LOKAKUUN ENSIMMÄISINÄ PÄIVINÄ PYSÄHDYIN HENGITTÄMÄÄN

 

Lokakuu on ollut minulle yksi rakkaimmista kuukausista niin kauan kuin muistan. Lokakuussa on aina jotain valtavan rauhoittavaa, luonto verhoutuu vielä hetkeksi kauneimpiin sävyihinsä ennen kylmää talvea, varhaiset aamut alkavat olla jo pimeitä ja tuntuu hyvältä ihan vain hengittää, keskittyä olemaan läsnä hetkessä. Pysähtyä varhain aamulla katselemaan vähitellen heräilevää kaupunkia vastarannalla kesken aamulenkin, tehdä aamiaista viileän ilman tulviessa sisään keittiön avoimesta ikkunasta ja sytyttää kynttilöitä valaisemaan yön jäljiltä vähän hämärää kotiamme, pukea villasukat pitääkseni itseni lämpimänä lattian tuntuessa kylmältä jalkojeni alla.

 

Lokakuun toisena päivänä kävelimme maailman rakkaimman ihmisen ja pienen karvakuonon kanssa läheisessä metsässä, iltapäivän auringonsäteet siivilöityivät korkeiden puiden oksien läpi ja maisema oli alkanut verhoutua ruskaan. Istuessamme hetkeksi aloillemme en voinut olla miettimättä itsekseni, kuinka valtavasti minä rakastan sitä, kuinka luonto alkaa vähitellen valmistautua tulevaan talveen ja maisema verhoutuu vielä pieneksi hetkeksi kauneimpiin sävyihinsä ennen kuin marraskuu saa kaiken verhoutumaan harmaan lukemattomiin sävyihin. Pieni karvakuono katsoi minua suoraan silmiin ja heilautti häntäänsä, oli aika jatkaa matkaa pitkin vuosien saatossa tutuiksi kovin käyneitä metsäpolkuja, katsella lehtien tanssivan tuulessa ja hengittää syvään raikasta ilmaa.

 

 

Sinä iltana me lämmitimme saunan, istuimme kaikessa rauhassa lämpimän saunan hämärässä ihmettelemässä elämää ja kävimme aina hetkittäin katselemassa edessämme avautuvaa pimeää maisemaa parvekkeelta, sataman kirkkaita valoja ja yön hiljaisuudessa uinuvaa kaupunkia. Ihmeellinen elämä, ihmellinen syksy, minä ajattelin.

 

SYYSKUINEN AAMUPÄIVÄ PAIMENKOIRIEN KANSSA

Yhtenä syyskuisena aamupäivänä minä istuin lapsuudenkotini kuistilla ja katselin, kuinka rakkaat paimenkoirat juoksivat riemuissaan toistensa perässä ympäri aidattua pihaa, katosivat välillä takapihalle ja juoksivat sitten taas vauhdilla luokseni. Taivas oli alkanut vähitellen verhoutua harmaan sävyihin, viileä tuuli tarttui hetkittäin hiuksiini ja en voinut olla miettimättä itsekseni, kuinka tavattoman onnelllinen minä olen tästä syksystä, niistä sellaisista viileistä aamupäivistä, jolloin on pukeuduttava paksuun neuleeseen pitääkseen itsensä lämpimänä. 

Vanhempieni vanhin belgianpaimenkoira Aada istui viereeni, silitin sen pehmeää turkkia ja hengitin syvään, oli täydellinen syyskuinen aamu, niin äärettömän rauhallinen, että se tuntui aivan jokaisessa hengenvedossani.

HETKEN TUNSIN ITSENI ÄÄRETTÖMÄN PIENEKSI

Syyskuun puolivälissä matkustimme Savonlinnaan saattamaan rakkaan ihmisen viimeiselle matkalleen, ihmisen, joka oli osa minun elämääni vuosikymmenten ajan ja jonka hyvästeleminen tuntui valtavan raskaalta seistessäni valkoisen arkun äärellä perheeni kanssa. Raskaammalta kuin olin odottanut, minä mietin katsellessani arkun viereen laskettuja kukkia siunaustilaisuuden päätyttyä ja vielä kävellessäni seuraavana päivänä lapsuudenkotini takapihaltava avautuvassa metsässä. Olen kulkenut niitä samoja polkuja pitkin melkein kaksi vuosikymmentä ja yhä edelleen ne saavat minut rauhoittumaan samalla tavalla kuin vuosia sitten, myös sinä syyskuisena päivänä, kun edellisen päivän viimeiset hyvästit tuntuivat häivähdyksenä vielä jossain syvällä minun rintalastani alla.

Tuntui kuin metsä olisi sulkenut minut turvalliseen syliinsä ja kertonut minulle tarinoita jostain vuosien takaa, jostain niin kaukaa, että se sai minut tuntemaan itseni äärettömän pieneksi. Ilmassa tuoksui rauhoittava syksy, maa jalkojeni alla oli alkanut ihan vähitellen verhoutua lehtipeitteeseen ja viileän syysilman tuntuessa kalpealla ihollani minä kietouduin tiukemmin neuletakkiini. Pysähdyin hetkeksi aloilleni ihmettelemään lähestyvää ruskaa ja hengitin syvään, pieni karvakuono istui viereeni ja katseli minua syvälle silmiin. On aivan valtava onni, että saan jakaa sellaisia pieniä hetkiä hänen kanssaan, hymyilin ja kuuntelin, kuinka tuuli kuiskaili puiden latvoissa.