonsäteiden lämmittäessä selkärankaa kylmänä talviaamuna ja kirjoittivat kauniilla käsialalla muistikirjoihinsa, kuinka illan hämärtyessä matkustaja pysähtyi kahville hirsitalon hämärään. Palasin, sillä ne tarinat saivat minut rauhoittumaan kerta toisensa jälkeen, tarinat miehistä, jotka palasivat iltaisin metsätöistä ja istuivat keinutuoliin kertomaan tarinoitaan lapsille, jotka kuuntelivat tarkasti, tahtoivat muistaa ne kaikki vielä vuosienkin päästä, kertoa niitä omille lapsilleen, kertoa samoja tarinoita kuin tuuli hiuksissani.

Istuessani vanhan hirsitalon portailla vuosia sitten tunsin hetkittäin kuuluvani tarinaan, takkatulen hiljaiseen tanssiin tupakeittiön hämärässä lumimyrskyn verhotessa maailman valkoiseen viattomuuteen, kylmyyttä huutaviin talviöihin makuukamareiden lämmössä ja niihin varhaisiin aamuihin ennen auringonnousua. Tavalliseen talvipäivään tallirenkien valjastaessa suomenhevosia, lasten kiivetessä tallin ylisille tarinoimaan tuulenhenkäyksistä selkäytimessä ja talonväen kokoontuessa ruokatuvan lämpöön syömään illallista, varhaisista aamuista valkoisiin lakanoihin nukahtamiseen tunsin kuuluvani tarinaan ja hetkittäin toivoin, että saisin hetken elää niin. Minä toivoin, että saisin istua vanhan hirsitalon lämmössä lumimyrskyn piiskatessa ikkunalasia, neuloa villasukkia takkatulen lämmössä ja valjastaa suomenhevosia matkaa varten, elää hetken ilman kaikkea tätä, mikä nykypäivänä tuntuu niin kovin tärkeältä, mutta mikä ei kuitenkaan ole välttämätöntä, toivoin, sillä minusta tuntui, että se tekisi minut aivan äärettömän onnelliseksi, niin rauhalliseksi.

Silloin vuosia sitten, tarkemmin sanottuna keväällä 2015, kun kävin Seurasaaressa viimeisen kerran ennen muuttoani Savonlinnaan, istuin hetken niillä portailla haaveillen hirsitalon lämmöstä ja kuiskasin ilmaan palaavani ihan varmasti, sillä uskomattoman kauniilla saarella kun oli kerta toisensa jälkeen kovin rauhoittavia tarinoita kerrottavanaan. Minä en kuitenkaan palannut kuin kahdesti näiden vuosien aikana, palasin kahdesti niin, että minulla oli aivan järjetön kiire, eikä yhtään ylimääräistä aikaa jäädä kuuntelemaan niitä tarinoita, joita tuuli vuosia sitten kertoi minulle, palasin, mutta se ei tuntunut samalta kuin silloin, kun vielä asuin Helsingissä ja minulla oli aikaa pysähtyä. Näiden vuosien aikana mikään paikka ei kuitenkaan ole merkinnyt minulle yhtä paljon kuin Seurasaari, mikään paikka ei ole saanut aikaan samanlaista tunnetta rintalastani alla ja siksi olen kaivannut niin suunnattomasti sitä Seurasaaren ääretöntä harmoniaa tuulenhenkäysten tunkeutuessa kellotapuliin, tuulenhenkäysten kertomia vuosikymmenten takaisia tarinoita ja rauhaa sydämessäni, olen kaivannut niitä iltapäiviä, kun kävelin valkoista siltaa pitkin saareen ja hymyilin tyhmästi itsekseni.

Lokakuun alussa minä matkustin Helsinkiin ensimmäistä kertaa kevään jälkeen ja istuessani bussissa kaupunkien ja maisemien vaihtuessa ikkunalasin takana päätin, että sillä kertaa minulla olisi aikaa käydä Seurasaaressa niin, että se tuntuisi samalta kuin vuosia sitten. Päätin, että sillä kertaa minulla olisi aikaa pysähtyä, kuunnella tuulen rauhoittavaa huminaa ympärilläni ja tuntea syvällä rintalastani alla kaikki se, mikä vuosia sitten tuntui niin tavattoman suurelta, että siihen tunsi pakahtuvansa. Päästessäni sinä lokakuisena iltapäivänä Helsinkiin minun ei tarvinnut miettiä, mitä tekisin ensimmäiseksi ja vain hetkeä myöhemmin kävelin valkoista siltaa pitkin siihen saareen, joka oli silloin vuosia sitten ja on edelleen minulle se kaikista rakkain paikka Helsingissä, kuuntelin tuulen huminaa ja hymyilin tyhmästi nähdessäni ympärilläni kaiken sen, mikä sai minut vuosia sitten rauhoittumaan kerta toisensa jälkeen. Kuljin päämäärättömästi ympäri saarta, annoin varovaisen tuulen tarttua hiuksiini ja suljin hetkittäin silmäni tunteakseni kaiken jossain syvällä rintalastani alla, pysähdyin rakastamaan sitä ääretöntä harmoniaa ja istuessani lopulta sen vanhan hirsitalon portailla kyyneleet tarttuivat silmäkulmiini, tuuli kertoi vuosikymmenten takaisia tarinoitaan ja minun oli hyvä olla, niin hyvä.

tanssii kuin nauraisi maailmalle