23. lokakuuta 2018

SAIN KAMERANI TAKAISIN JA HYMYILIN ITSEKSENI METSÄSSÄ

IMG_2994IMG_3011

Kirjoitin aivan lokakuun alussa siitä, kuinka järjestelmäkamera, jolla minä olen ottanut viimeisimmän neljän vuoden ajan suurimman osan kaikista valokuvistani, päätti luovuttaa 101 703 valokuvan jälkeen. Minun ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, mikä kamerassa olisi vikana, sillä saadessani rikkinäisen kameran käsiini tiesin samantien, että kameran suljin oli laulanut viimeisen kerran ja minun olisi viimein tehtävä päätös, jota olin tavallaan kauhulla odottanut, päätös siitä, tahdonko vaihdattaa kameraani uuden sulkimen vai olisiko mahdollisesti kuitenkin aika ostaa uusi kamera tämän rikkinäisen, hienosti minua jo neljä vuotta palvelleen kamerani tilalle. Koska jälkimmäinen vaihtoehto ei kuulostanut minulle missään vaiheessa millään tavalla mahdolliselta vaihtoehdolta, päädyin lähettämään kameran JAS Tekniikalle korjattavaksi, vaikka tiesin sen maksavan niin paljon, ettei siinä välttämättä tavallaan ollut mitään järkeä. Moni olisi varmasti antanut kameran jäädä niille sijoilleen ja ostanut uuden kameran tilalle, onhan kameroissa kuitenkin vuoden 2014 jälkeen tapahtunut huomattavia muutoksia, moni olisi varmasti jättänyt sulkimen vaihtamatta, antanut vain olla.

Minun rakas silmäteräni, Canon EOS 70D kuitenkin lähti silloin lokakuun alussa JAS Tekniikalle ja palasi reissultaan puolentoista viikon kuluttua uuden sulkimensa kanssa, enkä minä olisi voinut olla päätöksestäni yhtään onnellisempi, sillä hakiessani kameran postista yhtenä sateisena iltapäivänä minusta tuntui kuin olisin saanut osan itsestäni takaisin. Kyseisestä kamerasta on vuosien mittaan tullut kuin toinen käteni, minä olen kulkenut sen kanssa aivan lukemattomia kertoja katselemassa maailman kauneutta ja ikuistamassa kaikkea sitä, minkä muuten ehkä unohtaisin, siitä on tullut minulle korvaamaton, sellainen, mitä mikään uusi kamera ei olisi koskaan voinut korvata ja siksi minusta tuntui kuin olisin saanut osan itsestäni takaisin, tuntui kuin olisin ollut ihan vähän kokonaisempi kuin olin ollut kahteen viikkoon. Mennessäni sinä iltana nukkumaan mietin kahta edellistä viikkoa ja sitä, kuinka minä olin niiden kahden viikon aikana ollut valokuvaamisen suhteen tavallaan kuin jossain pienessä lasisessa häkissä osaamatta tehdä mitään, minä en ollut osannut valokuvata, vaikka olisin ottanut kameran käteeni, minä en osannut enkä tahtonut ilman rakasta silmäterääni.

IMG_3001

Seuraavana päivänä minä lähdin töistä aikaisemmin ja auringonsäteiden häikäistessä silmiäni kävelin Sippulanniemen luontopolulle. Kuljin pitkin uskomattoman kauniita metsäpolkuja puiden humistessa ympärilläni ja lintujen laulaessa vapauttaan unohduin miettimään, kuinka olin koko viikon ollut järjettömän stressaantunut, tehnyt ylitöitä ja herännyt öisin painajaisiin, jotka olivat saaneet minut istumaan pimeässä asunnossani saamatta heti uudelleen unta, unohduin miettimään, kuinka se hetki siellä metsäpolulla oli varmasti ensimmäinen hetki sillä viikolla, kun minua ei stressannut yhtään mikään ja minun oli rauhallinen olla. Ensimmäinen hetki sillä stressin täyttämällä viikolla, kun minä uskalsin hengittää rauhallisesti ja antaa kaiken vain olla, kulkea metsäpolkua pitkin tuntemattomaan ja katsella ympärilleni, kun ympärilläni rauhallisuus kulki kuin tuulenhenkäys tarttuen vaaleisiin hiuksiini, kuiskaillen minulle hiljaisia tarinoitaan.

Puiden humistessa ympärilläni jäin hetkeksi istumaan kalliolle, hengitin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa ja huokaisin itsekseni, kuinka syksy oli juuri kauneimmillaan ja samalla kauniimpi kuin se oli ollut vuosiin, syksyyn verhoutunut luonto oli yksinkertaisesti niin kaunis, etten minä voinut kuin hymyillä kaikelle sille kauneudelle. Kaivoin rakkaan, uuden sulkimen saaneen kamerani kangaskassistani ja ottaessani ensimmäiset valokuvat hymyilin tyhmästi itsekseni, olin aivan äärettömän onnellinen siitä, että olin saanut rakkaan kamerani takaisin, mutta luonnollisesti myös siitä, että sydämessäni tuntui rauha, valtameren kokoinen rauha, ikuistin sen kaiken kamerani kanssa, ikuistin, jotta muistaisin myös kaikkina niinä hetkinä, kun stressi tuntuu syvällä rintalastan alla ja sydän hakkaa niin lujaa, että lähes hirvittää.

IMG_3018IMG_3014IMG_3009

1 kommentti: