Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka odottavat vuosi toisensa jälkeen syksyä enemmän kuin mitään muuta vuodenaikaa, kuulun niihin ihmisiin, jotka kaivavat lämpimät neuleensa vaatekaapeistaan ja sytyttävät iltaisin kynttilöitä heti, kun haistavat syksyn tuulessa, mutta samalla kuulun myös ihmisiin, joilla on vuosittain suuret odotukset syksyn suhteen. En oikeastaan osaa sanoa, mistä se tarkalleen ottaen johtuu, mutta luulen sen liittyvän suuresti siihen, että lapsuuteni vuosina syksy merkitsi aina uuden alkua, uuden kouluvuoden alkua ja uuden oppimista, aina syksyisin vatsan pohjassa tuntui jännitys, tuntui kuin koko maailma olisi avoinna, kaikki mahdollista ja uutta. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähemmän syksyt ovat todellisuudessa olleet alkuja millekään uudelle, mutta silti ne ovat aina vuosi toisensa jälkeen tavallaan siltä tuntuneet, jokin mielessäni muuttuu aina syksyisin niin, että tuntuu kuin jokin olisi muuttumassa, jokin uusi alkamassa. Yhtenä päivänä päädyttyäni kauniin metsäpolun jälkeen hetkeksi valokuvaamaan golfkentän laidalle pysähdyin miettimään sitä, pysähdyin miettimään menneitä syksyjä ja kaikkia niitä asioita, joita on tapahtunut viime vuosina syksyisin, pysähdyin miettimään, miksi syksy tuntuu aina tavallaan uuden alulta, vaikka ei sitä aina olekaan.
Kolme vuotta sitten syksyllä tein viimeisiä viikkoja ammattiharjoitteluani ja kirjoitin opinnäytetyöni loppuun, samana syksynä minä tapasin sen ihmisen, jonka kanssa olen edelleen parisuhteessa ja elämäni muuttui aivan suunnattomasti, se syksy oli alku kaikelle sille, mitä elämäni on tällä hetkellä. Kaksi vuotta sitten syksyllä minä aloitin työkokeiluni valokuvaamisen parissa, mikä johti aivan uskomattomaan syksyyn, sellaiseen, jota en tule koskaan unohtamaan, mutta viime syksy puolestaan oli täydellinen vastakohta kaikille edeltäville syksyille, se oli äärettömän raskas ja sellainen, jota en tahtoisi enää koskaan elää uudelleen. Se ei todellisuudessa ollut alku millekään uudelle vaan ehkä enemmänkin loppu jollekin aikakaudelle, taistelin itseni kanssa ja itseäni vastaan, itkin isoisäni hautajaisissa niin, että silmäni olivat vielä seuraavana aamuna turvoksissa ja niin, kaiken taistelun ja surun keskellä aloin kirjoittamaan blogia säännöllisesti ensimmäistä kertaa aikoihin. Tavallaan se syksy oli uusi alku tälle blogille, mutta myös uudelle itselleni, kaikelle sille, mitä olen tällä hetkellä, sillä kaikki se, mitä sinä syksynä tapahtui, muutti minua ihmisenä suunnattomasti. Tarkemmin ajateltuna myös lapsuusvuosieni jälkeiset syksyt ovat olleet alkuja jollekin uudelle, vaikka sen ymmärtääkin vasta näin myöhemmin pysähtyessään oikeasti miettimään, alkuja jollekin sellaiselle, mitä en ole tavallaan osannut edes odottaa.
Tänä vuonna syksyn ruska on ollut kauniimpi kuin se on ollut vuosiin, tänä vuonna minä olen pysähtynyt jokaisena aurinkoisena aamuna kesken työmatkani katselemaan, kuinka maisema muuttuu päivittäin ja kuinka valonsäteet saavat värit loistamaan kirkkaina. Niin, tänä vuonna syksyn ruska on ollut tavallistakin kauniimpi, mutta suurista odotuksista huolimatta tämä syksy on kuitenkin pukeutunut järjettömään stressiin sen sijaan, että olisin osannut rauhoittua ja istua iltaisin kirjoittamassa kynttilöiden valaistessa pientä asuntoani. Minä olin odottanut tätä syksyä nimenomaan siksi, että kuvittelin osaavani tänä syksynä viimein rauhoittua ja hengittää keuhkoni täyteen raikasta ilmaa, minä odotin osaavani viimein ottaa aikaa itselleni niin, että ehtisin kävellä pitkin metsäpolkuja ja katsoa kaikki ne elokuvat, joita rakastan ja joita en ole ehtinyt katsomaan aikoihin. Todellisuus on kuitenkin ollut se, ettei minulla ole ollut aikaa ja vaikka olisi hetkittäin ollutkin, olen ollut niin järjettömän stressaantunut, etten ole osannut antaa itselleni aikaa rauhoittua ja tehdä niitä asioita, joiden tiedän tekevän minut onnelliseksi, en ainakaan siinä määrin, mitä olisin toivonut tai ehkä tarvinnut.
Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tämä syksy olisi ollut alku millekään uudelle, nimittäin tänä syksynä pääsin viimein toteuttamaan pitkäaikaisen unelmani ja nousin ratsaille ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen, varasin viimein itselleni sen viikoittaisen vakiotunnin ja ratsastustunti toisensa jälkeen pääsin oppimaan uutta ratsastuksesta ja hevosista, tämä syksy oli uusi alku lapsuuteni rakkaimmalle harrastukselle ja olen siitä äärettömän onnellinen. En osaa vielä sanoa, onko tämä syksy ollut muuten uusi alku millekään, minä luulen, että ymmärrän syksyjen merkityksen uusien alkujen suhteen vasta vuosia myöhemmin, ehkä ensi syksynä ymmärrän, että tämä syksy on ollut uusi alku jollekin sellaiselle, mitä en ollut osannut ajatellakaan. Ennen sitä syksyä aion kuitenkin yrittää nauttia vielä tästä loppusyksystä ja viettää mahdollisimman paljon sellaisia päiviä kuin päivä, jolloin otin tämän blogitekstin valokuvat tai sellaisia kuin parin viikon takainen sunnuntai, kun kävelin sen maailman rakkaimman kanssa Kanavuoren luontopolkua auringonsäteiden loisteessa, aion yrittää rauhoittua ja lukea loppuun edes yhden kirjan, katsoa ehkä sen kaikista rakkaimman elokuvan.
Lähetä kommentti