16. lokakuuta 2018

HETKEEN MINUA EI STRESSANNUT YHTÄÄN MIKÄÄN

PA060076PA060087PA060327

On myönnettävä, että olen tänä syksynä minä törmäillyt jatkuvasti järjettömään stressiin ja herännyt öisin painajaisiin, istunut pimeässä asunnossani peittoon kääriytyneenä ja kuunnellut, kuinka vesisade hakkaa ikkunaan. Valehtelisin, jos väittäisin, etten tiedä syytä jatkuvalle stressilleni, nimittäin sen lisäksi, että minulla on hetkittäin ollut ihan uskomaton stressi työasioideni suhteen, on minulla ollut stressiä myös ihan kaikesta siitä, mitä tapahtuu työpäivieni ulkopuolella. On ollut stressiä siitä, että polkupyöräni hajosi samantien sen tultua huollosta, stressiä siitä, että kamerani suljin hajosi viimein 101 703 valokuvan jälkeen ja siitä, etten tunne saavani tarpeeksi aikaiseksi, vaikka minä kuinka yrittäisin, on ollut aivan käsittämätöntä, aamuöisin painajaisin herättävää stressiä siitä, etten minä tiedä, mitä teen ensi keväänä tai vuoden päästä ja siitä, kuinka en tunne olevani tarpeeksi hyvä oikeastaan missään, tavallaan olisi varmaan helpompi sanoa, mistä en ole tämän syksyn aikana stressannut, helpompi listata päivät, jolloin en ole tänä syksynä stressannut.

Olen tavallaan aina ollut sellainen ihminen, stressanut hetkittäin niin suunnattomasti, että olen tahtomattani valvonut öisin pimeässä asunnossani osaamatta nukkua hetkeäkään, istunut aamuisin parvekkeellani ennen luentoa miettimässä, etten ole tarpeeksi ja kävellyt pitkin tuntemattomia kadunkulmia näkemättä ympärilleni, kuin silmät sidottuina. Stressi on saanut minut sulkeutumaan kuoreeni, piiloutumaan iltaisin maailmalta asuntoni hämärään ja suorittamaan elämääni muistamatta elää sitä, hetkittäin minun on ollut myönnettävä itselleni, että se on minulle todellinen ongelma ja että on mahdollista, että stressaan turhaan. Minä tiedostan stressaavani usein turhaan ja että tänä syksynä todella suuri osa stressistäni on ollut jollain tavalla turhaa, on ollut paljon sellaisia asioita, joista stressaaminen on ollut yksinkertaisesti turhaa, mutta en vain ole osannut olla stressaamatta. En ole osannut taistella stressiä vastaan ja siksi se on vienyt minut mukanaan niin vahvasti tänä syksynä, huolimatta kaikista niistä vuosista, kun olen taistellut stressiä vastaan kaikilla voimillani, tänä syksynä en ole osannut taistella yhtään, olen vain mennyt virran mukana, antanut sen viedä mukanaan.

PA060120PA060141PA060456PA060455

Kun vuosia sitten asuin vielä Helsingissä, palasin aina stressin saadessa minut valtaansa siihen samaan saareen, joka sai kerta toisensa jälkeen minut rauhoittumaan, ajatukseni hetkeksi hiljenemään. Niinpä minä palasin lokakuun alussa Seurasaareen, ensimmäistä kertaa vuosiin nauttimaan hiljaisuudesta ja rauhoittumaan metsän humistessa ympärilläni varovaisessa syystuulessa, sillä minusta oli jo kauan tuntunut siltä, että minun olisi palattava, oli tuntunut, että siellä saisin hetken olla ilman jatkuvaa stressiäni ja että se hetki saattaisi auttaa minua eteenpäin, antaisi minulle tavattomasti voimia. Päästessäni sinä lokakuisena lauantaina viimein siihen aivan äärettömän rakkaaseen saareen, hengitin keuhkot täyteen ilmaa, tunsin kiireen katoavan selkärankani nikamista ja olisin halunnut tanssia kevyesti saaren ympäri, uudet kengät jaloissani rakastaa jokaista sammaleen peittämää kalliota ja tuulessa huojuvaa vanhaa havupuuta. Istuin 1800-luvulta peräisin olevan luhtiaitan suojassa kuuntelemassa tuulen tarinoita ihmisistä satojen vuosien takaa, kalaverkkoja kutovista miehistä hirsitalon lämmössä myrskyisinä syysiltoina, palvelusväestä tuvan lattialla kylminä pakkasöinä ja vahvoista naisista luhtiaittojen hämärässä hiljaisina kesäöinä, istuin ja kuuntelin, olin hetken olemassa vain itselleni.

Suljin silmän hiljentääkseni ajatukseni, olin hetken aikaa jossain toisessa todellisuudessa ja avatessani silmäni hämärä alkoi laskeutua jossain kaukana horisontissa siintävien korkeiden kerrostalojen taakse. Minä olin pelkkää hiljaisuutta, mieleni oli hiljaisempi kuin kertaakaan tänä syksynä ja hetkeen minua ei stressanut yhtään mikään, puiden humistessa ympärilläni minusta tuntui kuin kivenlohkareet olisivat kadonneet rintalastani alta, hetkeen minä en ollut kukaan tai mitään kenellekään, minun ei tarvinnut olla ja se tuntui hyvältä. Hämärän laskeuduttua kävelin valkoista siltaa pitkin pois saarelta, bussissa vaaleahiuksisella tytöllä oli punainen villakangastakki ja myöhemmin sinä samana iltana minä seisoin Korjaamolla yhden aivan äärettömän rakkaan yhtyeen keikalla, mutta siitä aion kertoa teille lisää myöhemmin.

PA060211PA060207PA060214

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti