26. joulukuuta 2016

and so this is christmas

IMG_7077IMG_7041IMG_7082IMG_7052IMG_7106IMG_7137 IMG_6974

16. joulukuuta 2016

i made you thinking oh so wrong

On ollut aamuja, jolloin olen herännyt pimeyteen ja halunnut jäädä vielä hetkeksi viereen nukkumaan, mutta on ollut myös aamuja, kun olen herännyt auringonsäteisiin ikkunaverhojen lävitse ja hymyillyt typerästi, päättänyt pukeutua lämpimästi ja kävellä sitten päämäärättömästi kameran kanssa. Yhtenä sellaisena aamuna seisoin matkakeskuksella katselemassa junien seisovan aloillaan, hymyilin musiikin täydellisyydelle ja niille auringonsäteille, jotka hetkittäin häikäisivät vihreitä silmiäni, sinä aamuna rakastuin Milky Chancen uuteen biisiin. Kyseinen yhtyehän tuli elämääni viime joulukuussa kävellessäni pikkukaupungin katuja järjettömän onnellisena ja rakastuneena, lähes yhtä rakastuneena kuin nyt, mietin sinä auringonsäteisiin verhoutuneena aamuna ja en osannut lopettaa hymyilemistä edes silloin, kun päivän viimeiset auringonsäteet lämmittivät kasvojani kolmelta iltapäivällä Jyväskylän hymyillessä kilpaa kanssani, sen onnellisuuden takia suosittelen kuuntelemaan kyseisen biisin tästä, olemaan yhtä onnellisia kuin minä sinä aurinkoisena iltapäivänä.

IMG_6198IMG_6265IMG_6231IMG_6208IMG_6239

14. joulukuuta 2016

so leave the light on i'm coming home

IMG_5982IMG_6007

Jos minua ei vaivaisi sellainen tiedättehän, writer's block, saattaisin kirjoittaa teille siitä, kuinka yhtenä yönä katselin pimeää maisemaa ikkunalasin takana Helsingistä Jyväskylään saakka, annoin musiikin keinuttaa mukanaan harmoniaan ja kuinka päästessäni aamuyöllä perille maailman rakkain ihminen antoi lahjan, jonka merkitys itselleni on niin käsittämättömän suuri, ettei siihen riitä sanat. Saattaisin kirjoittaa siitä, kuinka olen hetkittäin katsellut itseäni peilistä ja purrut huultani verille asti ollakseni itkemättä, saattaisin kirjoittaa siitä, kuinka yhtenä iltana olin uskomattoman onnellinen istuessani paljussa tähtitaivaan alla lumisen maiseman keskellä, sen saman maailman rakkaimman ihmisen kanssa, jonka vuoksi olisin valmis mihin tahansa, sen saman maailman rakkaimman ihmisen, jonka viereen nukahtaminen on yksinkertaisesti parasta, mitä tiedän.

Niin, jos minua ei vaivaisi tämä writer's block, saattaisin kirjoittaa teille siitä niistä illoista, kun olen istunut pienessä yksiössäni ja sulkenut hetkittäin silmäni musiikin kuulostaessa täydelliseltä, lausunut rakkausrunoja akustiselle kitaralleni ja antanut sitten kyynelten valua poskipäilleni sanojen so leave the light on, i'm coming home / it's getting darker, but i'll carry on / the sun don't shine, but it never did / and when it rains, it fucking pours / but i think i like it / and you know that i'm in love with the mess / i think i like it lävistäessä keuhkoni, istunut hetken osaamatta ajatella mitään. Saattaisin kirjoittaa teille siitäkin, kuinka olen kaivannut tätä blogia enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan, kaivannut sitä suunnatonta rakkauttani kirjoittamiseen ja valokuvaamiseen, sitä suunnatonta rakkautta, jonka aina hetkittäin tunnen jokaisessa hengenvedossani.

     Saattaisin kirjoittaa siitä, kuinka aion tulevaisuudessa kirjoittaa enemmän.

IMG_5992IMG_6002IMG_6038

12. joulukuuta 2016

and when it rains it fucking pours

IMG_5671IMG_5673

Elämässäni on musiikin suhteen ollut niitä aikakausia, joita on suunnattoman vahvasti värittänyt ainoastaan muutama yhtye: niitä aikakausia, jolloin ainoastaan muutamalla yhtyeellä on ollut merkitystä ja koko oma olemassaoloni on periaatteessa kiteytynyt niihin muutamaan yhtyeeseen, niitä aikakausia on elämässäni ollut useita ja tavallaan ainoana yhdistävänä tekijänä on toiminut uskomattoman suuri rakkaus musiikkiin. Tänään palataan elämässäni siihen aikakauteen, kun maailma tuntui jatkuvasti kaatuvan niskaani ja kirjoitin iltaisin melankoliaa huutavia keskeneräisiä lauseita, siihen aikakauteen, kun istuin aamuisin lukion valkoisilla käytävillä ja kävelin hyppytunneilla levykauppaan musiikin kaikuessa korvissani, aikakauteen, kun elämäni tärkeimpiin yhtyeisiin kuuluivat Lapko, Disco Ensemble, The Used, A Day to Remember, Dead by April, Escape the Fate ja lukuisat muut. Aikakauteen, jolloin musiikki tuntui hetkittäin ainoalta asialta, johon uskalsin enää turvautua elämän heitellessä minua myrskytuulen kaltaisesti, sydämen tuntuessa rintalastan alla painavammalta kuin koskaan ja kyynelten valuessa vuolaina kävellessäni kotiin niinä aamuina, kun olisin kuollakseni halunnut pois pienestä oopperakaupungista, pois satuttavista muistoista.

Aikakauteen, jolloin olin rikkinäisempi kuin koskaan ja samanaikaisesti aikakauteen, jolloin myös musiikista tuli särkyvää. Niinä vuosina ymmärsin, kuinka viattomuuttaan kuiskaileva musiikki saattoi pudota täysin varoittamatta seitsemännestä kerroksesta armottomaan asfalttiin, kuuntelijansa itkiessä toivottomuuttansa kietoa turvalliseen syleilyynsä kaikessa katkeruudessaan ja maailman pukeutuessa sitten auringonnousujen harmoniaan satuttaa enemmän kuin koskaan. Ymmärsin, kuinka myöhemmin kyseessä olisi enemmän kuin musiikkia, polttomerkin kirjoitetut muistot tulisivat tuntumaan loputtomana kipuna rintalastan alla tai sitten suunnattomana rakkautena kesäöiden harmoniassa, mutta musiikki ei tulisi koskaan olemaan ennallaan. Eikä se koskaan ollutkaan ennallaan, siksi minä luovuin kahden ensimmäisen albumin jälkeen yhtyeestä nimeltä Bring Me the Horizon, siihen liittyi liikaa muistoja, jotka satuttivat jokaisella kuuntelukerralla, siihen liittyi katkeruutta, suunnatonta vihaa ja kipua, joka ei tuntunut haalistuvan vielä silloinkaan, kun värjäsin hiukseni vaaleiksi ja kirjoitin keskeneräisistä lauseista kokonaisia, uskomattoman kauniita ja vahvoja. Vuonna 2013 ilmestynyt Sempiternal oli kuitenkin yksinkertaisesti niin uskomattoman hieno albumi, että se sai minut taas kuuntelemaan ja syksyllä 2015 ilmestynyt That's the Spirit onnistui pelastamaan elämäni, enkä koskaan tule unohtamaan, miltä tuntui kuulla ensimmäistä kertaa sanat so come rain on my parade / 'cause i wanna feel it / come shove me over the edge / 'cause my head is in overdrive / i'm sorry, but it's too late / and it's not worth saving avausraidan vetäessä kuuntelijaansa turpaan raivokkaassa kertosäkeessä. Siksi minä aion kertoa nyt teille, miltä tuntui huutaa niitä sanoja yleisömeren keskellä ja nostaa kädet ilmaan loputtomasta rakkaudesta.

IMG_5665

      BRING ME THE HORIZON @ HELSINGIN JÄÄHALLI 22 11 2016

En tule koskaan unohtamaan sitä öistä hetkeä Provinssin leirintäalueella, kun istuin teltassa lukemassa puhelimeni näytöltä yhä uudelleen sanoja "Due to illness and doctor's advice, we will not be able to perform at Provinssirock Festival on Saturday. Apologies to our fans in Finland, we will be back soon" sydämeni jättäessä lyöntejä väliin jo pelkästään sen loputtoman pettymyksen takia. Bring Me The Horizonin keikan peruuntuminen tuntui sinä yönä iskulta suoraan rintalastan alle, minä mietin seistessäni marraskuisena iltana Helsingin jäähallin edessä ihmismeren keskellä epämääräisessä jonossa, kuuntelin vieressä seisovien tyttöjen puhuvan samaisesta aiheesta ja hymyilin itsekseni, sillä muutaman tunnin päästä seisoisin yleisömeren keskellä ja kaikki se loputtomalta tuntunut pettymys vaihtuisi loputtomaan rakkauteen, aivan uskomattoman korkeisiin tunteiden hyökyaaltoihin ja kaikkeen siihen, mikä minun piti kokea viime kesänä. Kaikkeen siihen, mitä en ollut koskaan osannut kuvitellakaan, nimittäin seistessäni myöhemmin yleisömeren keskellä yhtyeen noustessa värivalojen loisteeseen tuntui kuin maailma ympäriltäni olisi kadonnut, kuin olisi ollut olemassa vain se hetki, se kyyneliksi purkautunut loputtomalta tuntunut odotus ja se suunnaton onnellisuus yleisömeren keskellä, se suunnaton onnellisuus, joka sai yleisömeren tuntumaan turvalliselta.

Siinä hetkessä en ollut mitään kenellekään, olin olemassa vain itseäni varten ja musiikkia varten, musiikki minua varten enemmän kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan. So let's all sing along / a little god damn louder / to a happy song / and pretend it's all ok huusin sydämeni pohjasta, palasin ajassa puolitoista vuotta taaksepäin ja istuin pienessä yksiössäni oopperakaupungissa, katselin ohikulkijoita ikkunalasin takana ja huusin pois kaiken sen melankolian, joka tarttui minuun sinä syksynä, siinä pienessä yksiössä. Katsoin tytön itkevän edessäni, kyynelten valuvan varovaisesti kaulalle asti ja minä suljin silmäni, i'm burning down every bridge we made / i'll watch you choke on the hearts you break / i'm bleeding out every word you said / go to hell for heaven's sake ja olin niin täynnä tunnetta, etten olisi koskaan osannut kuvitellakaan, you can run but you'll never escape, huusin musiikin vetäessä armottomasti turpaan kerta toisensa jälkeen, yleisömeri oli elossa vahvemmin kuin voisin koskaan keskeneräisin lausein kuvailla ja olisin ollut valmis myymään sieluni musiikille, antautumaan taistelutta, sillä juuri siinä hetkessä musiikin edessä minä olin täysin aseeton.

IMG_5812IMG_5844

Chelsea Smile vei keikan puolivälissä takaisin kahdeksan vuoden takaisiin tunteisiin ja sanojen i've got a secret / it's on the tip of my tongue, it's on the back of my lungs / and i'm gonna keep it / i know something you don't know mukana raivosin itseni jonnekin kauas, en voinut olla nauramatta itsekseni, en olisi koskaan osannut kuvitella kuulevani kyseistä biisiä värivaloissa, en enää kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kahdeksan vuoden takaisesta raivosta hetkessä takaisin tähän vuoteen, siihen elämää suurempaan rakkauteen ja sanoihin show me what i can't see when the spark in my eyes is gone / you got me on my knees, i'm your one man cult / cross my heart and hope to die / promise you i'll never leave your side, kyseinen biisi on itselleni yksi tärkeimmistä ja kyynelten valuessa poskipäilleni yleisömeren keskellä tuntui kuin musiikki olisi murtanut kylkiluuni yksi kerrallaan, puhkonut keuhkoihini reikiä ja vetänyt armottomasti turpaan, mutta ottanut silti turvalliseen syliinsä, keinuttanut mukanaan niin suunnattomaan rakkauteen, ettei siihen riittäisi sanat. Eivätkä kyyneleet jääneet kiteiksi silmäkulmiin silloinkaan, kun Doomed kaikui täydessä jäähallissa sanoin so leave the light on, i'm coming home / it's getting darker, but i'll carry on / the sun don't shine, but it never did / and when it rains, it fucking pours / but i think i like it, nostin käteni ilmaan siitä loputtomasta tunteesta ja olin taas valmis myymään sieluni pelkästään siitä loputtomasta kiitollisuudesta, ilman niitä sanoja minä en välttämättä olisi enää tässä, enkä varsinkaan enää kirjoittaisi sanaakaan musiikista tai värivaloista.

Ehkä kyse oli todellakin siitä samasta aivan tunteesta kuin ollessani mustahiuksinen melankoliaan hukkuva tyttö, siitä, että kivenlohkareet sydämessä murtuivat hetkeksi musiikin huutaessa armottomasti juuri niitä asioita, jotka saivat sydämen muuttumaan vähitellen kiveksi, nimittäin sanoista i'm scared to get close and i hate being alone / i long for that feeling to not feel at all / the higher i get, the lower i'll sink / i can't drown my demons, they know how to swim löysin edelleen itseni, löysin huolimatta siitä, että näiden vuosien aikana luulin muuttuneeni ihmiseksi, jonka ei enää tarvitsisi angstata vuosien takaisen itsensä tavoin melankoliaa huutavan musiikin ottaessa turvalliseen syliinsä. Toisaalta eihän siinä mitään väärää ole, hymähdän itsekseni huutaessani ääntäni käheäksi remember the moment you left me alone and / broke every promise you ever made / i was an ocean, lost in the open / nothing could take the pain away ja nostaessani kädet ilmaan kiitokseksi. Hetket ennen encorea olivat täynnä suunnatonta tunnetta, yleisömeri tuntui muuttuvan hetkittäin liekkimereksi ja kun lopulta viimeisen biisin aikana kyyneleet valuivat edelleen vuolaina poskipäilleni sanat what doesn't destroy you, leaves you broken instead / got a hole in my soul growing deeper and deeper / and i can't take one more moment of this silence / the loneliness is haunting me / and the weight of the world's getting harder to hold up jättivät jälkeensä äärettömän onnellisuuden ja kiitollisuuden, sellaisen, jolle ei ole sanoja. Kävellessäni myöhemmin jäähallin ovista ulos Helsinki ympärilläni pukeutui hiljaiseen pimeyteen, hengitin kylmää ilmaa keuhkojeni täydeltä ja hymilin Aleksanterinkadulla, tanssin askeleeni Senaatintorille.

     Bring Me The Horizon oli enemmän kuin osasin odottaa, paljon enemmän.

IMG_5850

© Rakkaudella, Jenna Anette. Design by FCD.