Tämän blogitekstin valokuvat on otettu aivan lokakuun alussa, yhtenä kovin kauniina syyspäivänä, kun saavuttuani tallille viikottaiselle vakiotunnilleni sain tietää, että minä pääsisin tulevalla ratsastustunnilla hyppäämään ensimmäistä kertaa elämässäni esteitä. Se, etten ollut kertaakaan elämässäni hypännyt esteitä, ei johdu millään tavalla siitä, etten olisi tahtonut hypätä vaan lähinnä siitä, että tallilla, jossa kävin viimeisimmillä ratsastustunneillani ennen tätä syksyä, en koskaan päässyt hyppäämään ja oli yllättävää, jos kentälle ilmestyi jossain vaiheessa puomeja, joita hyvällä tuurilla päästiin menemään tunnin päätteeksi. Saadessani silloin lokakuun alussa tietää tulevan ratsastustunnin sisällöstä olin hetken kauhuissani, sillä minulla ei ollut rehellisesti sanottuna mitään käsitystä siitä, riittäisivätkö taitoni siihen, että pääsisin edes pienen esteen ylitse tippumatta ratsuni selästä. On myönnettävä, että minä olen ratsastustaitojeni suhteen hetkittäin kovin epäileväinen, sillä se, etten ollut vuosiin käynyt ratsastustunneilla vaan kulkenut vain islanninhevosten kanssa maastossa, oli vaikuttanut todella paljon taitoihini, myös niihin aivan perustaitoihin, joiden kuvittelin säilyneen kaikista näistä vuosista huolimatta. Olen hetkittäin epäileväinen, mutta silloin olin kauhuissani, sillä luvassa oli jotain sellaista, minkä suhteen minulla ei ollut koskaan ollutkaan mitään osaamista, jotain sellaista, mikä olisi minulle täysin uutta ja vierasta, olin kauhuissani, mutta samalla myös vähän innoissani, olinhan aina halunnut kokeilla hyppäämistä.
Ratsuni oli pieni ja sympaattinen huzul-poniruuna Aksu, joka on toinen niistä poneista, jotka ovat saaneet minut tänä syksynä ymmärtämään, että sydämessäni on aivan erityinen paikka myös poneille, niille hevosta pienemmille ja usein itsepäisemmille nelijalkaisille. Toinen niistä poneista, enemmän hevosen kuin ponin kokoinen Garion, odotti jo tarhan portilla mennessäni hakemaan pientä ratsuani talliin ja taluttaessani sitä tallien välistä pitkin pysähdyin hetkeksi, silitin sen pehmeää kaulaa ja olin vain, sillä ne rauhalliset hetket näiden nelijalkaisten kanssa ovat merkinneet minulle tänä syksynä niin paljon. Ne ovat olleet tavallaan ihan erityisiä hetkiä, sellaisia, joista minä en suostuisi luopumaan, mietin varustaessani pientä ratsuani, jolla tuntuu kuitenkin olevan tavattoman suuri sydän ja äärettömän vahva tahto pienestä koostaan huolimatta, ehkä nimenomaan siksi minä pidän siitä niin kovasti ja siksi se on vallannut itselleen paikkansa sydämessäni nyt tämän syksyn aikana, vaikka en sitä monesti ratsukseni olekaan saanut. Noustessani viimein ratsaille minusta tuntui, että siitä ratsastustunnista tulisi mielenkiintoinen ja samalla sellainen, jonka tulisin muistamaan vielä kauan, minusta tuntui, että siitä ratsastustunnista tulisi jollain tavalla käänteentekevä. Ravipuomien ylittäminen oli minulle tuttua vuosien takaisilta ratsastustunneilta, mutta siinä vaiheessa, kun ravipuomit vaihdettiin pieniin esteisiin minä olin taas hetken kauhuissani, olin kauhuissani, vaikka ylitin esteet ravissa ilman mitään ongelmia. Laukkaa minä kuitenkin vähän jännitin, jostain syystä en uskonut pysyväni ratsuni selässä ylittäessäni estettä, minä en uskonut ja se harmitti minua, sillä pieni ratsuni innostui päästessään hyppäämään, tuntui kuin sen suuri ponin sydän olisi ollut tulta.
Lopulta uskalsin hypätä esteen laukassa ja todeta sitten mielessäni, että olinkin ollut aivan turhaan kauhuissani ennen ratsastustuntia, hyppääminen oli todellisuudessa ihan valtavan hauskaa ja en olisi voinut olla enää yhtään onnellisempi siitä, että olin todella uskaltanut ja siitä, että olin jälleen päässyt eteenpäin osaamisessani ratsastuksen suhteen. Olin päässyt eteenpäin osaamisessani ratsastuksen suhteen, mutta ihan ehdottomasti myös itseluottamukseni suhteen ja siksi ratsastustunti oli tavallaan käänteentekevä, se sai minut uskomaan itseeni ihan vähän enemmän ja luottamaan siihen, että osaan ja minun on mahdollista oppia kaikki se, mitä en osaa. Pelkästään ajatus siitä sai minut hymyilemään vielä istuessani bussissa matkalla kotiin ja oikeastaan se saa minut hymyilemään myös kirjoittaessani tätä blogitekstiä, se oli hyvä ratsastustunti ja niin on ollut monta seuraavaakin tuntia, tämä harrastus tekee minut kerta toisensa jälkeen aivan äärettömän onnelliseksi ja uskallan väittää, että oli yksi minun elämäni parhaimpia päätöksiä nousta jälleen ratsaille.
Lähetä kommentti