27. lokakuuta 2018

5 VUOTTA SITTEN HELSINGIN JÄÄHALLISSA – PMMP VIIMEISEN KERRAN

IMG_4041IMG_3150

Tasan viisi vuotta sitten oli se päivä, jota olin odottanut kauhuissani siitä hetkestä lähtien, kun istuessani toukokuussa luennolla luin uutisen siitä, kuinka PMMP soittaisi sinä vuonna viimeiset keikkansa. Se uutinen oli sinä toukokuisena päivänä kuin isku kasvoille, tuntui kuin maailmani olisi hetkeksi pysähtynyt ja minut olisi vallannut niin tavattoman suuri tunne, etten osannut kuvailla sitä sanoin, tuntui tyhjältä ja samanaikaisesti olin niin täynnä surua, etten osannut käsittää. Purin huuleni rikki ollakseni itkemättä ja niin minä tein myös sinä lokakuisena iltana, kun seisoin valkoisessa pitsimekossani ja korkeissa koroissani Helsingin jäähallin edustalla jonottamassa keikalle, jota olin odottanut tavallaan vain kauhuissani viimeisimmät kuukaudet. Purin huuleni rikki vielä istuessani jäähallin kylmällä lattialla odottamassa keikan alkua ja yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen huusin kuin en olisi koskaan ennen huutanut, yhtye aloitti viimeisen keikkansa ensimmäisellä singlelohkaisullaan Rusketusraidat, enkä tule koskaan unohtamaan sitä hetkeä, kun biisi loppui ja ymmärsin, että se tosiaan oli viimeinen kerta, kun tulen koskaan kuulemaan biisin yhtyeen soittamana värivalojen loisteessa, siinä tunteessa oli jotain kovin lohdutonta, vaikka kaikki minussa huusi tavatonta onnellisuutta.

Sillä viimeisellä keikallaan yhtye kävi läpi tuotantonsa hienoimmat biisit ja vaikka keikasta tulee tänään kuluneeksi tasan viisi vuotta, minä muistan edelleen äärimmäisen vahvasti, miltä tuntui laulaa mukana biisejä Joutsenet ja  Maria Magdalena, muistan ne kyyneleet, jotka virtasivat poskipäilleni laulaessani viimeisen kerran mukana niitä tavattoman rakkaita sanoja, jotka olivat kulkeneet mukanani viimeisimmät kymmenen vuotta. Muistan, kuinka Matoja sai minut huutamaan ääneni käheäksi ja kuinka Päiväkoti sai kyyneleet virtaamaan vuolaina sanojen tänään mä en oo sinun tyttö / tänään en tiedä, missä oot kaikuessa loppuunmyydyssä jäähalissa. Niiden sanojen laulaminen saa minut edelleenkin itkemään ja niin saavat myös sanat ja nyt, kun ikuisuuden jälkeen / tänne on pakko palata / kaikki näyttää pienemmältä / ja koivusta keinu puuttuu, ne samat sanat, joita lauloin viisi vuotta sitten valtameren kokoisen määrittelemättömän tunnemassan puristaessa rintalastani alla. Määrittelemättömän tunnemassan, joka oli aina hetkittäin ihan suunnatonta riemua biisien Kesäkaverit ja Päät soittaa kaikuessa yleisömeren ylitse, muistan edelleen, kuinka tuntui kuin en olisi koskaan ollut niin vahvasti elossa ja kuinka Heliumpallo ja Jeesus ei tule oletko valmis saivat loputtomat kylmät väreet juoksemaan pitkin selkärankaa, ne biisit olivat olleet sinä vuonna minulle erityisen tärkeitä. Muistan kaiken sen kuin eilisen, vaikka siitä onkin tänään jo viisi kokonaista vuotta, mutta kaikista vahvimmin muistan, kuinka vuolaasti itkin yhtyeen soittaessa Pikkuveljen, siinä hetkessä tuntui kuin aivan jokainen ympärilläni olisi itkenyt, siinä hetkessä minä hajosin atomeiksi, eikä minusta enää aikoihin tullut ehjää. Keikan viimeisen biisin Tytöt aikana minä huusin kovempaa kuin olen koskaan huutanut, olin rikkinäisempi kuin olisin koskaan osannut kuvitella olevani ja silti ihan äärettömän vahvasti elossa, jalkoihini sattui ja silmämeikkini olivat poskipäilläni, PMMP oli lopettanut uransa konfettisateeseen.

Ja nyt, kun ikuisuuden jälkeen tänne on pakko palata, kaikki näyttää pienemmältä ja koivusta keinu puuttuu

https://www.letssingit.com/pmmp-lyrics-leski%C3%A4idin-tytt%C3%A4ret-zg9qzhj
LetsSingIt - The Internet Lyrics Database
IMG_3116IMG_4048IMG_3115

Astuessani sinä iltana kymmenen jälkeen ulos Helsingin jäähallin ovista kaupunki oli harmaa, tuntui kuin kaikki olisi päättynyt vain hetkeä aiemmin ja istuessani bussissa kotimatkalla osasin vain itkeä uskaltamatta kuunnella musiikkia, uskaltamatta, sillä tuntui kuin musiikin kuunteleminen olisi ollut viimeinen piste kaikelle sille, mitä olin juuri saanut todistaa värivalojen loisteessa, kuin musiikki kuulokkeissani olisi saanut kaiken tuntumaan tavallaan liian todelliselta. Minä istuin koko yön hereillä kirjoittaen, hengitin keuhkot täyteen pimeyttä pienellä parvekkeellani ja aamulla annoin edellisenä iltana ensimmäistä ja viimeistä kertaa värivalojen loisteessa kuulemieni sanojen jos tyytyy kuuntelemaan merisään / ei tunne myrskyn vaaraa veneellään / ja eessä siellä on vain valloittamaton täyttää soluhuonettani, silloin, aamun ensimmäisten valonsäteiden tunkeutuessa paksujen, harmaiden verhojeni lävitse minä ymmärsin, ettei musiikki katoa mihinkään. Paula Vesala ja Mira Luoti opettivat kymmenen vuoden aikana ottamaan jokaisesta hetkestä kaiken irti, uskomaan rakkauteen kaikesta huolimatta, olemaan ylpeä omasta itsestään, kasvamaan tytöstä rohkeaksi naiseksi ja kuten aina ennenkin, vielä viimeisen keikan soitettuaankin onnistuivat lohduttamaan sinä kovin vaikeana hetkenä.

Siitä illasta tulee tänään kuluneeksi tasan viisi vuotta ja vaikka sinä iltana astuessani jäähallin ovista ulos tuntui, että kaikki olisi päättynyt hetkeä aiemmin, totuus on kuitenkin se, ettei kaikki päättynyt sinä iltana, sinä iltana päättyi vain aikakausi, jolloin oli mahdollista hukkua musiikkiin, kun PMMP loisti värivaloissa. Haavat eivät parantuneet hetkessä, mutta näiden viiden vuoden aikana kiitollisuuteni tätä viisi vuotta sitten uransa päättänyttä aivan uskomatonta yhtyettä kohtaan on kasvanut valtameren kokoiseksi, eivätkä mitkään sanat tai edes kokonaiset lauseet riittäisi vielä tänäänkään kiittämään niistä kymmenestä vuodesta. On kuitenkin myönnettävä, etteivät mitkään sanat riittäisi kertomaan tarpeeksi siitä, kuinka suunnattomasti yhtyettä aina hetkittäin kaipaan, kaipaan sitä ihan hullua tunnetta, joka valtasi minut aina yhtyeen keikoilla värivalojen loisteessa ja sitä, kuinka yhtyeen julkaistessa uutta musiikkia tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt hetkeksi, on myönnettävä, etten minä ole koskaan kaivannut mitään yhtyettä takaisin näin suunnattomasti. Näiden viiden vuoden aikana haavat ovat vähitellen parantuneet, mutta luulen, etteivät arvet koskaan tule katoamaan täysin, ilman tätä yhtyettä tuntuu kuin elämästäni puuttuisi jotain ja vielä sitäkin enemmän tuntuu kuin suomalaisesta musiikkikentästä ja jokaisilta suomalaisilta festareilta puuttuisi jotain, jokin järjettömän tärkeä palanen. Näiden viiden vuoden aikana ei ole tullut enkä usko, että koskaan tuleekaan mitään, mikä voisi oikeasti korvata sen, mitä PMMP oli, eikä ehkä tarvitsekaan tulla, PMMP oli jotain todella ainutlaatuista, sellaista, mistä voi kertoa joskus lapsenlapsilleen.

IMG_3125IMG_4059
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti